Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Ilmassa leijuu palaneiden hiusten käry; hiuslakkaa ja asioita, joihin en koskaan kuulunut

Shhh, ei saa kertoa, shhh, hiljaa, nää on salaisuuksia.

Vuosia sitten mä istun lapsuudenkotini saunan lattialla. Siellä on aina lämmin; hetivalmis kiuas. On yö. Näin mä vietän useita öitä kuukaudessa. Istuen yksin hiljaisen saunan kovalla kaakelilattialla, lämpimässä - ja itken. Pelkään, itken, kuulen ääniä ja haluan kuolla. Ne sanoo, etten ole mitään. Ne kuiskii pahoja asioita, käskee painaa käden kiukaan kiville, viiltää vielä vähän lisää, syödäkään ei saisi niin jumalattoman paljon. Paljon sääntöjä - lähinnä kieltoja - ja paljon rangaistuksia niiden rikkomisesta. Kaikki, mitä teen on väärin. Myös ne asiat, jotka jätän tekemättä. Kaikki on väärin, minä olen väärin. Pitää olla varovainen, sillä muuten joku voi saada tietää, shhh, ei saa paljastaa salaisuuksia. Kaikki hyvä viedään pois, kaikki hajotetaan. Hajota peili Elina, hajota se! Ja mä käärin sen pyyhkeeseeni ja murskaan paloiksi. Kaikki huomaavat peilin puuttuvan, kaikki tietävät mitä sille tapahtui. Kukaan ei taida mainita asiaa ääneen.

Mä olen suunnitellut kuolemani tarkkaan. Ainoa ongelma tuntuu olevan se, miten saan varastettua auton ilman että kukaan herää käynnistysääneen ja huomaa aikeeni. Mutta olen ratkaissut senkin: kaasu pohjaan, mutkien kautta jonnekin kauas, syrjäiselle huoltoasemalle täyttämään kanisteri, sitten kohteeseen. Mietin onko mahdollista että sytytän vahingossa samalla metsäpalon. En haluaisi sitä, mutta en tiedä onko sillä lopulta väliä. Auto varmuuden vuoksi mahdollisimman kauas, sillä en halua aiheuttaa tarpeetonta aineellista tuhoa. Sitten kävelen keskelle kenttää, kohtaan jossa on mahdollisimman epätodennäköistä saada aikaan se metsäpalo. Onneksi kenttä on kai suurimmaksi osaksi hiekkaa. Kaadan bensat niskaani, sytytän tulitikun, byebye. Musta ei jää jäljelle kuin luita, tuhkaa, mustunutta lihaa, tunnistamattomaksi palanut ruumis. Keskellä suurta öistä kenttää mä palan pois tästä maailmasta soihtuna. Ei enää tuskaa, ei enää pahuutta - ikinä. Vapaus, pelastus, turva, loppu.

Ja sitten se kirottu päivä, jona romahdan lattialle pystymättä nousemaan ylös. Koiranpentu panikoi ja puree mun käsiä, jalkoja, uudelleen käsiä. Yritän kieltää sitä, mutta räkäisen itkuni säestämä pihinä vain saa koiran entistä enemmän paniikkiin. Soitan äidille töihin. Ihme kyllä se pystyy vastaamaan. Itken kykenemättä sanomaan mitään. Äiti vakuuttaa pärjäämään kunnes hän on kotona. Valitsen sen yksityisen lääkärin ulkonäön perusteella. Tein elämäni suurimman virheen - ei olisi pitänyt. Onnistuin valitsemaan lääkärin, joka ymmärsi ja näki hätäni, otti mut vakavasti, järjesti paikan psykiatrian arviointipoliklinikalle mahdollisimman nopeasti. Jos olisin vain tiennyt, ettei mua voida auttaa, että kaikki muuttuu vain pahemmaksi, että edessä on pelkkää tuskaa ja loputonta tyhjyyttä, kun yrittää paeta itseään - ei, silloin mä en olisi koskaan kertonut. Mä olisin itkenyt siinä lattialla kunnes fyysiset voimat olisivat loppuneet. Mennyt nukkumaan. Herännyt ja esittänyt edelleen parhaani mukaan normaalia. Ja jonain kauniina yönä mun tietoisuus olisi sammunut käristyneessä ruumissani, ja unohtanut tämän maailman; kaiken sen tuskan, kaiken sen pahuuden. Mä valitsin väärin, ja mä kärsin rangaistusta siitä joka vitun päivä kuolemaani asti. Mun rangaistukseni on elämän lahja. Antaisin sen pois koska tahansa.

Elämä ei ole mua varten; mä en ole elämää varten. Mitään pahaa ei olisi, jos mua ei olisi. Muhun ei sattuisi kaikin mahdollisin tavoin, jos mua ei olisi. Jos mua ei olisi, kaikki olisi hyvin - ja mun kohdalla parhaiten, sillä en edes tietäisi, etten tiedä, että olisi mahdollista olla elossa. On olemassa kahdenlaista tyhjyyttä; sellaista, joka sattuu, ja sellaista, jota ei tunne tai tiedä. Mun tyhjyys sattuu. Se korventaa, kaihertaa, poraa ja hakkaa sisintä. Tylppiä iskuja paikkoihin, joissa ne tuntevat eniten. Kumisen tyhjyyttä ja kipua. Jos olisin osannut elää, kaikki olisi ehkä toisin. Mutta kuka olisi opettanut mut elämään? En tiedä. Ehkä tän piti mennä näin, ehkä tää on mun rangaistus siitä, että synnyin - olenhan mä vain niin loputtoman väärin.

- -

Sulla on kuulemma vaikeaa. Väsyttää ja stressaa. Oi ja voi, ei kuule haittaa mua. Mä tuun nauramaan sisäisesti, jos sä romahdat. Luultavasti saatan nauraa ääneenkin, enkä mä pysty hillitä mun myrkyllistä ja terävää kieltäni. Ihmiset kerääntyvät sun ympärille, kamalaa kun työllä itsensä noin väsytti, ja mä vaan nauran. Se on oikein sulle - silti, vaikken usko että opit mitään. Ehkä kuvittelet hetken ymmärtäväsi mua, mutta kuule, sä et tiedä mitään hulluudesta - et ikinä tule tietämään. Mä haluan että sä kärsit, jotta voin osoittaa sulle että ihmisen psyykekin voi hajota. Se tekee kipeää, se sattuu, se on tuskaista ja se on todellista. Mä toivon, että sä joudut alentumaan ja hakemaan apua. Mä en toivo sulle mitään hyvää, enkä kuolemaa - se olisi aivan liian helppoa sun kannalta. Jos sun lapsuus oli vaikea ja vanhemmat täyttä paskaa, niin miksi sun piti siirtää se kaikki kamala eteenpäin? Ihmisen ei ole pakko lisääntyä, se on oma valinta, ja jos tietää ettei pysty kasvattamaan lapsiaan, niin eikö olisi parempi jättää tekemättä niitä? Mutta oishan se ollut liikaa vaadittu, sä kun et ole varsinaisesti mikään terävin yksilö. Sä olet niin tyhmä, että sä luulet, ettei kukaan huomaa kun sä esität fiksumpaa kuin olet. Oh my, se on niin selkeästi havaittavissa, mutta ehkä parempi ettet tiedä. Et osaisi käsitellä sitä kuitenkaan ja muuthan siinä vain lopulta sitten kärsisi. Kyllä mä tiedän, mulla on kokemusta.

- -

Musta on hyvä, että itsemurhasta on alettu puhua edes hieman. On hyvä, että kerrotaan ettei maailma lopu itsemurha-ajatuksiin, ja että niistä voi päästä yli - on mahdollista selvitä, asiat voivat muuttua paremmiksi. Mutta on helvetin rankkaa, kun joka paikasta tungetaan päälle kyllä säkin selviät hymyä huuleen kaikki muuttuu vielä hyväksi odota vielä hetki -paskaa. Mä olen niin hyväuskoinen, että mä uskon lähes mitä vain, jos joku tarpeeksi uskottava tai luotettava mulle niin vakuuttaa. Silti, vaikka tätä ominaisuuttani on käytetty hyväksi lukuisia kertoja - ja tiedän sen. En voi itselleni mitään. Mutta tuntuu ihan järkyttävän pahalta tehdä jotain, mikä sotii kaikkea tietämääsi ja tuntemaasi vastaan - tässä tapauksessa tämä "jokin" on elossa pysyminen. En keksi mitään pysyvää tai oikeaa, jonka takia haluaisin elää - mutta elän silti, koska mulle vakuutetaan jatkuvasti sen olevan oikea ratkaisu. Ja taas ollaan tilanteessa, että muut päättävät, mitä teen elämälläni. Ja samalla mua neuvotaan, että siitä pitäisi päästä eroon - että pitäisi oppia tekemään omia ratkaisuja. Onneksi hoitohenkilökunta ei enää toistele enää jatkuvalla syötöllä "sä selviät kyllä" -mantraa. Ne tyytyvät sanomaan nykyään vain, että mulla on lupa tappaa itseni jos haluan, eikä ne voi estää. Silti sekin tuntuu vittuilulta; et sä edes pysty tappamaan itseäsi saatanan paska, ha! En tiedä ketä uskoa, ja olisi kai parempi olla uskomatta ketään. Maailma iskee mua lekalla kasvoihin jatkuvasti, mutta koska siitä ei jää mitään näkyviä jälkiä, kukaan ei tiedä todella. Ja onneksi ei jää; mä en kestäisi sitä sääliä ja sitten niitä syytöksiä.

Mä en vain halua olla olemassa, eikö kukaan kuule - eikö kukaan ymmärrä? Mä en halua, ymmärtäkää. Jos mulle langetetaan kuolemanrangaistus jossain kaukaisessa maassa, älkää yrittäkö pelastaa. Mä oon matkalla pois, siihen tää kaikki tiivistyy. Ei mulla ole kykyä tappaa itseäni; ehkä joku muu voi tehdä sen? Mut hei, älkää kuvitelko, että mä oikeasti saisin aikaiseksi mitään. Mä aion homehtua kiinni tietokoneeseeni aina maailmanloppuun asti. Ois jotenkin tyypillistä, etten kuolis siihenkään. Jee, kivaa.


"hi / scars will heal soon / you shrug it off / except that you don't"

np: Crystal Castles - Alice Practice

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti