Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Otsikkona joku runollinen lyriikanpätkä, joka kuvastaa loputonta pahoinvoinnin tilaani

Aika kuluu ja katoaa tekemisieni merkityksettömyyteen. Mua oksettaa, mua ahdistaa, mä olen tyhjää täynnä ja turta. Mahdoton yhtälö; täysin mahdollinen mulle. Kela tahtoo mun tekevän tarkistushakemuksen eläkkeensaajan asumistukea koskien; "on aika tehdä määräaikaistarkistus". Täytän sähköisesti lomakkeen ruksimalla miljoona "ei" -kohtaa. Vielä pitäisi kuulemma toimittaa vuokrasopimuksen jäljennös - oh why, why? Ehkä tosta hakemuslomakkeesta ei tullut vielä tarpeeksi selväksi, että mikään ei ole muuttunut. Päijät-Hämeen keskussairaalakin on muistanut kirjeellä; "teille on varattu seuraavat ajat". Neurologian poliklinikalla tapaan lääkärin sitten huhtikuun kuudes päivä. Ahdistaa, sillä en koe että mulla olisi mitään niin vakavaa, että tarvisin kyseistä aikaa. Hoitajakin totesi tänään, ettei mun leukaa näyttänyt vaivaavan enää yhtään mikään; että sen tila näyttää täysin normaalilta. En vain mitenkään kehtaisi peruakaan tota, varsinkin kun lääkäri sen järjesti ja... toisaalta tuntuu pahalta mennä sinne silleen moi ei mul mitään lol eiks oo hyvä läppä? -meiningillä. Saan papereihin varmaan jonkun kivan "luulosairas" -merkinnän. En tiedä. Luulosairashan mä taidan muutenkin olla, joten muutosta ei kai sittenkään tapahdu. Mutta ei se, että olen idiootti, oikeuta mua käyttämään terveyspalveluja omiin "tarpeisiini" - joku voi tarvita totakin aikaa oikeasti. Äh, en vittu tiedä.

Pitäisi vain kuolla pois. Se ratkaisis kaiken, kaikkien osalta. Eikä tarvis enää esittää ja jaksaa.

On ihan vitun paha olo. Polilla oli paikalla vain toinen hoitajista toisen ollessa lomalla, ja me puhuttiin vaan mukavista asioista ja voimavaroista. Tavallaan turhautti, sillä kyllä mä niiden olemassaolon tiedän ja tiedostan. Tiedän, että mulla on ystäviä ja että kirjat ja musiikki on kivoja. Tiedän, että useimpina päivinä esimerkiksi ne ystävät kohottavat mun mielialaa. Mutta välittömästi kun viesti katoaa mielestäni, välittömästi kun viesti-ikkuna sulkeutuu tai toisen pitää lähteä johonkin - se kaikki on poissa, sillä ei ole enää merkitystä. Eikä ole mahdollista, että joku päivystäisi jatkuvasti mun seurana. Enkä edes haluaisi asian olevan näin. Silloin kaikesta tulisi väkinäistä ja pakotettua, alkaisi ahdistaa, ja se olis siinä. Enkä mä edes jaksaisi ketään koko aikaa. Hoitajalla oli jäätävä pinkka kuvia; niitä joista voi vaikka valita yhden tai kaksi jonkun teeman mukaan - tai mitä nyt ikinä haluaakaan tehdä niillä. Mun piti valita niistä kaikki, jotka halusin. En tiedä, monta niitä kuvia oikeasti oli - neljäkymmentä, viisikymmentä? - mutta valitsin niistä kolme. Valintaperusteet: kaikissa oli selkeät värit; yksi oli vaihtoehdoista ainoa syksyinen. That's it. Yritin selventää hoitajalle, etten valinnut niitä oikeastaan tunnelman perusteella, vaan puhtaasti koska ne olivat selkeitä. Yritin näyttää esimerkkinä kuvaa, jonka laatu oli suoraan sanottuna paska, värit sekavaa puuroa. Ei kukaan sellaista voisi valita, eihän? Mutta niin. En sitten tiedä.

Ei siinä tapaamisessa tietenkään tullut huono olo, tietenkään tietenkään, sillä puhuimme vain all things soft and sweet tjsp. Mutta ei siitä jäänyt oikein mikään olo sitten lopulta. Tyhjänpäiväistä. Ja joo, joskus sekin on tarpeen, mutta. En tiedä. En tosiaan tiedä. Ehkä parempi näin tänään, en olisi jaksanut ajatella tai sanoa mitään - varsinkaan kun en olisi tiennyt, mitä sanoisin. Tuntuu nimittäin usein, että varsinkin tolla hoitajalla on usein vaikeuksia ymmärtää, että mä en ihan oikeasti tunne mitään. Tai siis, joo, ehkä tunnen, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä se tunne ei silti kosketa mua. En osaa edes selittää, ja siihen kaikki ehkä kaatuukin. Tuntuu vain niin turhalta käydä polilla. En mä siitä hyödy, olen vain taakka ja hidaste siellä. Enkä mä tiedä onko mussa edes mitään korjattavaa - tai ainakaan mitään, mitä voisi korjata. Tällainen mä olen; rikki poikki ja pinoon palasina, leikelkää paloiksi, syöttäkää jäännökseni sioille, lahdatkaa mut kuin eläin - kiitos. Mä en ansaitse mitään, enkä mä ole mitään. Turha.

Oon kamalan väsynytkin. Nukuin kyllä aamupäivästä kämpällä hetken, ja kai ihan hetken ennen kuutta täällä porukoillakin, mut yöllä en saanut unta ja valvoin. Yritin kyllä nukkua. Sammutin valot, menin siihen mukavaan istuma-asentoon makaamaan, suljin silmäni ja sammutin pääni. Mutta pian jomotus kasvoi säryksi vaikka yritin vaihtaa asentoa. Ja kun särkee, mä yritän keskittyä johonkin muuhun, mistä seuraa se, että ajatus juoksee pian jo karkuun yhdessä unenrippeiden kanssa. Kone auki uudestaan, ja aivotonta "toimintaa" halki aamuyön. Kun vihdoin uni palaa luokseni, on aivan liian vähän aikaa yrittää nukkua - ja yritän silti. Kun herätys soi, olisi parempi olla vain ollut kuollut (ihan kuin muuten ei jo olisi, mutta). Ja paskan kasaantuminen se vain jatkuu ad infinitum.

Särkee, ja pitäisi varmaankin pian kaatua sänkyyn kun väsyttäisi niin. Buranaan en taivu kuin viimeisessä hädässä; sitten kun tuntuu etten enää voi olla kaivamatta silmää päästäni, kun en voi olla enää upottamatta seivästä korvaani, kun en voi enää vastustaa tarvetta leikata puolet päästäni irti moottorisahalla - vasta sitten, tai ainakin voin harkita. Huomennakin pitäisi kuitenkin herätä aamusta, sillä puhuin itseni mamman seuraksi huomisen ajaksi, kun ukki kuulemma menee riehumaan lumen kanssa mökille. Päivällä tää kuulosti vielä siedettävältä suunnitelmalta - nyt ahdistaa. Ehkä se on vain tämä väsymys. Ehkä elämä. Ehkä syy on mussa. En todellakaan tiedä. Ehkä on paras yrittää siirtää lihava perseensä sänkyyn, sulkea silmät, kuunnella särkyä ja antaa ajatusten karata.

Aion vielä tähän loppuun toistaa itseäni: pitäisi vain kuolla pois. Se ratkaisis kaiken, kaikkien osalta. Eikä tarvis enää esittää ja jaksaa.


np: Saosin - Voices

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti