Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 19. maaliskuuta 2016

"- - it seems like your mind is full of thoughts coming one after another"

klo 06:17
Olen tavallaan taas jotain kaukaista, en kosketuksessa mihinkään. En tunne mitään, paitsi oman pahuuteni. Kehoni on väärin. Ahdistaa tuntea se. Torstain ja perjantain välisenä yönä en nukkunut kuin satunnaisia, olemattoman lyhyitä hetkiä, joiden aikana ajatukset eivät ehtineet katketa. Perjantai kuluu ylikierroksilla enkä tunne mitään. Isoäiti kysyy toistuvasti eikö väsytä, mutta ei, ei mitenkään! En voisi edes kuvitella sulkevani silmiäni, joten lopulta valvon yli kolmekymmentä tuntia putkeen; torstain puolestapäivästä perjantain iltakahdeksaan. Torstaina sentään nukuin nelisen tuntia ennen kuin hoidin turhanpäiväisiä, mutta pakollisia asioita, ja näin Saran. Silloinkin nukuin lähinnä, sillä en halunnut ajatella tai ymmärtää mitä olin tekemässä. Kävellessäni kirjastolle mua vain oksetti. Jälkeenpäin koko tapaaminen tuntuu epätodelliselle. Pitäisi kai siirtyä pois tästä huoneesta ja mennä aamupalalle. Muuttua taas ihmiseksi. En jaksaisi, enkä haluaisi. En halua muuttua itselleni vieraaksi, enkä jaksaisi nyt ketään. Haluan olla yksin. Sentään horrostin yön läpi jotenkin. Nyt tahtoisin vain suihkuun. Pestä ja polttaa ja raastaa irti ihoni (ja kaiken). Kaivaa silmät päästä ja repiä pois ahdistavat hiukset. Kamala ja levoton olo. Tappakaa mut.


- -

klo 17:55
Aaltoilen. Aaltoilun ääripäinä toimivat tyhjyys ja ahdistunut ärtyneisyys. Seilaan niiden välillä odottamattoman arvaamattomasti. Ainoa, mistä olen oikeasti varma, on se, että tahdon olla yksin. Mahdollisimman yksin. En todellakaan jaksaisi koko ajan jotakuta samassa asunnossa. Keho tuntuu niin loputtoman pahalta, eikä edes sauna puhdista oloani tai poista ahdistavaa likaisuuden tunnetta ihostani. On kuuma huolimatta siitä, että seisoin mahdollisimman kauan jääkylmän suihkun alla. Olen joutunut niin järjettömän koville täällä isovanhemmilla. Sosiaalisuutta, ihmisiä, tekemistä, menemistä. Ja koko ajan pitäisi syödä. "Ei ole nälkä" ei kelpaa vastaukseksi, vaikka edellisestä ruoasta ei olisi aikaa kuin parisen tuntia - puhumattakaan jos aikaa on kulunut enemmän. Mä en ole tottunut syömään aamupalaa, ruokaa, päiväkahveja, välipalaa, iltapalaa ja vielä ehkä jotain välipalaa. Eikä tämä "ruokasääntö" koske muita kuin minua. "Eihän ihminen nyt nälässä voi olla!" Ahdistaa, en jaksaisi. Tekee mieli iskeä se keittiöveitsi vaikka sitten itseensä ettei tarvitsisi jaksaa. Ihmiset ja seura ovat ok vain, jos ne eivät ole päällekäyviä, yliäänekkäitä, levottomia ja ahdistavia. Ja vain tietyissä määrin, tietyissä rajoissa. Kolmisen tuntia päivässä, maksimissaan, kiitos.

Mua oksettaa. Tosiaan horrostin yön läpi. Toinen tapa kuvata tuota olotilaa on kai jonkinlainen kokovartalohalvaus, sillä aivoni toimivat, mutta kehoni ei. Keho nukkuu, mieli ei. Tahtoisin vain saada myös mieleni nukkumaan; levätä todella, kaikesta. Mutta en onnistu siinä. En tiedä miten se toimii - oikea uni, oikea nukkuminen. Yllättävä nukkumispaikan muutos omasta sängystäni isovanhempien asunnon lattialle patjalle on kipeyttänyt koko selkäni. Ja siis en voi korostaa tarpeeksi miten raskasta tämä on ollut. Mä olen ollut täällä - sosiaalinen - nyt reilut pari vuorokautta ja ei helvetinvittu mä en jaksa. Olen siinä pisteessä, että joukkomurha ois ihan ok vaihtoehto. Ei kielikuvana, vaan oikeasti - mutta se nyt ei tarkoita että niin tekisin. Suunnittelin kaatuvani sänkyyn ihan tässä just ja nyt. Vielä hetki hereillä ja seurassa ja napsahdan. Toivon, ja myös uskon, herääväni yöllä. Saisin hetken rauhaa ja yksinäisyyttä. Pimeyttä ja turvallisuutta. Pitäisi vastata sen järjestön sähköpostiin taas. Tai siis lähinnä haluaisin vastata. En vain pysty nyt. Pää räjähtää. Pakko saada se sammumaan, tai edes sammuttaa mahdollisimman monta ärsykettä pois. Valot pois, äänet pois, ovi kiinni, silmät kiinni. Nyt.

np: Stam1na - D.S.M.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti