Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Oh please don't



Tekisi mieli kirjoittaa. Ei vain ole sanoja. Polistakaan ei jäänyt kovin jees -fiilis. Joo, ymmärrän niiden pointin siitä, ettei täällä porukoilla ole paras asua. Ne vaan eivät sisäistäneet mun pointtia siitä, että mitä muuta sitten? Mä en uskalla, ja sen takia edes halua, asua yksin. Eivät ymmärtäneet sitä, että mulle on tärkeää nähdä ihmisiä päivittäin. Ja tää vaikeutuu huomattavasti jos ne ihmiset eivät ole samassa asunnossa, sillä mulla ei ole useimpina päivinä vain voimia tai halua liikkua ulos tapaamaan ketään. Tai siis, ennen kaikkea mä tarvitsen tunteen siitä, että joku on läsnä kotonani. Vaikka näkisinkin joka päivä jotain ihmistä kodin ulkopuolella, ei se tuo tätä ihmistä asuntooni. Kaiken lisäksi kodin ulkopuolella tapaaminen vaatii lähes aina sellaista aktiivista sosiaalisuutta. Kuka tahtoo tavata mut vain, jotta voimme istua samassa tilassa? Ja missä tämä voisi edes tapahtua? Ei ainakaan kaupungilla, ja kenenkään kotiin en voi tunkeutua joka saatanan päivä. Voin myös vakuuttaa teille, että esimerkiksi joka helvetin päiväkuntoutuspaikka jne. vaatii asiakkailtaan edes jonkinasteista osallistumista. Vaikka siellä muka saisi vain käydä istumassa, se ei ole todellisuutta. Istu hiljaa nurkassa päivästä toiseen niin kyllä viimeistään toisena päivänä tullaan huomauttamaan, että voisit kyllä tehdä jotain, onhan sinulla varmaan hirveän tylsää, eikä tämä ole hyväksi kuntoutumisellesi. Lisäksi ne ihmiset eivät ole siellä mun takia vaan omista syistään, eli niitä ei pitäisi kiinnostaa mun olemassaolo paskan vertaa. Ja aina ne väärät kiinnostuvat; ne joista ei pääse eroon edes sanomalla "painuisitko nyt vittuun ja nopeasti".

Ja kun ihan oikeasti! Yritin selittää tätäkin: en välttämättä tarvi mitään asioita. Haluan ajoittain vain olla tekemättä mitään. Istua tai maata sängyllä, ja vain ajatella. Mä en usein ole kiinnostunut mistään "tyhjänpäiväisestä". Mä haluan tehdä asioita, jotka koen mielekkäiksi ja tarkoituksellisiksi. Niitä ei ole paljon, eikä niihin kuulu todellakaan mikään turha tekeminen vain tekemisen takia. Ja kyllä, laitokseen en ole edelleenkään menossa. Siihen kuuluu pakollisena juurikin tuo "tehdään asioita, jotta tulee tehtyä asioita" -ajattelumalli. Aika nopeastihan mä pihalle lentäisin, kun en siivouspäivänä suostuisi siivoamaan, koska haluan siivota silloin kun itse tahdon. Enkä suostuisi osallistumaan pujota helmi lankaan -ryhmiin, tai lähtemään päivätoimintakeskuksiin osallistumaan vielä pariin ko. sarjan ryhmiin. Tän hoitohenkilökuntakin taitaa olla sisäistänyt; että en vain sovellu laitokseen, millään tavoin. Harhaluulo on sekin, että olisin hirmuisen tyytyväinen täällä porukoilla. Joo en, mutta asiat voisivat olla vielä huonommin. Yksinäni mä vain homehtuisin yksinäni omassa yksinäisessä asunnossani. Alkuun kyllä mukavaa olla rauhassa, mutta entä sitten kun olet puolet vuoden ajan tavannut kuukauden aikana ehkä kolmea eri ihmistä, joista kaksi ovat hoitajiasi? Tapaamisia on kertynyt ehkä viisi, ja näistä neljä on tapahtunut hoitajien kanssa. Oh gosh, so much fun!

Mietin jo, et etsin jonkun kämppiksen, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta ihan oikeasti, kuka haluaisi mut asumaan kanssaan samaan asuntoon, jos ei ole ns. pakko? Varsinkaan kukaan tuntematon. Mäkään en huolis ketä tahansa, sillä henkilön pitäis aika paljon tuntea mut. Ymmärtää mua ainakin parhaansa mukaan. Poislukisin ehdokkaista kaikki mt-ongelmaiset - ihan kaikkien oman parhaan vuoksi. Aika lailla muutoinkin toivoisin, että tää mun kämppis ois sellainen suhteellisen keskiarvoinen sen suhteen, että hän kävisi töissä tai opiskelisi. Tää takais sen, että mulle jäis aika varmasti useimpiin päiviin aikaa ihan yksikseni myös, ja toisen jutut pyöris jossain muussa kuin ... no, eri asioissa ainakin kuin mun jutut. Tupakoijat voisin vielä jotenkin hyväksyä, mutta bilettäjäluonteet älkää vaivautuko. Etkot ja jatkot menee ehdottomalle nou nou -listalle - siis jos niihin liittyy runsaasti alkoholia. Ihmiset toki on ok, en mä ketään aikois tuomita näkemään vain mua, mutta sellainen että useina päivinä sisään ramppaa ihmisiä, joinain vielä oikeasti monta samaan aikaan, niin... kylmät väreet ja paniikkioksetus. On ok tavata ihmisiä, moniakin, tässä oletetussa asunnossamme, mutta please ei joka päivä. Vaikka pidänkin ihmisistä ja saattaisin olla ihan innoissani niistä niin apua mä väsyisin niin! En osaa selittää tätä nyt, tai jaksa luetella kaikkia keksimiäni epäkohtia, mutta tää ei vaan kuulosta hyvältä.

Aivan, ja tietenkin vielä ihan se rahapuoli: jos asuisin jonkun kanssa, niin tuota. Tai kun kuuluisimme samaan ruokakuntaan. En saisi enää eläkkeensaajan asumistukea, koska tämä toinen henkilö ei siihen olisi oikeutettu. Ja jos toisella olisi tarpeeksi isot tulot, niin ruokakuntamme ei olisi oikeutettu yleiseen asumistukeen. Pikaisella ja erittäin epätarkalla, yksinkertaistetulla laskutavalla, olisi aika todennäköistä että olisin vielä noin puolet köyhempi kuin tällä hetkellä. Vaikka mun puolikas vuokrasta oiskin jotain kolmesta ja puolesta sadasta eurosta neljäänsataan, niin mulle jäis käteen alle neljäsataa kaikkeen muuhun. Joo, sillä voi ehkä selvitä, mutta ei se hauskaa olisi. Toimeentulotukeakin tulis silleen hienosti kai joku parikymppiä parhaimmassa tapauksessa, että bileet. Ja jos tää toinen ihminen saisi esimerkiksi sen pari tonnia kuussa palkkaa, niin oishan siinä pieni kateus ehkä mahdollinen, kun toisella on reilusti yli tonni ns. käyttörahaa. Mut oh well, oma vikanihan tämä eläkkeellä loisiminen on! Ja itsehän kaikesta ongelman teen. Onneksi ei ole kovinkaan todennäköistä, että tää skenaario toteutuisi, sillä en edelleenkään usko mahdollisuuksiini löytää sopivaa ihmistä asumaan kanssani. Kun en mä välttämättä kenenkään ihan kahdenksantoistavuotiaan kanssa tahtoisi jakaa asuntoni. Ja kun lähestytään uhkaavasti kolmenkympin ikää, niin useimmilla on jo parisuhde ja/tai oma koti - ja harvalla on halukkuutta asua yhteiskunnan loisen kanssa samalla kun itse raataa perseensä irti.

