Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Ei vuodet kulu, ne kuluttaa; ei huolet huku, ne hukuttaa


and last night
I remembered things
I had no memories of

like how was my last year
in the elementary school
back there in the countryside

the whole sixth grade
was nonexistent in my mind
and now I remember why;

during that time
I eventually
q u i t  l i v i n g.

- -

Luulin aina, että se kaikki paha iski vasta yhdeksännellä luokalla. Että silloin se yksinäisyys ja kiusaaminen ja ryhmästä sulkeminen vain menivät yli ja eristäydyin, masennuin, aloin toivoa kuolemaa. Pari päivää sitten, syystä jota en enää muista, päädyin ajattelemaan ala-astetta. Kyllä mä jotain muistan; sen virallisen hevosleikkien paikan (leikin mukana vaikken ymmärtänyt mitään hevosista), terkan huoneen kelmeän valon, kolmosten ja nelosten luokan hämyn, rotkon ja koko talvi pokémoneja, muut uimassa kun jonain keväänä käveltiin läheiselle uimarannalle liikuntatunnilla, vapaus kun juoksen metsäistä polkua hiekkakentän ympäri ja olen nopea ja suussa maistuu veri ja keuhkoja polttaa, ensimmäiset kerran tietokoneluokassa kai viidennellä, kasvatin aloe veran, oksensin opettajan päälle kun elämäni kamalin oksennustauti alkoi enkä sen seurauksena uskaltanut - tai pystynyt - syödä pitkiin aikoihin enkä uskaltanut mennä kouluun. Kun mä olin osa Lucia -juhlaa, ja myöhästyin esityksestäni kun en herännyt - tai mua ei herätetty? Joka tapauksessa itkua ja häpeää. Laulukokeessa virsiä, taas, ja kymppi - taas. Ystävällinen siivooja, joka yritti aina halata ja tuntui niin epämukavalta.

Parhaat ystäväni sanomassa jotain kamalaa; en voi muistaa sanoja, mutta ilmeet, eleet, halveksiva nauru ja se inho ja vastenmielisyys mua kohtaan mikä niistä kumpuaa. En näe taululle, mutten ymmärrä sen johtuvan siitä että mun näkö on huonontunut, ja yritän kopioida tekstin vieruskaverilta, ja ne peittää vihkonsa kädellään. Välitunnit istun yksin katoksessa peläten muita; siellä, jotta mua ei nähdä opettajien huoneen ikkunasta ja saan olla rauhassa. Kellojen soidessa livahdan nopeasti sisään; ensimmäisenä, ettei tarvitsisi kohdata muita. Joku yrittää satunnaisesti puhua, mutta työnnän ne aina pois. Synkkiä ja väkivaltaisia ajatuksia; tahdon pahaa itselleni ja tahdon pahaa muille. Yritän muistaa ala-asteen viimeisen päivän, todistustenjaon, ja mieleeni nousee vain kuvia veljeni vastaavasta päivästä ja kai kolmannen luokan kevätjuhla (vihasin niitä housuja, ja mä muistan tän koska siitä on valokuva). Koko todistuksen keskiarvo ysipileneljä. En ollut paras, ja hävetti niin olla huono; epäonnistuja.

Päästäkää mut muistoista.
Jos muistaminen on ainoa keino vapautua
- eheytyä -
haluan olla rikki.

np: Ghost Brigade - Suffocated

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

"Vedenselät puhuisivat aamuisin, kuinka on kaunis maa"

koskaan ei enää tätäkään päivää
kahlata läpi uudestaan
mutta se häly jää soimaan
kaikuu, meteli kumisee, raikuu
ja korvakäytävään juuttuu
unessakin vielä toistuu


EEDENIN KAAKELIT OVAT
VIHERTÄVÄT, VALKEAT
JA SE KLOORIVESI KIRVELEE SILMÄÄ
MINÄ OSAAN KELLUA, ISÄ
MINÄ OSAAN KUPLIA, ISÄ
MINUA EI VIELÄKÄÄN KYLMÄÄ


v e d e t   t u l e e   i h o n   l ä p i
o l e t   u n o h t a n u t   t a a s
n u k u   s i n ä   k e v ä ä n   y l i
h ä n   o d o t t a a   v e d e n   t a k a n a

np: PMMP - Poika

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Dead, tired, and dead tired


Mitä sä näet, kun sun silmät kääntyy noin tonne ylöspäin?
- En mitään.

Yöllä särkee, särkee, särkee ja särkee. Kävelen ympäri taloa, valitan hiljaa, yritän maata, yritän istua - sattuu. Burana ja Tenox, jotta nukahtaisin edes hetkeksi. Kaksi tuntia myöhemmin olen edelleen hereillä katsomassa kelloa. Kolmen jälkeen olen nukahtanut, joten kai se Tenox jonkin verran kehoa rauhoittaa - tai sitten keho vain sammui. Tai aivot; luultavasti aivot. Viideltä herään, ja on helvetin ahdistavaa kun tunnen itseni pirteäksi vaikka unta on takana vajaat kaksi tuntia. Ei tää helvetti voi olla totta. Ehkä olen vain tottunut, ehkä en vain osaa enää? Puolen vuoden aikana mä oon oletettavasti nukkunut keskiarvollisesti viitisen tuntia yössä. Puolessa vuodessa mulle on kertynyt noin kuudensadan tunnin univaje; se on neljäkymmentä prosenttia suositellusta unimäärästä. Ei näillä numeroilla sinänsä mitään merkitystä ole, mutta pidän numeroista ja tilastoista. Omaksi ilokseni jne. Asioita on helpompi ymmärtää ja jäsentää, kun ne ovat yksinkertaisesti sulatettavassa muodossa - kuten tilastoina, numeroina, kylminä ja tunteettomina faktoina.

Polilla puhutaan leuasta ja särystä ja hampaistani. Hoitaja kertoo, että polilla on yksi fysioterapiapaikka, ja se on nyt vapautumassa - olivat miettineet lääkärin kanssa sitä mulle. Haluaisitko kokeilla? Suostun, koska ei siitä kai haittaakaan. Fysioterapeutti on kuulemma erikoistunut psykofyysiseen fysioterapiaan. Vasta tapaamisen jälkeen muistan, miten valehtelin käydessäni fysioterapiassa joskus kai 2009 - piirrä tähän millaiseksi koet kehosi, ja piirsin mitä se halusi nähdä, en mitä tunsin -, ja kuinka ahdistava se suuri peili oli. Ja kuinka tutun hoitajan kosketus sai mut sekoamaan moneksi päiväksi. Tänään se tosin pyysi anteeksi, sanoi ettei voinut tietää ja on todella pahoillaan - eihän se tietenkään voinut kun en minäkään tiennyt. Puhuttiin pahasta olosta - siitä mitä ilman sitä olisi. Ei yhtään mitään, vastaan. Kerron kuoleman menettäneen merkityksensä, koska olen jo kuollut. Zombi, niinkö? Niin.

Hoitaja pyysi, että yrittäisin edes kolmen sekunnin ajaksi päästää irti pahasta olostani. Kieltäydyin; ahdisti. Hoitaja alkaa hokea rauhallisesti, ettei ole mitään hätää, että voin rauhassa olla hetken rento, ettei  mitään pahaa tapahdu, että olen turvassa. Pakokauhu nousee sisälläni; ei älä älä älä älä ei! Kieltäydyn. Hoitajat yrittävät molemmat vakuuttaa mua, että kaikki on hyvin. Ettei pahaa tapahdu. Samaa tahtia ahdistukseni nousee, ja pelko, ja paniikki. Sanon, etten vain voi, että paniikki iskee. Vain kolme sekuntia Elina; yksi, kaksi, kolme - lyhyt aika. Kieltäydyn. Pakokauhun sekaan sotkeutuu raivoa; ettekö nyt vittu voi lopettaa en voi en voi. Vakuuttelut eivät auta, mä itken ja panikoin ja keho jännittyy ja nyin ja pelkään ja pelkään ja ahdistaa ja raivostuttaa ja pelkään ja yritän niellä kyyneleet - ja kaiken. Aika loppuu - kokeillaan sitä kolmea sekuntia toisella kerralla - viisi minuuttia yliaikaa ja kaikki loppuu kesken ja tuntuu oudolta lähteä sieltä niin.

