Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 17. maaliskuuta 2016

Alienation

Kun mä vaihdan yöpaitaa, maailma pyörii silmissä. Kun mä asettaudun makuulle sänkyyn, ja kaivaudun peittoni alle, maailma jatkaa pyörimistään. Maailman kanssa kilpaa pyörivät aivojeni sisältö; ympäri ja ympäri, kovalla vauhdilla. Nukahdan. Ja herään. Ja nukahdan. Ja herään. Näen unta lapsuudenkodistani. On pimeä talviyö. Nukun veljeni huoneessa, tai yritän. Jotain suurta tapahtuu, on meneillään. Vaellan ympäriinsä, enkä oikeastaan sitten lopulta nuku. En saa selville, mikä on vialla. Ja sitten taas herään. Kävelen vessaan, ja kello näyttää yhtätoista. Olen nukkunut - enemmän tai vähemmän - neljän tunnin ajan. No, kai sekin jotain on. Käynnistän tietokoneen, sillä oloni on pirteä. Sellainen, kuin olisin nukkunut ne yli kymmenen tunnin sikeät ja hyvät unet. Kai se on tärkeintä, en tiedä.

Ja mietin edelleen samaa kuin nukkumaan käydessäni: mä haluan vain kadota. Periaatteessa pitäisi kai lopettaa tämä postaus tuohon, sillä kaikki (muka) sanomisen arvoinen on jo sanottu. Jatkan silti, ei tässä ole paljon muutakaan. Leuka vittuilee pitkästä aikaa taas enemmän ja kunnolla. Sattuu - ja hävettää. Vituttaa olla tällainen ongelmakerä. Kaikessa on vikaa, minussa on vikaa, ja sitten vielä kehtaan valittaa vaikka tiedän, että mustahan tää kaikki kumpuaa eikä mua voi korjata. Kyllä se on jo aika tehokkaasti todistettu. Mä en kuulu tänne, tähän elämään. En mä osaa tällaista, eikä tää tunnu hyvältä tai oikealta. Vika tosiaan on mussa, eikä muissa. Niin suuri osa toimii oikein, tai edes haluaa sitä, mutta mä en vain kykene tavoittamaan mitään siitä, mitä pitäisi. En osaa sitä paremmin kuvailla. Tämä - mikään - ei tunnu oikealta. Mä en tunne yhteenkuuluvuutta ... oikeastaan mihinkään, minkään kanssa. Ja lopulta en mä edes haluaisi samaistua ihmislajiin. Ihmisessä ei ole mitään hienoa, ei mitään hyvää. Ei ainakaan niin, että se peittoaisi ne ylivoimaiset miinuspuolet. Hyi saatana sentään.

Taas olisi nälkä. Ja koin tuossa valaistumisen, että mistä tämä luultavasti johtuu. Yöaikainen nälkä. Koska ymmärsin syöväni päivässä yleensä kaksi ateriaa. Yleensä syön aamupalaa siinä kuuden ja seitsemän välillä. Se on ollut maustamatonta jogurttia ja banaani tässä aika pitkään. Ja lasi tuoremehua. Seuraava ateriani osuu sitten iltapäivälle, kun on tarjolla lämmin ruoka. Tämä ajoittuu yleensä siihen viiden paikkeille. Yleensä tummaa pastaa tai riisiä, ja sitten jotain sen kanssa. Kanaa, lihaa, jotain. Lasi maitoa. Ja siinä se säännölliset ovat. Välillä on jotain muuta sitten, tyyliin kahvilla jokin pulla-asia, kuten tänään. Söin muffinssin, mutta toisaalta en ollut syönyt aamupalaa, koska en jaksanut tehdä sitä itselleni. Ja illasta ja yöstä saatan napsia jotain epäterveellistä, tai tehdä leivän, tai jotain vastaavaa. Huolestuttavinta tässä on mielessäni se, että kaikesta huolimatta painoni hitaasti nousee. Kehoni on kai mennyt siis jonkinlaiselle säästöliekille, ja kaikki muka-ylimääräinen on... ylimääräistä. Ja eihän se yöaikainen syöminen ainakaan auta. Ja tietenkin sitten se, että mulla on ihan oikeasti todella harvoin nälkä. Sellainen, että oikeasti tekisi mieli ruokaa koska tunnen tarvitsevani sitä. Yleensä mun vain tekee mieli syödä. Ei ole nälkä, ei sellainen fyysinen. Tekee mieli, ja vain sanon että on nälkä. Se kuulostaa paremmalta. Mutta joo. Se tästä aiheesta.