Että joo. Pitäisi kai vain sitten hyväksyä eristäynyt elämä yksinään. On siinä ainakin hoitohenkilökunnasta enemmän plussia kuin tässä, että asun porukoilla. Aina voi elää pakastepitsalla ja leivällä. Aina voi nähdä ihmisiä - hoitajia - kerran viikossa tai parissa (ne haluais kovasti harventaa mun käyntejä taas kun niistä ei ole kai hyötyä). Ja siis sitähän mä haluan: olla yksin ja rauhassa. Ei haittaa, että koen oloni hankalammaksi yksinäni, että itsetuhoisuuden riski kasvaa huikeasti, eikä myöskään että uskon tän passivoivan mua entisestään. Mut ainakaan en asuis porukoilla! Siis kyllä mä tiedän, että tämä ei voi mennä näin. Ja että porukat ei ehkä ole parasta seuraa mulle monestakaan syystä. Mutta jos joku nyt ihan oikeasti kertoisi niitä hyviä ja varteenotettavia vaihtoehtoja? Mä en sellaisia keksi. Hoitaja turhautui, kun en keksinyt yhtään hyvää puolta yksinasumisessa - en sellaisia, jotka kumoaisivat kaikki ne huonot puolet. En mä aio pelkän paremman sijainnin takia kärsiä vaikeammasta olosta. Ja tiedän kyllä, että tähän porukoilla asumiseen liittyy vahvasti erilaiset häiriintyneet kiintymysmallit, mutta hoitajien on vain mahdoton nähdä pointtini siitä, että tässä on plussiakin. Ja että ne jyräävät aika kovasti ne miinukset. Ja että yksin asuessa asiat olisivat toisin päin. Ja kun mä en ole edes oikeutettu siihen tukihenkilöön. Viiskauttaviis -tilanne kyllä. On se vaikeeta kun elämä tarjoaa taas mulle pelkkiä voittoja; miten valita kumpi on isompi voitto? Oh my. On tää niin kovin vaikeaa. En taida avautua enempää.

</end of pointless whine>

np: Amy Winehouse - You Know I'm No Good

4 kommenttia :

  1. En oikeastaan haluais asua täällä tuetussa asunnossa. Mutta minne muuallekaan menisin? Ei ole yhtään mitään paikkaa, minne vosin mennä. En suostuisi muuttamaan äitin tai isän tykö, en veljen tykö, en kenenkään kanssa asumaan, enkä pärjää täysin yksin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu. Arkena hoitajat/ohjaajat on aina lähellä, samassa rakennuksessa, soittelevat ja varmistavat, olenko noussut, mutta vain sellaisina päivinä kun on aamusta menoa. Oma ohjaaja tulee käymään, jos soitan ja pyydän. Ne auttavat paperihommissa ja lääkärikin tulee kerran kuussa tähän samaan rakennukseen. Mutta asun silti yksiössä yksin kisun kanssa. Aluksi ahdisti kovasti se, että noilla tuntemattomilla on avain tähän asuntoon, ja ne voivat periaatteessa marssia sisään koska vain. Mutta eivät ne marssi. Soittavat ovikelloa.

    Tjaa. Järjestely on ihan kelvollinen. Liekö teillä päin mitään samankaltaista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mmmhh, mä olen tutkinut tätä lahden tilannetta tuetun asumisen suhteen ennenkin. ja ehkä olen vain huono käyttämään googlea, mut. huonolta näyttää sen suhteen mitä on tarjolla. löydän tasan yhden tuetun asumisen yksikön, muut on sitten ihan palveluasumista →. tossa tuetun asumisen yksikössä on mahtavat kahdeksan asuntoa \o/ käsittääkseni on mahdollista myös saada sitä omaan asuntoon jalkautuvaa tuki-ihmisjuttua, mutta jos olen käsittänyt oikein, siihen vaaditaan se _osastolla_ tehty hakuprosessi tjsp? muutoinkin noihin pitää siis tietenkin saada se puoltava lausunto hoitopuolelta, jonka jälkeen tarpeen arviointi kaupungin puolesta jne. mulla on vähän semmonen kutina ettei mulla oo tsäänssei, koska niin vahvasti mulle on polilla ilmaistu, etteivät ne kannata moista. et joskus sitä vaan... ja silleen.

      Poista
  2. Just tollanen tuettu asuminen olis sulle varmaan tosi hyvä vaihtoehto, vai mitä mieltä ite oot?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kts. ylempi vastaus :--)

      mut joo. kyllä mä olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että oma asunto + tukikäynnit by joku asiaan perehtynyt ihminen ois aika loistava - tai ainakin kokeilemisen arvoinen. mut rivien välistä olen tosiaan lukenut olevani suhteellisen epäkelpo siihen.

      Poista