On kamala nälkä, mutta mac and cheese täyttää kahden haarukallisen jälkeen - vatsa on eri mieltä, mutta silti olo on täysi. En saa kaikkea alas millään. Noustessani pöydästä en tiedä onko mulla vielä nälkä vai olenko täysi. Isä valittaa, koska en nuku. Sanon, ettei se vain nyt oikein onnistu. Nukkuisit edes öisin! Yritän selittää, että on parempi että nukun edes joskus kuin etten nukkuisi ollenkaan. No mutta ethän sä edes yritä! Enhän mä koskaan yritä, en mitään, en ikinä. Onneksi olen havainnoinut sitä ihmistä niin monen vuoden ajan, ettei tuollainen enää juuri kosketa. Miten isä voisikaan ymmärtää? Lapsi yli viisikymppisen kehossa. Se olisi surullista, jos jaksaisin kokea myötätuntoa. En jaksa. Väsymys painaa kehossa, se roikkuu mielessäni painavana möhkäleenä. Kyllä mä sain iltapäivällä unta - reilun tunnin ajan. Sitten heräsin taas virkeänä. Mä en enää oikein muista, mitä on sellainen normaali, levollinen, hyvä uni. Mulle se on kolme tuntia ilman heräämistä. Toivon, ettei se ole sitä muille. Oikeastaan ajatus siitä, että nukkuisin kahdeksankin tuntia, on järjettömän pelottava. En tiedä, mikä siinä muka voi pelottaa - ehkä se on vieraus?

Koska mun kehoa riivaavat vuoroin kylmät aallot puistatuksineen, ja kuumeinen hikoilu, on pakko käydä suihkussa. Tuoksahdan. Sitten kai yritän nukahtaa. Yritän. Vittu mä yritän. Mutten helvetti voi luvata mahdottomia - mä en jaksa enää.

Postauksia on nykyisin todella vaikea tagata. Tuntuu ettei mikään sovi, ettei mikään kuvaa - ei uusi eikä vanha. Kirjoitan tyhjää ja turhaa. Ei nää sanat kerro mitään todellista. )

np: Maya Jane Coles - Comfort

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Vajoaa hiljalleen syvyyteen, sameaan veteen

Maailma on hullu. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. En vain tiedä. Veljellä oli syntymäpäivä, ja se oli samalla mukavaa ja ahdistavan surullista. On mukava nähdä miten siitä ihmisestä on kasvanut jotain niin... hyvää ja hienoa. Olen onnellinen veljeni puolesta - ja samalla tuntuu niin pahalta, kun itse ei vain ole mitään. Olen kateellinen ja katkera - mutten veljelleni. Ehkä elämälle, lähinnä kai itselleni. Yritän lohduttautua itsekkäällä ajatuksella, että kuitenkin yritin niin paljon lapsena vain veljeni takia, että ehkä mun kärsimys näkee oikeutuksensa siinä että veli on ja selviää. Itserakasta paskaa, mutta pakko lohduttautua jollain. Vein veljelle lahjan, ja melkein itkin kun se oli iloinen saamistaan t-paidoista ("hei mä katoin tätä kaupassa! ja tätäkin!") - vaikka onhan se nyt aika vitun lame ostaa veljelleen t-paitoja? Se luki mun kortin kahteen kertaan - kahteen vitun kertaan. Se ei ikinä lue korttejaan. Ja se meni jotenkin hiljaiseksi kun näki sen solmioneulan; "... tää on todella hieno, kiitos". En tiedä. Olen vain huono. Hävettää kaikki. Hävettää vain niin paljon.

Ravintolassa yritän vain keskittyä olemaan normaali. En silti pysty nostamaan katsetta tarjoilijaan vaan puhun lähinnä naapuripöydälle. En osaa puhua normaaleista asioista, ja muut puhuvat mun asioiden päälle tai vaihtavat aihetta. Ruoka on liian hyvää, ja opin jotain uutta veljestäni: sekin pitää avaruudesta. Puhuttiin siitä hetki; multiversumista ja galakseista ja muusta. Aihe nyt vain taisi olla hieman huono, ja meidät siirrettiin takaisin tavallisten ihmisten normaaliin maailmaan. Toisaalta myös aika surullista, etten tiennyt veljeni olevan kiinnostunut avaruudesta. Harva sinänsä on. Harvalle voi alkaa puhua gravitaatioaalloista, ja mustista aukoista, ja pimeästä aineesta, ja multiversumista - ainakin niin, että toinen on oikeasti myös kiinnostunut. Naurattaa miten hyvin se kuvaakaan mua ja veljeäni, että veli sanoi että voisi lähteä avaruuteen - mä en tekisi sitä ikinä. En, vaikka avaruus on kiehtovinta ikinä. Veli uskaltaa ja haluaa nähdä ja kokea - mä en uskalla, mä en osaa, mä en halua; pelkään. Söin kai oikeasti hieman liikaa kun noustessani pöydästä tuntuu että taju lähtee ja maa katosi jalkojen alta. Leijuin koko matkan autolle.

Takaisin porukoilla mä vain kaadun sänkyyn. En jaksa kuin riisua hameen, koska en halua että se rypistyy kun on vielä uusi. Kerään puoli tuntia voimia nostaa peittoa sen verran, että pääsen sen alle. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes nukahtaa - helvetti, kuinka säälittävää kerätä voimia jaksaakseen nukkua? Ennen puolta yhtätoista nukahdan. Kun herään on vielä pimeää. . Tuntuu, että nukuin loputtoman kauan ja levollisesti - olo on ihan hyvä. Ei varsinaisesti pirteä tai energinen, muttei myöskään väsynyt. Arvelen kellon olevan lähempänä puolta neljää - oikeastaan toivon ja suorastaan rukoilen että se olisi lähempänä puolta neljää. Välttelen kelloa hetken ja vain tuijotan pimeyteen. Lopulta vilkaisen puhelimen näyttöä, jossa loistavat numerot 01:05.

Eilen aamulla kirjoitin niille siellä järjestössä oloistani - taas. Kerroin kuinka oon menettänyt todellisen haluni tappaa itseni - ja ettei se ole oikeastaan ollenkaan hyvä. Kai se tarkoittaa, etten itse itseäni tapa, mutta se ei vie haluani kadota pois. Se tarkoittaa vain, että olen kadottanut viimeisenkin tahtoni elää - sillä sitähän itsemurha on: elämisen äärimmäisin tapa. Sen avulla mä jaksoin vuosien läpi. Kuolema mielessäni mä puskin ja puskin läpi kaikesta paskasta. "Jos vielä menee huonommin niin aina voin tappaa itseni." Se oli turva, se oli lohtu. Se ei jättänyt. Se tuki, kun tarvitsin tukea. Se kuivasi kyyneleet, kun itkin. Kuolema seisoi mun olan takana ja valvoi mun päiviä, mun unta. En ollut koskaan yksin. En ikinä. Ja nykyään mä yritän vaalia muistoja niistä hetkistä kun haudoin itsemurhaa; yritän nauttia niistä hetkistä kun vielä ajoittain niin teen. Kuolema on edelleen mielessäni jatkuvasti, päivittäin, mutta se ei vain enää herätä minkäänlaisia tunteita. Ovi on avoinna, jos kuolema tahtoo vierailla. Mutta mä en enää odota sitä ovella. Mä en enää jaksa.

Pyysin niiltä myös anteeksi, että vaivaan niitäkin elämälläni. Paskalla ja vaikealla elämälläni. Kerroin kuinka pahalta tuntuu satuttaa ihmisiä mun ympärillä vain olemalla olemassa - että tavallaan olisi todellakin ollut parempi kun silloin kauan sitten olisin tappanut itseni. Ihmisten ei tarvisi katsoa vierestä kun hitaasti katoan; kuinka otteeni lipeää, luisun kauemmas elämästä. Koska vaikka kuinka tuntuisikin pahalta omasta subjektiivisesta näkökulmastani, niin ottaisin sitä paskaa vastaan vaikka kuinka paljon enemmän jotta muihin ei sattuisi. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mitä ikinä enää teenkin, satutan. Pitäisi vihata itseäni - tiedän, mun pää huutaa sitä mulle - mutta en vain osaa. Mikään ei tunnu miltään. Ei todella, ei oikeasti. Olen oppinut miten asioihin pitää reagoida; mikä on hauskaa, mikä ilkeää, mikä ahdistavaa, mikä hienoa. Omatuntoni huutaa tuskasta aina kun kehun, aina kun hymyilen, aina kun osoitan myötätuntoa - valehtelija valehtelija valehtelija valehtelija.

Ne vastaa sieltä järjestöstä harvinaisen pitkällä sähköpostilla. Se ei kuulu niiden tehtäviin varsinaisesti kommentoida tai neuvoa - ne on kuuntelijoita. Ei niillä ole koulutusta kuin tarjota joku, joka kuulee ja eikä tuomitse. Ja mä en tiedä miten enää voin vastata. En enää sen jälkeen, kun ne osoittavansa todella huolensa, ja sanovat että mun ois parempi etsiä apua - joku, jolle puhua viikottain. Eiväthän ne mitään selvänäkijöitä ole - tietenkään -, enkä mä kai kaikkea ole kertonut. Mutta tuntuu vain jotenkin... loukkaavalta? jos vastaisin että olen jo kahdeksan vuoden ajan tavannut jotain lähes viikottain. Ja että silti olen tässä. Jotenkin vain... vaikea tilanne. En tiedä pitäisikö sen olla, mutta mulle se on.

Ja tavallaan hieman ravisteleva kokemus oli se, että ihminen, johon olen vähän aikaa sitten jonkin verran tutustunut... Ihminen, joka on kokenut kovin samanlaisia asioita kuin minä. Jonka kanssa tunnen jonkinlaista erilaista yhteyttä - en sellaista bff -tyyppistä, mutta suurta ymmärrystä? Jolle voi puhua asioista, joita aivan kaikki eivät ymmärtäisi tai hyväksyisi, koska ne eivät ole kovin tavallisia. Joka oireilee osaltaan samoin kuin minä, osiltaan samoista syistä. Jota salaa mielessäni pidän vielä minuakin sairaampana. Niin... Hän sanoi ettei voisi koskaan sanoa ymmärtävänsä mua täysin, koska sen perusteella mitä hän tietää musta mun elämä on ollut paljon vaikeampi ja mun sairaus vielä sitäkin paljon vaikeampi. Tätä on ehkä vaikea ymmärtää. Sillä ihmisellä on pitkä lista mielenterveysongelmia, joiden takia sillä on vielä pidempi lista fyysisiä oireita, sairauksia ja toimintahäiriöitä. Sen elimistä maksa ja haima taisivat olla ainoat, jotka toimivat edes jotenkin oikein. Mulla on yksi diagnoosi, ja oikeastaan tää leuka on ensimmäinen oikea fyysinen ongelmani ikinä. En tiedä, tätä on vain hankala selittää, mutta. En voi sanoa että se olisi ollut pysäyttävä hetki, kun en mä sinänsä tuntenut mitään, mut jotain siinä oli.


"tarviin hoivaajan, äiti teresan ja huoran
joka ei pahoita mieltä
kun mä päätän kuolla
eikä mun tarkotus ollut murhetta tuottaa
en mä haluu et surraan jo kuollutta suotta

- äläkä huoli, kyl mä löydän tieni kotiin"

Tuntuu, että mun pitäisi sanoa vielä jotain. Se ei vain muodostu ajatuksiksi, jotka voisi purkaa sanoiksi kirjoittamalla. Palelee taas. Tavallaan väsyttäisi, mutta tänään, nyt, sängyn lisäksi myös lattia tuntuu väärältä. Ei ole paikkaa, minne mennä. Eilen mietin, miten haluaisin mua autettavan. En keksinyt mitään. Kai sen pitäisi olla surullista, mutten tiedä varmasti. Hävettää vain asettaa muut niin mahdottoman tehtävän eteen. Niiden pitäisi auttaa mua, mutta kaikki kimpoaa musta pois. Mä yritän ottaa asioita vastaan, mutta vaikka sisällä ehkä haluankin, mikään ei läpäise mun pintaa, mun kuorta. Mä kasvatin sen suojelemaan kaikelta pahalta aikana jona kaikki oli vain pahaa, joten se oppi suojelemaan kaikelta. Nyt se pelastaa mut pelastukselta. Joten kai mä olen väärässä, kun tunnen olevani turvaton. Mä olen jo parhaassa mahdollisessa turvassa - mut on jo pelastettu.

np: Köyhä Jonne - Polta mut sporapysäkille

torstai 21. huhtikuuta 2016

And I'm knee deep in sinking sand


Keskiviikkoilta. Tuntuu että kaikki kasaantuu, aivan kaikki. Olen hermostunut ja ahdistunut ja tätä on jatkunut jo muutaman päivän enkä vain enää tiedä miten päin olisin. Silti on ollut harvinaisen siedettävä päivä. Hieman pelottaa, jos leukaa alkaa taas särkeä ennen aamua enkä saa nukuttua ennen hammaslääkäriä yhtään ja joudun ottamaan särkylääkettä ja vainoharhailen mahdollisesta vatsahaavasta. Kolmen aikaan yöllä ei sinänsä juurikaan väsytä - ei yllätä, sillä enhän mä normaalisti nuku siihen aikaan muutenkaan - mutta päätän silti yrittää nukkumista. Ajattelen, että on se aina parempi jos vaikka lepään kun hammaslääkärissä pitää muistaa ja keskittyä ja selvitä. Hieman ennen viittä havahdun leukasärkyyn. Istun herätykseen asti kylmäpussi naamalla. Särky kuitenkin vain on ja pysyy, joten on pakko napata lääkettä. Tyhmyydestä sakotetaan, ja koska en ajoissa ottanut lääkettä niin kipu eteni niin häiritseväksi että pelkäsin oksentavani jos syön, joten aamupala jäi syömättä koska piti selvitä niin monesta muustakin ja aika oli rajallista.

Särky onneksi laantuu, ja ennen yhdeksää istun jännittävän, vanhan oven takaa paljastuvan pienen hammashoitolan pienessä odotustilassa kahden muun potilaan kanssa. Täytän esitietolomakkeen. Millaiseksi kuvailisit yleistä terveydentilaasi? Ensin meinaan jättää kohdan tyhjäksi. Lopulta ajattelen että mitä sitä nyt saatana peittelemään, ja kirjoitan jotain josta selviää, että jos vielä huonommin menisi niin se olisi jo aivan uskomatonta. Paniikki meinaa iskeä, kun ensimmäinen potilas on kutsuttu. Ja sitten toinen. Ja sitten vielä se kolmas, joka saapui hetkeä aikaisemmin. Ja ovia on vain kolme. Olenko oikeassa paikassa - sittenkään? Onneksi olivat vain myöhässä, enkä ehtinyt edes vielä paniikkisoittaa minnekään kysyen missä helvetissä mun pitäisi olla. Hammaslääkäri, hammashoitaja ja todella kaunis, intialaiselta näyttävä hammashoitajaopiskelija. Ääni värisee ja särkyy kun yritän selittää asiani.

Katsovat hieman oudosti kun kerron neurologin pyynnöstä tsekata leukani. Yritän asettaa itseni siihen tuoliin, mutta jotenkin aina epäonnistun siinä - ehkä se on mun kyky. Hammaslääkäri huikkaa toiselle hoitajalle ja kysyy onko erikoishammaslääkäri vapaana. On. Hän tulee ja kerron leuastani hänellekin. Hän tutkii ja kokeilee leukaa, ja aika nopeasti toteaa että mun leukanivelen välilevy on sijoiltaan. Se tuntuu kuulemma aivan selvästi. Hoitona purentakisko ainakin kahden vuoden ajan. Tavallaan helpotun, koska ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan joku toteaa että mussa on jotain vikaa - ja sillä on vielä nimikin, ja hoito. Erikoishammaslääkäri poistuu, ja hammaslääkäri aloittaa tarkastuksen huomauttamalla, että purentakisko on about kahdensadan euron sijoitus, eikä siitä tai muustakaan hoidosta ole mitään apua jos hampaideni hoito pysyy samalla tasolla kuin nyt. Olen ensimmäistä kertaa ikinä kehdannut tunnustaa ääneen kuinka huonosti mä tosiasiassa jaksan mitään sellaisia asioita kuin hampaiden hoito. Hammaslääkäri toteaa, että olen aika ihmeellinen, sillä keskivertoihmisen hampaat olisivat samassa tilanteessa olleet pelkkää irtirepimiskamaa. Se oli kai tarkoitettu lohduttavaksi kannustukseksi.

Jossain kohdassa on vain vaikea jaksaa enää pitää suuta auki. Leuka tuntuu epämukavalta, ja toisaalta on hankala olla suu ammollaan samalla kun välttelee kyyneliä. Jossain vaiheessa hammaslääkäri kysyy olenko ihan ok, ja pyyhkii hiljaiset kyyneleeni. Nyökkään, vaikka kasvoni vääntyvät kahta kauheammin. Lopulta saan luvan nousta. Hoitaja kysyy miksi itken niin paljon. En osaa vastata, ja soperran että kun en ole edes saanut nukuttua. Kysyvät pelkäänkö hammaslääkäriä, ja melkein naurattaa, koska hammaslääkäri ei musta ole koskaan ollut pelottava, ja epämukavuuskin on rajoittunut lähinnä siihen kun kuuluu inhottavaa ääntä kun kiskovat sillä jollain. Kuudessa hampaassa reikiä, lukuisia alkuja. Yksi paha lohkeama. Purentakisko on ajankohtainen vasta kun hampaat on about kaikki paikattu ja hoidettu. Päässäni lasken varovaisesti hinta-arviota, ja sataset vilisevät ohitseni. Uusi aika kolmen viikon päähän. Itken kävellessäni keskustan halki, enkä jaksa välittää tuijottavatko ihmiset - ajattelen vain sitä kuinka huono ja epäonnistunut olen.

Kämpällä vajoan jossain vaiheessa hetkeksi uneen. Havahdun kun puhelin soi. Äiti kysyy herättikö. Vastaan etten tiedä - enkä kyllä tiedäkään. Kerron mitä hammaslääkäri sanoi, äiti sanoo nappaavansa mut kyytiin kampaajansa jälkeen, nukahdan taas. Havahdun kun puhelin soi taas sen merkiksi että äiti on valmis. Pomppaan ylös, ja päätän käydä vielä nopeasti vessassa ennen kuin puen takin ja kengät. Olen vetämässä vessaa, kun katseeni kiinnittyy pöntössä näkyvään vereen. Se on kirkasta, ja sitä on kohtalaisen paljon. Tuijotan itseäni peilistä hetken, mutta juuri sillä hetkellä ei tunnu miltään. Kävelen ulos kadulle, autoon, matkustan autossa, avaan oven, silitän koiraa. Seuraavalla kerralla käydessäni vessassa en näe verta. Sitä seuraavalla näen. Ensin ajattelin että kyseessä on virtsaputkentulehdus, koska alavatsassa ja -selässä oli jännä tunne. Ennen se on tarkoittanut sitä, että pian alkaa vessamaratonrumba. Mitään ei kuitenkaan tapahdu.

Ehkä tämä on vain jotain ohivuotoa? Kaksi kuukautta uudet e-pillerit toimivat hyvin, mutta jos nyt ne sitten päättivätkin kesken liuskan lopettaa toimintansa - aivan mahdollista. Ehkä vain odotan. Toisaalta kauhistuttaa jos tämä onkin se virtsaputkentulehdus niin huomisen jälkeen edessä on pitkä viikonloppu. Ehkä pitäisi vain lopettaa ajatteleminen. Ei mulla nyt joka saatanan oiretta voi olla, ei koko ajan kaikkea. Naurettavaa tämä. Ja nytkin vain väsyttää niin kamalan paljon, että taidan nukahtaa. Ehkä tämä olisi jopa sellaista väsymystä että pystyisin nukkua aamuun asti. Jotenkin on sellainen tunne. Huomenna on veljen syntymäpäivä, ja saan vihdoin antaa sille mun lahjan. Tavallaan kyllä vain hävettää. Tyhmä lahja, ja en ole varma siitä kortistakaan - tai että mitä siihen kirjoitin. Ensimmäisen version revin. Nyt olin viisaampi ja pakkasin kortin paketin sisälle, joten en voinut tuhota epäonnistumistani hetken mielijohteesta. Ei ole mitään järkeä ostaa kymmentä korttia yhdelle ihmiselle, varsinkaan kun niistä yhdeksän menisivät roskiin. En tiedä. Huumorintaju on lopussa, voimat on lopussa. Taidan mennä nukkumaan.

np: Placebo - Hold On to Me

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Sudet tulee; sudet tietää

ja nyt huomasin viimeinkin
että yö on niin suuri
pimeää aina jatkuvaa
näen juuri ja juuri
- ja onneni on jossain siellä

Niin paljon tyhjyyttä. En tiedä enää, mitä haluan - haluanko mitään. Olen väsynyt. Olen väsynyt olemaan väsynyt. Pahinta on se, että edes kuolema ei tunnu miltään. Se ei herätä tunteita, ei intohimoja. Tahdon palaa soihtuna, loistaa tummaa taivasta vasten. kunnes hengitys lakkaa - mutta ei se tunnu miltään. Voin suunnitella asioita, pohtia, punnita, ajatella - ei tunnu, ei miltään. Välillä jotain läikähtää - se on rauha - kun katson kerällä nukkuvaa koiraa sängylläni. Muuten kaikki on tyhjää, tyhjää, tyhjää, loputtoman tyhjää. Ajoittain tuntuu, että jotain puuttuu. että siellä tyhjyydessä olisi pieni tila jollekin - en vain tiedä mille, ja mikä olisi niin pientä että se mahtuisi niin olemattomaan koloseen. Pitkästä aikaa sentään luin hetken viime yönä - tietokirjaa, kaunokirjallisuuteen eivät aivoni taivu.

Neurologin teksti oli ilmestynyt nettiin - en kai kertonut siitä vielä täällä. Se oli kirjoittanut, että psykoosilääkitykseen liittyviä pakkoliikkeitä ei ollut havaittavasti, ja neurologiset peruskokeet sujuivat multa ilman ongelmia. Että nyt kun mulla on torstaina hammaslääkäri niin kysyn sieltä sitä mielipidettä purentaviasta, ja sitten neurologi mahdollisesti tarvittaessa konsultoi leukakirurgia. Kai mussa silti jotain jännää oli, hieman, ja se kai liittyy seuraavaa tekstinpätkään: "Jänneheijasteet kauttaaltaan erittäin vilkkaat, akillekset klooniset rentoutuneenakin, jännitystä kuitenkin vähän koko ajan. Plantaariheijasteet fleksiot." Mulle ei aivan selvinnyt mitä tuo tarkoittaa, tai että mihin se viittaa, mutta nuo vilkkaat refleksit saivat neurologin miettimään sitä pään ja kaularangan magneettikuvaa. Kuulemma tuo voi johtua myös perustilanteesta, mutta niin. En tiedä. Enkä jaksa murehtia. Olkoot.

Painan liikaa, uudet silmälasit painavat, maailman taakka harteillani on sietämättömän painava. Tahtoisin nukkua, mutten ole varma haluanko nukahtaa. Ahdistaa herätä, ahdistaa herätä aina liian nopeasti. Mutta silmät eivät pysy auki. Ja aamulla pitää herätä, sillä tahdon kauppaan ja tahdon suklaata, joten pitää raahautua kaupunkiin. Siellä ainakaan en voi tehdä juuri mitään ylimääräistä, joten ehkä sitten saan edes nukuttua. En ymmärrä tuota tuon sovelluksen univajelaskurin toimintaperiaatetta, enkä jaksa edes yrittää, mutta tasaisesti se univaje kasvaa. Parempi kai olisi yrittää nukkua. Ainakaan silloin ei tarvitse tuntua - ei edes tätä tyhjyyttä.

np: PMMP - Lautturi

lauantai 16. huhtikuuta 2016

144-148/154


hämärtyviä rajoja
vaikka olen selkeä reunoiltani
maailma blurraantuu ja feidaantuu
eikä mulla lopulta ole rajoja

mikään ei ole varmaa
eikä mihinkään voi todella luottaa
sillä kipu on harha ja valhe valetta
ja olen kai ainoa täällä

pidän maailmaa kasassa
pakkomielteillä ja ohjeilla ja merkeillä
ja samalla nauran tälle mielettömyydelle
koske eihän tätä mitään ole

olen sinä, mutta sinä et ole minä
olen kaikki, mutta mitään ei ole
turvallisia sanoja ja numeroita
vaikka turva on itse luomani illuusio

- ja silti katoan niin mielelläni sinne.

np: HÆLOS - Pale 

Levoton

Kello on kymmentä vaille puolenyön, ja viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana olen oletettavasti nukkunut vain kaksi tuntia. Oletettavasti, koska on kovin hankala hahmottaa mistä päivä alkaa, ja mihin toinen päättyy. Olen yrittänyt kalenterin ja kellon ja laskimen ja kaiken avulla mutta en pysty havainnoimaan aikaa oikein; niin kuin pitäisi. Aamulla autossa keho alkaa krampata ja nykiä väsymyksestä, mutta tää helpottuu nukuttuani ne pari tuntia (en olisi kylä pysynyt hereilläkään, vaikka toisaalta havahduin jatkuvasti hereille unestani), joten tämä on kai ihan hyvä juttu - että nukuin, että loppui. Kävelen Milkaa vastaan Sokokselle ja askel horjuu ja pitää keskittyä jotta maa pysyy paikallaan ja allani. Sormistani katoaa tunto ensimmäisten parinkymmenen metrin matkan aikana ja oudoksuttaa, sillä en koskaan palele - varsinkaan käsistäni, varsinkaan ulkona. Seison hetken ulkona odottaen, kunnes on pakko paeta sisälle tai sormeni menevät kuolioon. Milka saapuu, ja näyttää niin kovin tutulta ja samalta ja turvalliselta - ja aivan helvetin vieraalta. On outoa puhua ääneen, ja sitten en osaakaan enää lopettaa.

Kiertelyä ja kaartelua ja kauppoja ja ihmismassoja ja jonoja meikkihyllyille ja kahvila (syön juustokakkuani niin kauan että jäälatesta sulavat jäät ja Milkan ilme on suhteellisen tuskainen - anteeksi! - enkä edes aloita siitä kauanko kesti vielä kipata se laimea jäälatte alas) ja uudet silmälasinikin noudimme ja hämmennys kun koroton+kuluton maksuaika olikin kaksi vuotta yhden sijaan ihan automaationa, mutten valita, en. Pyörähdys polilla. Ahdistus, kun hoitajani huoneen ovi on auki ja niin kovin lähellä kansliaa, ja muita siinä käytevällä, enkä näe ketä odotustiloissa istuu. Kysyn papereitani - todistuksia, lausuntoja, päätelmiä, kaikkea ja/tai jotain. Saan vastaukseksi, että olen oikealla luukulla, mutta papereita luovutetaan vasta täytettyäni anomuslomakkeen, joka lääkärin pitää hyväksyä. Paranoia iskee; mistä helvetistä tuo vieraan näköinen kanslianeiti tietää mun ulkonäön mistä se tietää mistä ei se voi ei ne ole voineet niin tarkkaan infota että tuolle et anna paperaita onko mun kuva liimattu sinne tiskin toiselle puolelle ja se tarkisti miksen seurannut sen katsetta tarkemmin jos se vaikka vilkaisi? Mutta käytännössä tämä taitaa aika varmasti tarkoittaa sitä, että mä en niitä papereitani ulos saa. Ne on lääkärin takana, ja kaikki mitä mä olen koskaan saanut omista potilaskertomuksistani ja -tiedoistani on se puoliksi täytetty B-lausunto viime keväänä, jonka lisäksi olen saanut lukea (hoitajan valitsemia) otteita hoitajan tietokoneen näytöltä tapaamisten yhteydessä. Mitä ne salaa, koska jotain siellä on. Jotain mitä ne eivät halua mun tietävän. Ja tunnen kuinka mun luottamuksenrippeet hajoilevat ja halkeilevat ja ajatuvat kauemmaksi toisistaan.

Pidättelen Milkaa liian kauan höpisemällä vielä Sokoksen ala-aulassa vaikka toinen yrittää lähteä jo kauppaan ja kotiin ja mä en osaa olla hiljaa anteeksi vielä kerran sir! Lupauduin äidin kanssa kauppaan kun se palaa shoppailukierrokselta veljeni kanssa, ja pyörin hetken tuijotellen kortteja ja hypistellen jännittävältä tuntuvia pintoja niissä, ja sitten lopulta siirrymme kohteeseemme ja ruokaostoksia ja haen Joonalle lisää ruokaa Mustista ja Mirristä, ja uuden pienemmän ruokakupin kun se sen vanha oli kokoa iso koira. Ei siinä muuta, mutta porukat lappasivat sille ruokaa kupin täyteen kun "eihän pohja edes peity" - mutta kun eihän se peity jos kuppi on aivan suhteeton verrattuna koiran tarvitsemaan ravintomäärään? Sentään ihottuma on lähes kadonnut kun raahasin nuo uudet ruoat Joonalle, joten taitaa olla että raukka on allerginen naudan- ja/tai sianlihalle - luultavasti naudalle.

Kotona pyörin ja hyörin ja puhun itsekseni ääneen niin että se häiritsee mua enkä osaa keskittyä siihen mitä teen ja naurattaa kun isä ei edes huomaa että mulla on uudet silmälasit ja teen mac and cheeseä ja se on hyvää mutten jaksa syödä ottamaani annosta ja sitten en tiedä mihin aika katoaa. Yritän kai nukkua mutten nukahda vaan istun ja sitten paijaan koiraa ja katson televisiota ja puhun aivan koko ajan jotain ja isältä menee hermot kun mulla on eriäviä mielipiteitä ja hän ei tiedäkään kaikkea ja nauran sisäisesti vaikka pitäsi sääliä (ja tämä on niitä ainoita tilanteita, joissa hyväksyn säälin - kun toinen on vain niin ... säälittävä). Sitten avaan koneen ja en tiedä mua ei väsytä vaikka olen kamalan väsynyt mutten tunne sitä ja toivon että kun väsymys iskee se iskee nopeasti eikä hitaasti koska silloin on riskejä ilmassa. En tiedä mitä tekisin. Tahtoisin kaikkea ja kaikenlaista ja naamalla keinuu irvistys ja nauran omille jutuilleni ja tuollainen joku saatanallinen lentävä eläin piinaa mua jo useampaa yötä putkeen lentämällä äkkiarvaamatta kohti ja sitten katoamalla löytämättömiin ja en pidä nopeista ja sekavista olennoista - varsinkaan lentävistä. (Nyt näen sen, se on paikallaan ikkunalaudalla, mutta helvetti kun en voi tarkkailla sitä koko aikaa jos yritän tehdä jotain muutakin? Ehkä pitäisi; ehkei pitäisi.)


Helvetillinen levottomuus. En tiedä onko tämä jotain, mitä ihmisen kuuluu kokea - jotain tavallista. Mutta jos on niin en halua tätä. Tämä on epämukavaa. Tämä on ahdistavaa. Tämä ajaa mut hulluuden partaalle ja tämä saa mut pelkäämään kaikkea ja tekemään asioita liian suuresti ja nopeasti ja paljon. Ehkä tämä on vain sosiaalisen yliannostuksen jälkeinen ylikuormitustila, jossa väsymys on mennyt kaikilla mahdollisilla tavoilla yli, ja esittää itsensä nyt paradoksaalisen käänteisesti? Ehkä vain nyt ... puen takaisin päälle vaikka jo t-paidassani on järkyttävän hikinen olo. Ja otan kuvia pärstästäni, tai siis uusista laseistani. Ja syön epätervellisesti (koska lihominen voisi muuten lakata!), ja juon liikaa lightkolaa, ja puhun itsekseni - mutten ääneen koska ne voivat kuulla. Levottomia ajatuksia, levottomia liikkeitä. Levoton keho ja levoton mieli. Vain kuolemassa kipu lakkaa ja rauha on ikuisesti läsnä - kun ei ole enää mitään.

np: Sia - Fair Game

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Merkityksettömien sanojen toistaminen uudestaan ja uudestaan ei tee niistä merkityksellisiä

Koko ajan tunne, että jotain olin tekemässä - jotain tärkeää. Sitten en kuitenkaan keksi, mitä. En koskaan. Huomaan päivittäväni samoja sivua (niitä noin kolmea kappaletta) uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja kok oajan olen tekemässä jotain tärkeää. Häiritsevää, hämäävää, ahdistavaa. Sisällä levottomuus, ulkokuori kai kohtaisen tyhjä. En tiedä; en näe en tunne en kuule en tiedä. Olen tykästynyt kylmiin asioihin iholla. Kylmät suihkut ja jääkylmä vesi käsiä pestessä - oi! Ne tuntuvat vain hyvältä. Eivät kylmältä vaan hyvältä. Tai tietysti kylmältäkin, mutta se ei ole ensimmäinen tuntemus. Euforia ja hyvä olo ja lisää tätä ja sitten olenkin jo unohtunut pyyhe päällä uittamaan jalkojani kylmän suihkun alle vaikka olin jo lähdössä pois aikoja sitten. Kylmästä suihkusta ulos kylmään. Saisi tuulla enemmän. En kehtaa olla ulkona niin kauan kuin tahtoisin, sillä en halua vaikuttaa oudolta.

En oikein tiedä tästä päivästä. Aamusta nukuin. Yhteensä lähes kuusi tuntia. Kolmessa pätkässä, mutta silti. Sitten särki. Ja tuntui syylliseltä ja turhalta ja hävetti ja toisaalta olin varma että kaikki on valhetta ja se lähtee minusta  ja päättyy muihin ja kuka valehtelee ja kenelle ja kaikki valehtelevat miksi en tiedä itsesyytöksiä valheita valheita valheita valheita en ole sairas mutta sekin on sairas ja miksi esitän sairasta ja mitä hyödyn siitä ja miksi esitän sairautta jossa esitetään sairasta ja en tiedä en ymmärrä yritän vain olla palaamatta takaisin siihen levottoman vainoharhaisuuden tilaan nyt. Jossain vaiheessa olin vain vihainen ja levoton ja jumissa paikallani. Ja sitten taas vainoharhainen ja olisi pitänyt teipata koko huoneen ovi kiinni jotteivat ne voi tarkistaa sitä, kääntää ympäri, tutkia, valvoa sillä aikaa kun oli pakko palauttaa eräs paketti Siwaan. Jossain vaiheessa rauha ja pää tyhjenee ja itsevarmuus ja tahtoisin shopata maailman tyhjäksi ja ottaa kuvia itsestäni ja silmissäni on hetkittäin joku.

Ja nyt taas väsymys. Tyhjyys ja väsymys. Sellainen tyhjä ja väsynyt tyhjyys, ei sellainen levoton ja täysi. Leukaa ja ohimoa ja poskipäätä ja silmän takaa vasenta puolta kasvoistani on särkenyt pitkin päivää. Buranaa, eikä se auta kuin joskus satunnaisesti ja sekin on vain plaseboa mutta onkohan sillä merkitystä - sentään joku lääke "toimii" muhun. Välillä ei auta sekään. Eikä kylmä. Tai kuuma. Tai lepo tai liike tai mikään. Joku polttaa joku vääntää luitani poikki joku riuhtoo kudosta ja joku jyrsii kaikkea siellä sisällä. Kylmäpakkaus voi levätä kasvoillani tunnin (sitten se on jo niin lämmin ettei siitä ainakaan ole enää mitään hyötyä) ja ainoa mitä se saa aikaan on lievä tunnottomuus poskessa mutta polte ja kipu eivät katoa. Välillä tietyt kohdat pakkauksen alla tuntuvat kuumilta ja se on paradoksaalisen epäluonnollista. En jaksaisi pelleillä. En jaksaisi tällaista. Haluaisin vain jonkun kivan ja helpomman mielenterveysongelman - tai minkä tahansa - jos nyt on joku pakko kerran olla. En tällaista helvetin epämääräistä, jossa on oireita kaikesta ja kaikista ja jota ei ole edes olemassa. Luulosairas idiootti. Tätäkö mä halusin? En voi tietää - en muista halunneeni kuin kuolla.

Olisi asioita, niin paljon kaikenlaista, joista pitäisi kirjoittaa ja kertoa ja sanoa ja puhua ja niin monelle, mutten saa kiinni yhdestäkään ajatuksesta. Kaikki on sekavaa, enkä tiedä mitä mulle tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Luultavasti vain sekoan omiani. Ei tällainen ole mahdollista. Huomionhakuinen paska. Ihmisten on vaikea käsittää mun tarvetta tietää, ja siksi ne eivät kerro. Eivät kaikkea, eivät koskaan. Mutta kun mun pitää hallita. Kontrolli pitää olla. Mua saa hakata ja lyödä ja potkia ja purra ja mitä vain jos tiedän että voin päättää koska se loppuu. Kiduttakaa vain, mutta sitten kun haluan niin se loppuu. Sitten kun minä haluan. Sitten. Voin olla kontrolliton jos voin kontrolloida kontrollittomuuttani. Epäjärjestys on siedettävää, kun tiedän miten se asettuu paikalleen. Silloin osaan purkaa sen tarvittaessa; keriä kerälle taas. Ja minä itse olen kaikkea muuta kuin selkeä epäselvyys. Olen hallitsematon sekamelska. Ääretön vailla alkua tai loppua ja niin solmussa. En voi hallita itseäni; kontrollia ei ole. En pidä tästä.

Yritän välillä tosissani kaikenlaista. Pientä, mutta loputtoman ylivoimaisen suurta. Kai niitä pitäisi pitää saavutuksina. En osaa, koska minun pitäisi pystyä parempaan (ja mikään ei ole hyvä; aina, aivan aina, voi olla parempi). Huomenna tänään näen Milkan. Ihan rehellisesti en tiedä näimmekö me tänä vuonna. Ainakin meidän piti. Useaan otteeseen. Feidasin Milkan aina. Nyt aion nähdä (mutten voi luvata tässä vaiheessa ja helvetti että tuntuu huonolta). Aion ostaa hiusvärin. Aion uskotella itselleni, että olen ansainnut sen. Pelottaa, että taas on joku "hyvä" syy jättää menemättä ja näkemättä ja melkein jo sen takia peruin tänään - noin kuudesti. Vielä olen kuitenkin vakaasti menossa. Neljä tuntia herätykseen, ja pitäisihän sitä nukkua, mutta olen aivan liian virkeä edes ajatellakseni moista. Kai ne on ne huippupitkät unet viime "yönä".

Sara käski pyytää ne mun lausunnot polilta, kun ne mua niin kovin häiritsevät. Taas asia, jota yritän tosissani. Olen yrittänyt jo vuoden. Silloin kerran uskalsinkin, avasin suuni ja pyysin sitä viime kevään B-lausuntoa. Sitten sain jonkun epämääräiseltä vaikuttaneen puolityhjän paperin, ja menetin uskoni ja alkoi vain hävettää että edes kysyin. Häpeä ja pelko ovat voimakkaita tunteita, ja mun pitäisi päästä yli niistä jotta uskaltaisin kysyä uudestaan. Polin kansliassa istuu kuitenkin kaksi pelottavaa naista (vaikka toisella on puhelimessa ystävällinen ääni) enkä tiedä... Ne esittävät kysymyksiä, ja ne kertovat hoitajille, ja hoitajat katsovat epäluottamukseksi, ja sitten ne eivät ainakaan kerro, koska pitävät mua paranoidina ja vaikeana kun en osaa edes suoraan kertoa asioista vaan valehtelen niille. Vaikka tiedän, että kaikessa yksinkertaisuudessaan mun pitäisi vain kävellä siihen luukulle. Sanoa että moi olisiko mahdollista saada kaikki musta kirjoitetut lausunnot, sekä täältä poleilta että sairaaloista. Mutta kun se kuitenkin kysyy miksi. "Olen utelias." Kuulostaa ... väärältä. Ja jos joku muu kuulee. Pitäisi tarkistaa odotushuoneet ja onko kenelläkään ovi auki ja jos se tallentuu jonnekin koska en voi tietää missä kamerat siellä ovat koska pakkohan niitä on olla mutta tietenkin tuollaisissa paikoissa ne ovat kaltaisteni takia hyvin piilotettu. Miten näin paljon pelkoa ja häpeää omista asioistani? En todellakaan tiedä. Ehkä teen sen huomenna. Otan Milkan siihen ja vahdin että Milka ilkeällä olemuksellaan (...) pakottaa mut suorittamaan tehtävän loppuun. Tai sitten en vain kykene.

Ajattelin myös että jos näyttäisin ihmiseltä kun aamulla poistun ovesta. Mulla on yksi uusi mekko, joka ei istu oikein jotenkin, mutta ainakaan se ei ole iso. Piti palauttaa se, mutta sitten jätinkin sen, koska jos joskus tarvitsee muuta kuin jätesäkkiä. Ajattelin myös, että jos jaksaisin laittaa korun kaulaan. Ennen mulla oli aina. Aina. Nyt en muista koska. Varmaan syntymäpäivien aikaan oli kerran tai pari joku roikkumassa? Se on vain jotenkin muodostunut raskaaksi; nostaa kädet ylös ja laskea alas kun pujottaa korun kaulaan. Ja kun se pitäisi jaksaa ottaa poiskin. Säälittävää. Mutta kai on tärkeämpää, että olen jaksanut käydä suihkussa (liian usein), ja jättänyt joitain raskailta tuntuvia tehtäviä pois. Elämä on suoritus. Siltä se tuntuu. Ja mä suoritan sitä nyt juuri ja juuri siinä riman kohdalla, tai niin, että kokonaissaldo jää siihen, ettei mua jätetä luokalleni tai tiputeta koko kurssilta. Suurin osa asioista menee riman alapuolella, mutta sitten yritän loistaa joissakin yksittäisissä (...niin missä?) senkin edestä. En tiedä. En tiedä. Kokemukseni on ristiriidassa kaiken kanssa.

Ja se on yksi suuri ongelma. Kaikessa on kamala ristiriita. Koko ajan. Kaikessa. Mikään ei ole selkeää tai selvää tai yksiselitteistä tai helppoa ja vielä kun en siedä lainkaan epävarmuutta tai epätietoisuutta niin ahdistus on taattu. Yritän vain roikkua ja pitää kiinni kun en muutakaan voi ja sitten kun yritän irroittaa niin en voi suoristaa sormiani ja kynteni ovat uppoutuneet siihen johonkin mistä pidän kiinni. Epätoivoista roikkumista ja epätoivoa kun en pääse irtikään. Ja viime aikojen ja päivien sekavuus on saanut mut pelkäämään kaikenlaista epäloogista. Kun porukoilla on ne juhlat kesällä. Pelkään juoksevani kokkoon. Tai möläyttäväni asioita, joita ei saisi. Pilaavani kaiken todella. Yrittäväni kuristaa viattoman vieraan tai hukuttautua järveen tai juon viinaa ja vedän lääkkeet tai sitten vain muuten sekoan jotain todella epäsopivaa. Kaikki tämä, koska niin helvetin ristiriitaista koko paska. Olen pestannut Nooran, mutten tiedä, kun en osaa enää puhua, ja olen huon oystävä, ja jos vielä sekoan, niin ehkä olisi vain parempi ja kun jos vain voisin tietää.

Olen miettinyt pakoa. Jonnekin, turvaan, siksi aikaa. Mutta minne mä menisin? Osasto ei ole turvallinen. Noora on liian turvallinen, ja tämä tekee siitä mahdottomuuden koska voisin seota siellä ja sitä en halua. Minne helvettiin voisin mennä. Ja kun kaikki on valmiina ja mun pitäisi olla ja edustaa ja mä haluan vain ampua ne kaikki vieraat ja aivan kaikki koska ette tiedä ettekä ymmärrä ettekä voikaan koska ette olleet paikalla ette koskaan olleet paikalla. Mä olen yliherkkä alkoholia nauttineille ihmisille, ja suurille väkijoukoille, ja naurulle, ja ilolle, ja tekohymyille, ja ulkokultaisuudelle, ja valheille, ja tietämättömyydelle, ja small talkille, ja rituaaleille joilla ei ole merkitystä. On vain huonoja vaihtoehtoja, eikä tästä saisi edes puhua. Olen kai kirjoittanut liikaa, koska tämä teksti-ikkuna ei pysy enää mukana vaan teksti ilmestyy näkyviin pitkiä aikoja sen jälkeen kun olen sen kirjoittanut ja tämä on epämukavaa koska en pidä tekstieni lukemisesta ja nyt on hieman pakko jos haluan tarkistaa kirjoitusvirheet koska en ajattele kun kirjoitan. Taidan lopettaa. Nyt.


np: As I Lay Dying - Forsaken

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ei auta ruoka nälkään, eikä väsymys taltu levossa

On vaikea saada kiinni mistään. On jatkuva jano ja siihen ei auta mitään määrä nestettä. Jalat ovat jäässä ja yläkropan lämmöntuotanto on aivan ylikierroksilla ja hikoilen. Päähän sattuu ja kasvoja särkee oikeastaan koko vasemman puolen alueelta, painottuen leukaan ja korvan seudulle. Tuntuu että tuosta vasemmasta korvasta katoaa hetkittäin kuulo. On kamala nälkä. Ahdan lautasen nälkäisenä täyteen ruokaa. Se maistuu taivaalliselle, ja neljännen haarukallisen jälkeen olen loputtoman täynnä. En suostu uskomaan itseäni vaan ahdan kaiken alas. Äsken täysin sama: järkyttävä nälkä. Vatsa kurisee, vatsa kipristelee. Teen neljä palaa leipää - sitä hyvää. Kaksi saan alas, sitten alkaa tuntua pahalta. Vatsa kurisee ja kipristelee edelleen. Tällä menolla lihon vielä entisestään, tai tulen hulluksi tämän näläntunteen kanssa. Yritän olla syömättä - tämän on pakko olla tunnesyömistä - mutten pysty sulkemaan vatsan vaativaa kouristelua pois mielestäni. Ja eikö tunnesyönnissä tee mieli jotain erityistä? Mä söisin mitä vain. Ruokaa lähinnä. En herkkuja. Ruokaa. Ehkä vain taas käsitän väärin. Pakko kuvitella tämä, mun on pakko kuvitella tämä. Ei kellään ole tajuton nälkä jatkuvasti niin, ettei kuitenkaan pysty syömään kunnolla.

Paniikki kurkottelee kohti mua mutta yritän vain työntää sen kauemmas. Se nauttii siitä. Buranaa, ja yritän välttää sitäkin. Kohta on kai pakko taas sortua, koska tahtoisin vain nukkua hetken. Särky ei anna rauhaa. Haluan vain amputoida pääni. Mulla olis ne neljä Tenoxia ja mietin auttaisikohan jo yksi. Sitten niitä riittäisi neljäksi kerraksi. Se olisi parhaassa unelmatapauksessa kolmekymmentäkaksi tuntia unta. Yhteensä. Neljä yötä - tai neljä kertaa - unta. Kai voin kokeilla yhdellä. Ei se suurempi annos ennenkään muuttanut mitään, joten en menetä kuin yhden pillerin. Koska väsymys on tasoa, että istuessani sängyllä kehooni sattuu mutta olen aivan liian väsynyt siirtääkseni itseni helpompaan makuuasentoon. Pitää kerätä voimia. Sitten vasta pystyn. Ja kun tajuan, että asento on huono, pitää taas kerätä voimia, jotta jaksan vaihtaa sitä. Keho painaa tuhansia tonneja eikä mulla ole lainkaan lihaksia.

Pitäisi kai siirtyä nyt sinne sänkyyn taas. Pian en enää jaksa. Burana, Tenox, mihin helvettiin hävitän nuo leivät ja niiden päälle ajan kuluessa kuivuneet leikkeleet, puhelin lataukseen, silmät kiinni, tule uni tule. Korvaan sattuu, leukaan sattuu, päähän sattuu, pelkään että herään kipuun vaikka nukahtaisinkin. En tiedä jaksanko enää mitään. - - Jätän leivät tuohon vain lautaselle. Aamu korjaa ne pois.
np: noradrenaline - Drowning Eyes

Overwhelmed by no emotions

Yö pelkkää pelkoa ja itkua. Yökolmesta aamun puoli seitsemään makaan peiton alla vaihtelevalla menestyksellä. Suurimman osan ajasta itken. Ne satunnaiset hetket, joina en löydä kyyneleitä, olo on epätodellinen ja turta. Ainoa selkeä ajatukseni koko yön aikana on, että aamulla pitää soittaa hoitajalle. Pitää soittaa, on pakko soittaa. Pitää soittaa. Pakko. Heti aamusta. Ja pyytää sitä tappamaan mut. Lopulta vaivun unenkaltaiseen. Nyin ja heräilen pienimpiinkin ääniin ja keho tärisee. Koiran kynnet lattialla - herään. Puhelin piippaa - herään. Puhelin soi - herään, mutten vastaa sillä numero on vieras. Välillä herään huomatakseni etten tunne kehoani lainkaan. Välillä herään tajutakseni, ettei maailma ole todellinen. Mua ei ole. Maailmaa ei ole. On vuoroin loputtoman kuuma tai järjettömän kylmä. Herätessäni neljän tunnin jatkuvien heräilyjen jälkeen olen väsynyt. Jatkan itkemistä. Jatkan ja jatkan vaikka silmiä särkee ja päätä särkee. En saa soitettua hoitajalle. Laitan sen sijana sähköpostia. Epäsuorasti pyydän niiltä kuolemaa. Tuota aamua ei ollut olemassa. Ei voinut olla, enkä se ollut minä.

Päivän koomaan. En tiedä nukunko, en tiedä olenko valveilla. Säpsähtelyjä. Katkonaisuutta. Äiti puhuu puhelimessa ja luulen olevani hereillä, mutta peräkkäiset sanat sen puheessa eivät tee järkeä. Katkoja, katoamisia. Häiritseviä ajatuksia, jotka keskeyttävät toisen samankaltaisen. En kykene nousemaan sängystä. Keho ei toimi, keho on liian raskas. Veli tulee käymään, ja se piristää hieman. Nousen sängystä syömään. Lipsautan silmälaseista, ja halveksunta valuu äidin silmistä ympäristöön. Isä katsoo kuin olisin tunnustanut murhan. Myöhemmin äiti kysyy jaksanko ruokkia koiran. Vastaan etten jaksa. Puoli tuntia myöhemmin äiti valittaa etten ole vieläkään ruokkinut koiraa vaikka lupasin. Hämmennys; täsmennän etten luvannut. Äiti sanoo kuulleensa että lupasin, ja vetää herneenpalkoja nenäänsä niin paljon että muutun näkymättömäksi ainakin loppupäivän ajaksi. En tiedä puhuuko se enää muillekaan.

