Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 22. maaliskuuta 2016

HKM


Tästä päivästä tulee niin oksettava, niin loputtoman rankka. Ja sillä ei ole mitään tekemistä mun kanssa - enkä mä voi vaikuttaa siihen. Tekopyhät, kapeakatseiset pikkusielut mässäilevät taas tänään muiden verellä. Milloin maailmasta tuli tällainen? Miten ihmisistä tuli tällaisia? En ymmärrä, en voi käsittää. Miksi tuntematon jossain kaukana on tärkeämpi kuin läheinen metrien etäisyydellä? Ihmisarvoa ei voi mitata - ja onhan sekin vain ihmisen luoma ja keksimä käsite mitata jotain abstraktia -, mutta... Eikö jokainen haluaisi, että hänet tunnistetaan ihmisenä erityisesti omassa yhteisössään, omassa ympäristössään? Kenen ensisijainen toive on tulla hyväksytyksi jossain kaukana, jonkun tuntemattoman toimesta? Mä en jaksa, mä en halua kuulla. En yhtä ainutta kauhistunutta järkyttynyttä sanaa. En nähdä surua ja tuskaa niiden kasvoilla, jotka eivät oikeasti voi edes käsittää mitä joku muu kokee - joku, jota asiat koskettavat oikeasti, henkilökohtaisesti.

Ja sitten pelataan siihen pussiin, jota vastaan taistellaan. Uudelleentwiitti, klikkaus, jako. Uudestaan ja uudestaan. Jotta kaikki varmasti saavat tietää. Jotta kukaan ei jää paitsi. Häviävän pieni joukko ihmisiä julistaa "me voitimme tänään", ja koko maailma polvistuu, kumartaa, palvoo. Mä en jaksa käsittää. Mä en jaksa ymmärtää. Enkä mä omassa itsekeskeisyydessäni jaksa ymmärtää, miksi mun subjektiivinen kärsimys ei ole saman arvoista. Miksi mulla ei ole oikeutta, miksi mä en ole arvokas, miksi mä en ole ihminen, miksi mä olen vain heikko ja vaativa näin? Vihaisin ihmistä, mutta misantropiakin tuntuu liialta tunnustukselta tämän pelkkää tuhoa ja kärsimystä levittävän lajin suuntaan. Mitä hyvää olemme koskaan saaneet aikaan? Oikeasti? Ja millä tavoin voimme oikeuttaa sillä kaiken aiheuttamamme pahan ja väärän? Olemme tuhoisin, tappavin, vitsaus, joka on maapalloa riivannut - ikinä. Eikö riitä, että mä en jaksa itseäni - pitääkö mun vielä kuulua lajiin, joka kykenee ymmärtämään oman huonommuutensa? Ja katsoa vierestä, kun suurin osa muista kaltaisistani ei näe tätä? Oksettaa.

Pahinta on tajuta, että oma vinkumiseni - tämä teksti - on sekin vain lajityypillistä itsekeskeisyyttä, huomiohakuisuutta. Ehkä on parempi, ettei kukaan välitä minusta tai tuskastani. Niin se on parempi, niin se on tavallaan oikein. Ainakaan ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, helvetti sentään. Mutta mä en silti ansaitse tätä paskaa. Mä en ansaitse olla roskaa. En tällaisessa joukossa. En. Ja silti mä olen sitä. Täysin ja vain ja ainoastaan sitä; roskaa. Pohjasakkaa. Turha. Tarpeeton. Tyhmä, laiska ja saamaton. Viallinen. Mielipiteeni ovat vääriä, tekoni eivät ole oikein. En ole normaali, en uppoa siihen muottiin. Mulla ei ole oikeutta elää tällaisena.

Ja mä haluan kuolla - en muiden takia, vaan pelastaakseni itseni.

np: Broken Twin - Roam

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti