Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 15. maaliskuuta 2016

I never knew daylight could be so violent

Mistä tiedän, että asiat ovat jollain tavoin todella sekaisin? Mä kirjoitan. Kirjoitan vitusti. Jokaiseen mahdolliseen paikkaan. Kaikkea. Jatkuvasti. En vain pahoista asioista, myös neutraalimmista, mutta. Kirjoitan. Tiedän, kirjoitan aina paljon. Ja että se on hyvä. Mutta mulle on muodostunut tunne vuosien aikana, että kun mä tunnen näin suuren tarpeen purkaa oloani, niin edessä on romahdus. Kyllä, tiedän, ei se ole automaatio tai pakko. Mutta todennäköisyydet ovat aika vahvat. Pahinta on odottaa. Pahinta on, että olen jo todella pohjalla, ja suunta näyttää jatkuvan aina vain alaspäin. Eikö tämä helvetti voi loppua koskaan? Epätoivo asuu sisälläni, ja hitaasti se hiipuu täydeksi toivottomuudeksi. Mä en saisi voida näin. Mä en ole ansainnut tätä, tai mitään. Mulla ei ole lupaa. Mun pitäisi voida oikeasti huonosti, jotta saisin valittaa. Mutta kaikki on hyvin. Niin loputtoman hyvin. Ja mä en saisi. Idiootti. Olen väärin.

Toistan samaa valitusmantraa sekunnista toiseen. Mietin, missä vaiheessa skitsofrenian voidaan sanoa kroonistuneen, ja mitä se sitten lopulta oikeastaan tarkoittaa. Etsin epätoivoisesti ratkaisuja, apua, syitä, tarkoitusta. En löydä mitään - pelkkää tyhjyyttä. Hiljaisuus vastaa huutoihini. Kukaan ei kuule. Olen kovin yksin, niin kamalan yksin. Ja se ei ole kenenkään syy. En mäkään jaksaisi. En mä syytä, en osoita sormella. Yritän ymmärtää, haluan ymmärtää. Tärkeintä on, ettei ole kadonnut kokonaan. Mä taidan olla. Ja silti, silti. Yksinäisyys sattuu. Aivan saatanallisen paljon. Anteeksi. Kun en mä jaksaisi enää yrittää. Helpoin suunta on alaspäin. Poistumistie on siellä lähimpänä - ja ovi jo raollaan. Alaspäin pääsee aina. Alamäkeen voi vaikka kieriä, jos ei jaksa enää kävellä. Ylämäki on rankka. Pitää nähdä vaivaa, käyttää energiaa. Kuluttaa voimiaan. Yrittää. Ja mä en jaksa. Mulla ei ole voimia edes kävellä. Mä kierin. Alas, alas, alas, alas. En tiedä kuinka pitkä matka on vielä jäljellä; pääni on sekaisin ja pyörällä kierittyäni jo niin kauan. Mutta tiedän, että jossain tuolla se on - pohja. Matka sattuu, sattuu niin perkeleesti, mutta sitten se on ohi. Ei enää mitään. Enkä mä glorifioi. Niinhän se vain menee.

Mä olen tosiaan tässä kirjoittaessani joutunut pohtimaan paljon asioita. Ja on jotenkin kamalan surullista huomata, miten asiat ovat edenneet. Yritän katsella ulkopuolisen objektiivisin silmin samalla kun omin subjektiivisinkin, ja... aina se on yhtä kamala näky. Mussa on vika, mutta sitä ei osata korjata tai edes kunnolla paikallistaa. Varsinkin tuo kokeiltujen lääkkeiden määrä masentaa. Mulle on määrätty antipsykootteja yhdeksää eri lajia (tai kahdeksaa, jos Ketipinorin ja Seroquel Prolongin haluaa laskea samaksi vaikuttavan aineen perusteella). Masennuslääkkeitä olen syönyt kolmea eri valmistetta. Neljää eri bentsoakin on tullut napsittua. Yhtä mielialantasaajaa, yhtä ahdistuslääkettä, yhtä väsyttävää allergialääkettä, yhtä beetasalpaajaa. Ja sitten vielä tuo Akineton (onko se sitten... antikolinergi? en osaa näitä). Ja hauskinta - sekä masentavinta - on jotenkin se, että yhdestäkään ei ole sitten lopulta ollut kovin suurta apua. Ei ainakaan niin suurta, että lääkitystä olisi jatkettu. En mä koe, että tuo Venlafaxinkaan auttaa oikeasti. Siis for real: onko ihan ok, että syön masennuslääkettä ja saan masennustesteistä vaikean masennuksen pisteitä? En todellakaan tiedä; ehkä vika on vain minussa? Varmasti onkin. Ehkä olen vain loputtoman tyhmä, ja kaiken päälle vielä immuuni lääkeaineille. Luultavasti vain tyhmä.

Mä niin vihaan itseäni. Mussa on sisällä jotain todella pahaa. Se säteilee ympärilleni ja saastuttaa kaiken lähelläni. Kaikki hyvä kuihtuu ja kuolee vaikutuspiirissäni. Enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Itse mä olen itseni tähän tilaan ajanut. En osannut valita oikein, tai aina edes halunnut. Ja tässä sitä ollaan; matkalla pohjalle ja pois. Sen pitäisi olla pelottavaa, ja todella väärin. Mutta mulle se on vain pelottavaa. Mä en pysty nähdä mitään väärää toiveessani lopettaa kaikki. Ja jatkuvasti mä voin lukea sen saman, tiedostamattoman, toiveen muista ympärilläni. Ei kenelläkään ole lupaa sanoa ääneen "olisipa Elina kuollut" - niin ei vain saa sanoa, se on kiellettyä ja väärin. Mutta mä tiedän, että moni toivoo sitä salaa. Ehkä jopa kuiskaa sen hiljaa toiselle kaltaiselleen, kun on varma etten voi kuulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Ihan oikeasti! Ei ole. Mä tiedän, että vaikka antaisin luvan, ei kukaan sanoisi sitä mulle päin naamaa. Ei niinkään voi vain tehdä - en mäkään tekisi. Mutta tavallaan on lohdullista, että mulla on valta vapauttaa myös muita siitä tuskasta, jota aiheutan. Se ei jatku loputtomiin. Mä voin katkaista sen. Tilalle voi tulla muunlaista tuskaa, mutta jälleen kerran on olemassa muita keinoja sen katkaisuun. Mä vain satun olemaan se ongelma itseni kohdalla - loogisesti.

Mä olen pohtinut myös niitä "terveitä" vaihtoehtoja. Avun hakemista. Mutten oikein vain keksi edes mitä yrittää. Osasto ei vain ole vaihtoehto monestakaan syystä. Aivan ensimmäisenä sen suhteen mieleeni nousee vain pelko siitä, ettei mua tunneta siellä. Ja että mulla on skitsofrenia -diagnoosi, muttei antipsykootteja lääkityksessä. Osastolle meno ois siis aika automaattonen "lisää lääkettä koneeseen" -teko. Mulla ei ole mitään lääkkeitä vastaan sinänsä - jos niistä on apua kaikin puolin. Mä olen tehnyt selväksi, että mä en aio lihoa enää lääkkeiden takia, ja avohoidossa se ymmärretään. En vain voi uskoa, että mua kuunneltaisiin samalla tavalla osastolla. Ja kun mun jaksaminen, mielenkiinto, motivaatio ja kaikki muu vastaava on aika lailla negatiivisen puolella. Niin en mä pärjäisi osastolla. Jos heittäisin esittämisvaihteen päälle ja valehtelisin tieni sieltä ulos niin joo, sitten ehkä homma "toimisi". Mutta en näe mitään järkeä siinä, että menen osastolle → esitän jotain, mitä en ole → pääsen pois → palaan takaisin vanhaan. Se ei ole toipumista, ei edistymistä. Se on puhdasta valhetta. Enkä mä edes viitsi jatkaa tän pohtimista, koska musta jo noi on tarpeeksi päteviä syitä osastoa vastaan. Ja tähän mun ideat oikeastaan loppuvat. Mun kiinnostuksen puute ja jaksamattomuus, jotka ovat aika tiiviissä yhteydessä, sulkevat pois muut tietämäni vaihtoehdot. Tietenkin ainahan mä voin toimia vastoin omaa jaksamista ja tahtoa - mutta onko se hyödyllistä? Rehellisesti sanottuna en halua edes ottaa selvää. Mun usko ja luotto on mennyt kaikenlaiseen apuun omalla kohdallani. Vika on siis kai (taas) mussa.

On helvetin raskasta pohtia koko ajan ja jatkuvasti ja aina vain omaa itseään, olemistaan ja kohtaloaan. Mutta onhan se kai aika olennaista? Se, että on hyvä olla. Että on edes siedettävä olla. En mä usko, että kenenkään tarvii tällaisia pyöritellä päässään ilman syytä. En tiedä, en ole muut eikä mulla ole kokemusta, mutta oletan. Oletan, vaikka olettaminen onkin yksi saatana. Äh. Edessä on taas yksi yö. Vaikka pidänkin öistä, ne muistuttavat myös monesta asiasta - niistä, jotka ovat "väärin" tai väärin elämässäni. Yksinäisyys korostuu. Erilaisuus korostuu. Etäisyys muuhun maailmaan kasvaa, ja mä näen asioita selvemmin. Olo on ehkä kokonaisuutena jotenkin helpompi ja vapaampi, rauhallisempi. Mutta summatessa kaiken yhteen, mä jään silti miinukselle. Taas miinukselle, aina miinukselle. Ja mä vihaan kuinka pieni osa musta riemuitsee siitä kun Placebo on tulossa lokakuussa Suomeen keikalle. Perkele sentään.


np: noradrenaline - Run or Hide

2 kommenttia :

  1. Hei, Elina

    haluan sanoa sinulle, että olet hyvä. En ole tavannut sinua, olen vain lukenut blogiasi jonkin aikaa, en tosin jokaista postaustasi. En osaa sanoa mitään tyhjentävää, en varmasti mitään, joka mullistaisi maailmoja. Haluan vain välittää viestini, joka yksiselitteisesti kuuluu näin: sinä olet hyvä ja minä pidän sinusta. Sinun ei tarvitse uskoa minua tai eheytyä sanoistani, en odota sinulta mitään vastalahjaa.

    Itsensä kokeminen pahaksi ja turhaksi on myös minulle tuttua. Katsoessani uusinta videopostaustasi tajusin, mitä läheiseni ovat tarkoittaneet sanoessani minulle, että olen hyvä ja että he pitävät minusta, sillä tunsin samoin sinua kohtaan. Ja tiedän, sen uskominen voi olla vaikeaa. Olen saattanut uskoa, että minusta pidetään, mutta olen samalla kertaa ajatellut, että muut vain luulevat pitävänsä minusta, että saan heidät kuvittelemaan minun olevan hyvä ihminen. Aivan kuin se, että minusta pidetään olisi minun virittämä ansa muille ihmisille, joka lopulta kertoo vain minun pahuudestani ja kieroudestani. Olen hiljalleen oppinut ajattelemaan ja kokemaan toisin. Minä olen erillinen ihminen, enkä voi päättää, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. En voi koskaan tietää toisen ihmisen mieltä, ja minun on kunnioitettava sitä tosiasiaa, että muut ihmiset ovat myös erillisiä olentoja.

    Olet varmasti kuullut useasta suusta ja kynästä, että olet lahjakas kirjoittaja, älykäs sekä empaattinen ja ihastuttava ihminen. Allekirjoitan edellisen, mutta ennen kaikkea haluan sanoa, että uskon sinuun. Uskon sinun kokevan juuri niin kuin koet ja kerrot. Uskon myös, että sinussa ja meissä kaikissa on lukuisia piirteitä ja ominasuuksia. Olisi helppoa sanoa, että olet X (jokin ominaisuus tai piirre), mutta vaikemapaa on sanoa, että olet myös kaikkea muuta. Pyydän siis, älä ota sanojani ”olet hyvä” vaatimuksena tai taakkana, sillä ne sanat merkitsevät sisältöään silloinkin kun teemme virheitä tai kävelemme tien varjoisella puolella.

    Erillisyyden kokemus on yhteistä kaikille ihmisille. Se yhdistää meitä, mutta repii myös erilleen, sillä vaikka koemme sitä kaikki, emme pysty koskaan täydellisesti jakamaan identtistä erillisyyden kokemusta toisen ihmisen kanssa. Mielestäni tämä on yksi ihmisyyden tuskaisimpia ja antoisimpia olemuksellisia kysymyksiä. Tämä kysymys ahdistaa, mutta minulle se on henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista, koska se jaksaa kiinnostaa loputtomasti ja se antaa minulle ehtymättömästi ideoita ja uteliaisuutta elämää kohtaan.

    Toivon sinulle paljon kauneutta. Tiedän, että sinä näet sitä, näet myös paljon muuta, sillä sinulla on tarkat silmät ja avoin sydän.

    Terveisin,
    L

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hmm. en tiedä oikein mitä sanoa. on todellakin vaikea uskoa muita - luottaa siihen, että he ovat vilpittömiä rehellisyydessään. vainoharhat ja salaliitot valtaavat mieleni myös kun luen tätä kommenttiasi.

      lienee sanomattakin selvää, että olen kuluttanut lukemattomia tunteja elämästäni pohtien syitä ja tarkoituksia. tiedän, että ajatukseni ovat usein täysin sairauteni värittämiä - mutta jos se on mulle todellista, onko muulla väliä?

      hyvyys ja pahuus ovat todellisia. ongelma kohdallani on vain se, että usein myös hyvyys tuottaa niin paljon tuskaa sisälleni, etten kestä sitä. pahan aikaansaama tuska tuntuu oikeutetummalta ja helpommalta kestää, joten jos saan valita, valitsen sen.

      en tiedä mitä yritän sanoa - enhän mä koskaan tiedä - mutta. kiitos kommentistasi. on aina arvostettavaa, kun joku jaksaa kuluttaa aikaansa kirjoittaakseen minulle.

      Poista