On vaan niin loputtoman toivoton olo. Väsynyt - ja en nyt puhu vain fyysisestä väsymyksestä, jota sitäkin kyllä löytyy. Mutta tää väsymys on sellaista. Kaikennielevää. Se vie tahdon, ja se vie halun. Se vie elämästäni pois kaiken lopunkin värin - kaiken mustan ja kaiken valkoisen. Harmaansävytkin liukuvärjäytyvät ja haalistuvat kohti täyttä värittömyyttä - tyhjyyttä, ei-mitään. Ja sitten taas toisaalta... en tiedä kumpi oli ensin; väsymys vai kaikki muu. Ehkä ne tulivat yhdessä. Tekevät julmaa yhteistyötä tehtävänään vain tuhota minut. Ja se ei haittaisi mua ollenkaan! Ei, jos se vain olisi jotenkin hyväksyttävää, eikä mua syyllistettäisi siitä. Ja jos se vain tapahtuisi nopeammin. Mutta näin ei ole. Ja se on kamalaa. Haluaisin vain olla pieni kerä jotain pehmeää ja lämmintä - ja sitten hautautua peittovuoren alle jonnekin pehmeään ja lämpimään ikuisuuksiin asti. Olla olematta. SItten kai voisin olla tyytyväinen - enkä tietäisi edes sitä. Ja se olisi vain kaikin puolin parasta ikinä.


Pääni tekee jatkuvasti työtä työtä työtä työtä ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Vaikka siltä ehkä vaikuttaa, mä en ajattele vain itseäni ja olojani - en mä pysty rajata tätä jatkuvaa hyrrää päässäni niin. Jokainen ärsyke tuntuu kimmoittavan uuden ajatuksen. Tonnikalapurkki triggeröi ajattelemaan, ja - mitä tonnikalat syövät? Miten niitä pyydetään? Pyytämisen eettiset ongelmat, ja millaisia muutoksia se aiheuttaa tonnikalakannassa? Näkeekö tonnikala värejä? Paljonko erilaisia raskasmetalleja tonnikalasta siirtyy ihmiseen nykyään? Mitä tästä aiheutuu ihmiselle? Entä tonnikalalle? Mikä olikaan "tonnikala" englanniksi? Miksen muista? Miksi muistini on nykyään niin heikko? Onko sillä enemmän tekemistä syömieni lääkkeiden vai sairauteeni kuuluvan luonnollisen kehityksen kanssa? Kuinka huonoksi muistini menee vain skitsofrenian aiheuttamana? Olisiko tilanne kuinka erilainen, jos olisin syönyt eri lääkkeitä? Eri annoksilla? Mitkä muut tekijät vaikuttavat? ... Ja tämä oli vain yksi hyvin yksinkertaistettu ajatusketju. Niitä pyörii yhtä aikaa monia. Jokainen uusi ajatus kirvoittaa uuden ajatusketjun. Välillä ne yhdistyvät. Välillä eriytyvät taas. Ja haluaisin kaikkeen vastauksen. Ahdistun, kun en tiedä kaikkea. Onneksi on internet! Olisin vaipunut epätoivoiseen hulluuteen (...) jo kauan aikaa sitten (...), jos olisin vain pelkkien kirjojen varassa. Mutta kun mikään ei riitä. Ei aika, ei jaksaminen, eikä tieto.

Tonnikalan ajatteleminen yhdistettynä mielihaluuni syödä triggeröivät seuraavan ajatuksen: mulla olisi tonnikalaa tuolla kaapissa. Taidankin tehdä sitä terveellistä yöpalaa. Mussuttaa vähän tonnikalaleipää. En kyllä olekaan syönyt leipää varmaan viikkoon. Voi olla, että se maistuu tavallista paremmalle. Pitää ottaa selvää. Jos vain jaksaisi siirtää ruhonsa tästä koneen äärestä kohti keittiötä... Äh. Monet asiat tuntuvat menettävän merkitystään, ja vauhti tämän suhteen tuntuu vain kiihtyvän. Vaihtoehdoiksi näen, että jäljelle jää vain oikeasti tärkeitä asioita - tai ei yhtään mitään. Aika näyttää - jos jaksan odottaa niin kauan. Mikään kun ei ole varmaa - ja oi kuinka ahdistaakaan kun ei voi tietää varmasti! Mutta jos nyt keskityn keräämään ne voimat, jotka tarvitsen siihen tonnikalaleivän valmistukseen - ja sitä ennen keittiöön siirtymiseen.

np: Cult of Luna - Ghost Trail

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti