Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Tähdet on reikiä taivaassa


Mä laitoin taas saunan lämpiämään. Mun hiukset on sitä mieltä, että ne on pesty aivan liian monena päivänä putkeen - en jaksa välittää. Tunnen jotain sanoinkuvaamatonta rauhaa siellä saunan lämmössä ja yksinäisyydessä, pimeän keskellä. Suihkun alla kuuman veden virratessa. Hangatessani itseäni puhtaaksi, puhtaaksi, puhtaammaksi. Astuessani lämpimästä pesuhuoneesta viileään. Puoli tuntia kuluu, ja tahtoisin taas takaisin. Ihan pian pääsen. Ehkä jo nyt. Pitäisi vain jaksaa nousta ja käydä tarkistamassa onko jo lämmintä. Tavallaan haluaisin venyttää lähtöä - silloin kestää kauemmin, että on aika sammuttaa sauna, palata kylmään ja karuun todellisuuteen. Mutta ei väistämätöntä voi viivyttää loputtomiin; jos odottaa liian kauan, jää paitsi. Niinpä mä nyt kai. Menen. Katsomaan.

- -

Neljäkymmentäviisi minuuttia kaikkineen. Niin kauan mä vietin saunareissulla. Oli pakko lopettaa saunominen, sillä leukanivel ei pitänyt lämmöstä. Epäilen syyksi tulehdusta, joka siellä todennäköisesti on (ainakin oireiden perusteella; kuumottaa, turvottaa, sattuu - vain punoitus taitaa puuttua niistä "perusoireista"). En ole ammattilainen, enkä voi siis sanoa varmasti. Mutta saunassa oli mukavaa niin kauan kun siellä pystyin olla. Istuin hiljaa ja ajattelin. Lämpö katosi aina vain aivan liian nopeasti - alkoi palella - ja kun heitti vettä niin oli taas hetkellisesti liian kuuma - ei koskaan hyvä, äh. Suihkusta taas ei tahtonut tulla millään kylmää, tai edes viileää, vettä. Aina liian kuumaa tai lämmintä, ja käänsin sitä saatanan säädintä melkein kierroksen ympäri ennen kuin vesi alkoi viilentyä tarpeeksi. Tänään en kaivannutkaan kuumaa suihkua. Hiukset tuntuvat ihanan pehmoisilta uitettuani niitä jäisen veden alla.

Siinä istuessani mä tosiaan ajattelin. Elämää, ja sen turhuutta. Mä olen sen verran vammainen tapaus, että mä tahtoisin että mun elämälläni on merkitys. Ja mulle ei kelpaa tarkoitukseksi mikään itsekäs tyyliin oma paras; mä haluan olla hyödyksi suuremmassa mittakaavassa. Ei maailma toimi, jos ihminen toimii vain itselleen, ei ainakaan mun tietojeni ja kokemukseni pohjalta. Mutta mitäpä minä todella tietäisin, ja kun se ei lopulta rajoitu ihmisiin. Tai siis. Miksi ajattelemme olevamme jotain niin suuremmoista - parasta koko tunnetussa maailmankaikkeudessa - että kaiken pitää pyöriä meidän ympärillämme? Pitää tehdä asioita ihmiskunnan hyväksi - miksi vitussa? Jos ihminen on niin älykäs ja viisas kuin väittää olevansa, niin miksi emme osaa nähdä itseämme pieninä ja turhina? Olemmeko todella saaneet aikaiseksi jotain niin hyvää, että siitä hyötyisivät muutkin kuin ihmislaji - siis ainakin muuten kuin välillisesti, vahingossa? Tietoni ovat rajalliset, mutten ainakaan ihan heti keksi mitään niin ratkaisevan mullistavaa.

Kaikella on joo varmasti joku tarkoitus - mutta mikä? Ajattelen maailmankaikkeutta (ja käsitän tähän nyt kaikki mahdolliset - ja mahdollisesti myös mahdottomat - rinnakkaisuniversumit jne.) kokeiluna, testinä. Yrityksen ja erehdyksen kautta voidaan todeta, mikä toimii - ja mikä ei. Jokainen meistä on minimaalisen pieni pala äärettömän suuressa kokeessa, jonka tavoitteena on löytää jotain - ehkä täydellisyys, mistä minä tiedän. Jos tietäisin, koe olisi saatu päätökseen. Lopputulos olisi selvä, ja koe saatettu loppuun onnistuneesti. Ehkä tämäkin on vain tätä ihmiselle ominaista ajattelutapaa; se, että kaikella pitää olla tarkoitus. Mutta mitä järkeä missään olisi, jos millään ei olisi minkäänlaista tarkoitusta? Ja tää kaikki on vain sivujuoni siinä ajatuksessani, ettei millään ole merkitystä. Ei yksilön kannalta, ei. Yksilö on turha; loputtoman pieni palanen jossain äärettömän suuressa. Ehkä ne yksilöt, jotka löytävät itselleen tarkoituksen, ovat tavallaan onnistuneita - niillä on syy jatkaa kokeeseen osallistumista. Mutta sitten ovat ne, jotka eivät löydä tarkoitusta. Epäonnistuneet maanantaikappaleet. Uskon, että kaikki tietävät, mitä epäonnistuneille kokeille tapahtuu. Ne lopetetaan, unohdetaan. Hävitetään ja poistetaan. Niistä tehdään raportti, jonka päällä lukee isolla "VAROITUS: EI NÄIN".

En tiedä. Ehkä se olen vain minä. Ehkä mä kuvittelen kaiken. Mutta onko sillä väliä, onko tämä todellista vai kuviteltua, kun mulle se on täyttä totta? Puhun itseni näin hienosti pussiin. En vain jaksa (olenko joskus aikaisemmin jo sanonut noin, eh?). Lähetin tänään sähköpostin. Sellaisen, josta tulee luultavasti seuraamuksia - jollekin. En tiedä. Toivottavasti. Enkä nyt tarkoita seuraamuksilla mitään pakosti ikävää, mutta. Asioita voi tapahtua. Tai sitten ei. Ihanan salaperäistä. Mun sängyssä on kahden vierekkäin asetellun tyynyn (niiden pitää olla pystyssä, ei vaa'assa, ja niillä on oma järjestyksensä) sijaan päänalusena yksi paksu peitto taiteltuna, yksi viltti loiventamassa, ja ne kaksi tyynyä - jotka eivät ole muuten vierekkäin eivätkä vaa'assa. Mun pitää nukkua lähes istuvassa asennossa, jotta selviän säryn kanssa. Ja vain toisella kyljellä, tai mieluusti selällään. En osaa nukkua, tai ainakaan nukahtaa, selälläni, joten tämä on hieman hankalaa. Väsyttää, kun en ole saanut nukuttua kunnolla, mutta en aio pumpata itseeni niin paljon särkylääkettä että kipu helpottaisi kokonaan - en tiedä olisiko se edes mahdollistakaan. Jos en nuku, makaan sitten valveilla. Onhan sekin lepoa. Mun on vain pakko tottua tähän särkyyn, odottaa, ei tässä muutakaan voi.

Osaisinpa vaan kuolla. Olisi niin helppoa, helpottavaa! Mutta ei, en osaa. Siispä kärsin. Kidun ja kärsin. Olen väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen. Tiedän, että on raskasta ja vituttavaa lukea tätä aina vain, loputtomiin, mutta mä ihan totta lähtisin, jos osaisin. Lopettaisin kaiken. Kuolisin. Mutta mä en osaa. Siihen vaikuttaa moni asia; epäonnistumisen pelko, pelko, pelko, laiskuus, pelko ja se sisäänrakennettu vaisto, joka ohjaa pysymään hengissä - noin esimerkiksi. Tuntuu, ettei musta ole edes kuolemaan, tappamaan itseäni. Se ahdistaa ja masentaa, mikä tietenkin voimistaa tätä tunnetta omasta huonommuudestani. Noidankehä. En mä tahdo tätä, en tahtonut koskaan. Miksi olen täällä silti? Kenellä oli muka lupa päättää puolestani? Se on väärin, se on julmaa. Oikeassa elämässä siitä saisi vankilatuomion. Mutta mä en voi syyttää ketään; en osoittaa sormella - kuin ehkä itseäni?

Eilen mä selasin koneen uumenista oikeastaan kaikki valokuvat. Mua kylmäsi niitä katsoessani. Se sama ihminen katsoi mua niistä takaisin uudestaan ja uudestaan. Lihavampana, laihempana, hiukset niin ja hiukset näin - lukuisia ulkoisia muutoksia. Mutta eivät ne ulkoiset muutokset mua kylmänneet, eivät. Syy on se muutos, jonka näin siellä jossain silmien takana. Palo, toiveikkuus ja elämä katosivat jossain kohdin; hiipuivat pois ajan kuluessa. Uusimmissa kuvissa on jäljellä enää pelkkä kuori ja loputon tyhjyys. Mä olen kadonnut, mua ei enää ole. On joku, joka etäisesti muistuttaa ulkoisesti sitä ihmistä, joka joskus olin. Enää en ole mitään. Saatan katsoa kohti, hymyilläkin - mutta mä en tunne mitään. Kaikki on turhaa. Olen toivoton - tuhansin tavoin. Pitää yrittää nukkua; aamulla pitää herätä ja lähteä polille. Olen yrittänyt keksiä tekosyitä koko tämänkin päivän. En vain usko, että kyseisestä käynnistä olisi mulle ainakaan mitään hyötyä. Mutta ei multa kysytä, ei koskaan.

np: SMMMY - Rakastat mua paremmin

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti