Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Oi kuinka turhia toiveita meil on meil on meil on

Pitää tarkistaa, mitä olen tehnyt eilen. Se ei johdu siitä, etten muistaisi mitä olen tehnyt, vaan enemmän siitä etten muista koska olen tehnyt. Oma vikani, tiedän. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että tunnen suurta tarvetta horrostaa sängyssä suurimman osan päivästä ja useassa eri osassa. Kun käy nukkumaan päivän aikana vähintään viiteen eri kertaan niin kyllä siinä katoaa kaikennäköistä, mm. normaali ajantaju. Mutta kuten sanoin, itsehän olen paskaa itselleni kasannut. En vain tiedä. En koskaan tiedä, en mitään, ikinä. Suhteellisen turha toistaa sitä; suhteellisen turhauttavaa toistaa sitä. Oon ollut kaksi tuntia hereillä, ja tuntuu että olen tehnyt aivan järjettömän paljon kaikkea. Sitten kun oikeasti mietin mitä olen saanut aikaan niin. Pettymys. Join lasin tuoremehua. Palasin sänkyyn. Kävin vessassa. Palasin sänkyyn. Hain jäätelöä sänkyyn (enkä edes pitänyt siitä, yh). Avasin tietokoneen. Siinä se. Tekee mieli palata taas sänkyyn, takaisin sänkyyn. Oh gosh miten ihminen voikaan olla turha.

Ajattelin tossa että pitäisi kai tosiaan ostaa uusi puhelin. Tuo nykyinen on alkanut kaiken muun lisäksi niin näköjään sekoilemaan enemmänkin. Mulla on ollut jo kauan vaikeuksia saada soitettua sillä, tai siis että ajoittain se ei ole vain halunnut muodostaa yhteyttä. Näköjään se tekee nyt myös sitä, ettei siihen saa yhteyttä. Tai yhteys onnistuu, kyllä, soittaja kuulee tutun tuuttauksen ja odottaa mun vastaavan. Mutta mun puhelin ei koskaan soi. Tekstiviestit kulkee, netti toimii. Soittaa en pysty, mulle ei voi soittaa. Tää korjaantui puhelimen buuttauksella, mutta onhan se nyt suhteellisen häiritsevää että sen kerran kun joku yrittää tavoittaa niin sen sijaan että se ei saisi yhteyttä mun puhelimeen niin sille jää mielikuva etten vain jaksa/halua vastata. Kun en mä niin usein soita että huomaisin koska se alkaa taas sekoilla. Joten. Pitäisi se uusi puhelin. Huomenna ois tilaisuus kun meen kaupunkiin koska poli. Mutten tiedä. Tarvinko mä sitä? Ihan todella, tarvinko? Saisin taas vaan paskaa niskaani (ei sulla olis ollut varaa tohon ja ostit senkin taas osamaksulla ja jos oli kerran ihan pakko niin mikset ostanut edes jotain halvempaa), ja kun. Mä voin selata nettiä koneellakin, ja todennäköisesti konekin vaatii itseään uusittavan tässä vuoden sisään. Voin maksaa kaksitoista ja puoli euroa kuussa puhelimesta, jota tuskin käytän - tai säästää vaikka parikymppiä kuussa sen saman ajan ja sen kahden vuoden päästä mulla pitäisi olla melkein viisisataa, jolla saisin jo puolikkaan tietokoneen. Hmmmh. Ottaen huomioon kaikki muuttujat, olisi kyllä kai parempi unohtaa molemmat. Mul on jo ihan tarpeeksi velkaa osareissa kiinni jos vaikka katoankin. En mä haluaisi jättää niitä muille, en silti.

Eilen oli yks hyvin pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu. Tai lähinnä monologi. Kävin sen tyhjyyden kanssa. Kerroin sille tarinaa itsestäni, elämästäni. Muistin itseasiassa muutamia hyviäkin hetkiä. Kolme tai neljä sellaista erityisen jotenkin mukavaa, joihin tiivistyi jotain ... tärkeää. Osasto 51 ja Suomen lätkämatsia puolisalaa yöhoitajan kanssa; huudettiin maaleja kunnes tajuttiin että muut kai nukkuu. Se kerta kun ensimmäisellä tai toisella luokalla kiipesin mäkeä ylös lumihangen läpi kohti kotia ja toivoin että voisin jäädä vain siihen lähimmän kuusen alle ja nukkua aika kauan, ja itkien kaaduin eteiseen, ja sisällä tuoksui mustikkapiirakka ja kaikui isoäidin ääni ja elämän ristiriitaisuus iski kasvoihin. Se kun haettiin Joona kotiin, ja pidin ensinnäistä kertaa oikeaa koiranpentua sylissäni, ja siihen se nukahti ja puklasi hieman unissaan. Se kesä kun Oton kanssa leikittiin vain intiaaneja ja kun Otto vaati saada olla Nakoma niin mun piti olla Pocahontas ja aurinko paistoi jotenkin ihan eri tavalla kuin nykyään. Ne oli kevät 2009 + talvi 1997/-98 tai 1998/-99 + aivan vuoden 2008 alku + ehkäpä kesä 1996 tai 1997. Vois olla huonomminkin.

Oon muutenkin... en tiedä miten sitä pitäisi kuvailla. Kirjoittanut mentaalisia kirjeitä ihmisille päässäni. En saa niitä koskaan purettua oikeasti ulos edes digitaaliseen muotoon, eikä kai tarvitsekaan. Yritän niissä selittää asioita ihmisille. Ystäville, vanhemmille, hoitajille - ja eilen myös lukion maantiedon opettajalleni. Yritän kiittää, yritän pukea ajatuksiani ja tunteitani sanoiksi. Se on vaikeaa, ja tunteja kuluu. Mutten valita, sillä tää on ihan ok vaihtelua siihen että pohtisin vain itseäni omasta näkökulmastani itselleni, tai yrittäisin selvittää tyhmän pääni avulla asioita, joihin ei vain ole vastauksia (elämän tarkoitus jne.). Ja menneisyyden muistelusta tuli mieleen, että tajusin vasta hiljattain olleeni vain 11-vuotias kun WTC-iskut tapahtuivat. Ei siinä muuten mitään, mutta olin jotenkin kuvitellut olleeni jo yläasteella. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen että tulimme kaupasta ja porukat avasivat television ja siellä näytettiin kuinka lentokoneet iskeytyivät pilvenpiirtäjiin ja mä nauroin ääneen. En voi vieläkään sanoa ääneen, että mua nauratti koska olin tyytyväinen kun ihmiset saivat rangaistuksen. Irrelevantti ja tarkentumaton ajatus, mutta se vain tuntui oikeutetulta. Sillä ei ollut mitään tekemistä minkään ihmisryhmän kanssa, ei, olin vain yleisesti iloinen kun ihmisiin sattui. Se oli ensimmäinen kerta kun muistan iloinneeni muiden tuskasta. Nykyään osaan nähdä ajatukseni epäloogisuuden, ja se on vastoin ajatusmaailmaani, mutta silti joku osa mussa nauraa edelleen aina kun joku kuolee satunnaisen väkivaltaisesti.

En tiedä miksi kirjoitan ja kerron näitä asioita. Miksi edes mietin niitä. Olisihan se vain helpompaa olla päästään täysin tyhjä, ja kun ei tästä edes ole mitään hyötyä. Ehkä ihmisellä on vain joku tarve tunnustaa asioita, en tiedä. Ja mun korvassa huutaa virtaava veri, se iskee bassoa pulssin tahdissa - ja se paineen tunne. Yritin hiljentää sen tunkemalla korvan täyteen pumpulia kun en jaksaisi oainaa kädellä korvaani koko ajan - ei auttanut. Piti soittaa ja varata gynekologille se sen toivoma soittoaika eilen. Nousin hakeakseni puhelimen, ja onnistuin niin tehokkaasti välttelemään asiaa että kahden tunnin päästä istuin olohuoneen sohvalla tuijottaen tyhjyyteen jotta ei vain tarvinut soittaa. Ahdisti ja pelotti ajatus siitä. Olisi pitänyt muistaa ketä tavoittelen, ja pelkäsin etten muista sitä vaikka mulla oli sitä varten kyseisen gynen tietoprofiili auki selaimessa ja nimi oikein siitä maalattuna. Ja miten mä olisin asiani esittänyt? Entä jos en olisi edes muistanut miksi soitin? Miksi mun pitikään soittaa? Olen surkea, anteeksi. Mä en haluaisi mennä huomenna polillekaan, mutta mulla ei ole syytä perua. Mä en jaksa kun pitäisi keskustella, ja ääneen puhuminen on vaikeaa ja raskasta. Kirjoittaminen on vain paljon helpompaa ja kevyempää, ajatukset virtaavat paremmin ja virheet voi korjata.

Tavallaan voisin syödä. Tavallaan tekisi mieli paistaa itselleen ranskalaisia. Tavallaan voisinkin, hups ja hui, kun painokin on tehnyt oudon tempun ja palannut takaisin kolme kiloa ja siihen missä olinkin. Pitäisi lopettaa kysnien painaminen otsaan kun se ei tunne hyvältä ja kirvelee. Uh, ah ja eh - miten vitun turhaa; miten vitun turha olen.


np: Ruger Hauer - Aika jätä älä

1 kommentti :

  1. Mitkä on sun suosikkiohjelmia tai elokuvia?
    Noi hyvät hetket kuullisti tosi hyviltä. Oot onnekas kun oot saanu kijea tollasta. Lisää on tulossa!

    VastaaPoista