Leukaa on särkenyt koko päivän jossain määrin, ja illasta on pakko ottaa Buranaa ja hakea kylmäpakkaus. Pelottaa jos neurologi olikin oikeassa. Jos tämä onkin ollut tällainen aina, jos tämä onkin jokin vanhan leukaan kohdistuneen trauman ilmentymä. En voi tietää; en muista. Ajatukset eivät pysy kasassa kivun takia ja seison takapihan terassilla ilman sukkia ja ilma on raikas mutta kylmäpakkaus ei tunnu kylmältä tai helpota kipua. Ainakin yritin. Pää huutaa epätoivoisena kysymyksiä, mutten voi päästää niitä ulos - ei ole vastauksia, tai vastaajia. Ne eivät sulkeudu pään ulkopuolellekaan, eivät millään. Oksettaa. Jatkuva jano, joka ei häviä juomalla. Nälkä, joka katoaa ajattelemalla ruokaa. Nyt särkee taas, mutten voi hakea särkylääkettä enkä jaksaisi liikkua pakastimelle asti. Ehkä odotan, ehkä tämä menee ohi. Haluaisin mennä istumaan terassille kylmään ilmaan, mutta siellä on pimeää ja pimeässä vaanivat nälkäiset pedot. Tukehdun kaikkialla, eikä edes raikas ulkoilma kulje keuhkoihini asti.

On vaikea olla sosiaalinen. On vaikea olla. On vaikea tehdä mitään, kokea mitään. Kaikkialla on merkkejä mun pahuudesta. Merkit kertovat siitä, miten levitän pahuutta ympärilleni. Ihmiset kärsivät, viattomat ihmiset, jos erehdyn ajattelemaan heitä. Pitäisi sulkea silmät ja pitäisi sulkea pää. En kestä aiheuttamani epätoivon ja pahuuden, tuskan ja kärsimyksen määrää. Mutta merkit eivät valehtele. Olen varma, että yöllä näin kuina liekit nousivat vastarannan tehtaasta. Kukaan ei maininnut mitään, mistään ei löydy todisteita. Se oli kuitenkin kaunista - liekkien heijastukset tummasta vedestä yötä vasten. Mä en uskalla tehdä juuri mitään, eikä millään tunnu olevan tarkoitusta. Pelkään seurauksia, enkä saa itse mistään mitään. Ahdistavaa vain olla, koska silloin en saa ajatuksia työnnettyä pois. Ne hyökkäävät ja toistavat itseään; häiritsevät loputtomat kamalat ahdistavat ajatukset. Päänsärky tekee paluuta. Voisin oksentaa nälästä ja janosta ja siitä että pitää olla nälkä ja jano.

Enkä mä voi tietää mitkä ajatukset ovat mun ja mitkä on laitettu mun päähän. Kuka hallitsee ketä; ne mua vai mä kaikkia muita? Kuka lopulta voittaa? Ajoittain tahtoisin lukea hieman, edes hetken ajan. Mutta ajatus käsien liikuttamisesta, sivujen kääntämisestä, silmien pitäisi seurata kirjaimia ja sanoja ja rivejä ja sitten vielä ymmärtää en pysty en jaksa ahdistaa niin. Pelkään itseäni ja pelkään muita ja pelkään ihmisiä ja pelkään kaikkea. Jos luotan siihen, mitä tulevaisuus voi tuoda - en halua sitä. Parhaimmassa tapauksessa edessä on sietämätön elämäntapainen. Väsymys painaa. Fyysinen väsymys, psyykkinen väsymys. Mä tiedän minkälaisella reseptillä tällaisia ihmisiä voi luoda, mutta ainekset puuttuvat kohdallani. En löydä niistä jälkiä, en todellisia - ja kuinka voisinkaan? Mihinkään ei voi luottaa, ja vähiten siihen mitä koen ja tunnen, tiedän ja ajattelen. Maailma on valhe, minä olen valehtelija. Anteeksi en vain nyt pysty välittämään edes itsestäni.


tuntuu että katoan kehostani taas,
enkä saa happea, en kunnolla, ja pitää haukkoa ilmaa.
syökööt sudet - astun ulos. pakko hengittää.

np: Hante. - Infinite Particles of Us

tiistai 12. huhtikuuta 2016

I can't recall last time I opened my eyes to see the world as beautiful

Mä lipsun ja mä katoan, mutta miten voisinkaan pitää kiinni mistään?
En ole ikinä oppinut; en ikinä oppinut kuinka herätä aamulla ja hengittää kevyesti ja turvassa,
en ikinä oppinut kuinka katsoa silmiin ilman pelkoa;
kuinka luottaa ettei ote irtoa, kun olet putoamassa.
Se irtoaa. Sen täytyy irrota. Aina ne päästävät irti.
Ihan aina.

Hoitajan käsi lähestyy. "Mä kosken sun käteen nyt. Mä en tee mitään pahaa." Se koskettaa mun olkavartta, silittää hieman. Ja ahdistus huutaa täysiä mun sisällä. Juokse. Pakene. Nyt. Väistän; älä jooko enää koske. Sattuu sattuu sattuu sattuu niin paljon. Aivan liikaa tunteita, aivan helvetisti liikaa tunteita. Joku koski minuun. Samalla se on kaikki mitä tahtoisin, ja kaikki mitä ei todellakaan saa tehdä. Älkää koskeko. Huutoitken äänettä edelleen, nyt, tuon muiston takia. Hoitajani koski muhun. Se koski mun käteeni. Tämä ei ole ... ei ole vain. Ei. Ihmiset pitää pitää kaukana. Ne eivät ole hyviä. Ne satuttavat. Älkää koskeko.

Kaikki epäloogisuus mun pääni sisällä on kuulemma vain erittäin loogista, järkevää. Mä en näe sitä, mä en ymmärrä sitä. Kerron niistä; kameroista ja tutkimuksesta ja valvonnasta ja mieleeni laitettavista ajatuksista ja teoista ja kuolleesta kehostani ja kaikesta väärästä ja sekavasta enkä edes osaa raapaista sitä pintaa. Ja se on kuulemma hyvin loogista, kaikki se. Mä en ymmärrä, ja kävellessäni pois ihmiset kadulla tuijottavat mua. Ne näkevät mun ajatukset; pahat, pahat ajatukset. Ja ne tuijottavat. Kuulen niiden naurun. Pitää kävellä nopeammin, ja se saa ihmiset lisäämään vauhtiaan ja seuraamaan. En ole turvassa.

Hoitaja lukee dissosiaatiosta ja siihen liittyvistä kehollisista oireista ja taas ne sanat pomppivat hallitsemattomina verkkokalvoilleni kuullessani ne: dissosiatiivinen identtiteettihäiriö ja mua oksettaa. Taidan vain yhdistellä liikaa asioita päässäni. Aika loppuu aivan liian pian, vaikka alkuun hoitaja kysyy josko tahtoisin vain istua hiljaa; on ihan ok vain olla neljäkymmentäviisi minuuttia ja istua, kuten sanoit, turvassa. Kysymys siitä, miltä nyt tuntuu. Vastaan, että tunnen kuinka kaikki suljetaan pois. Olen tyhjä, olen turta. Olo on hyvä.

Olen haaveillut jo viikkoja uusista silmälaseista. Kävelen aina siitä optikkoliikkeen ohi polille. Olen vastustanut kiusausta niin helvetin monta kertaa jo. Tänään en. Mä kävelen liikkeeseen, ja ulos sieltä uudet lasit tilauksessa. Pidin niistä. Todella pidin. Ja häpeä lyö läpi kehon. Miten sinä helvetin paska ihminen menit taas tekemään kiellettyjä asioita. En mä olisi saanut. En mä helvetti olisi tarvinut tai ansainnut. En tiedä voinko mä ikinä käyttää niitä laseja, niitä kauniita laseja. Paskaahan siitä vain sataa niskaan. Pelkkää paskaa. Huono; olet loputtoman huono. En mä koskaan harkitse tarpeeksi kauan. Viikot eivät ole koskaan tarpeeksi. Eivät ikinä.

Isä unohtaa, että olin tullut sen mukana kaupunkiin. Se on ajanut parikymmentä kilometriä jo pois kaupungista kun sattuman kautta selviää, että se on unohtanut soittaa mulle ja ottaa mut mukaansa lähtiessään takaisin kotiin. Mulle se ei sano mitään asiasta kun nousen autoon. Kotona se menee vaikeaksi kun äiti huomauttaa että et sitten muistanut Elinaa. Valheesta jää kiinni; valheesta jää aina kiinni. Piilotan vahingoniloisen hymyni ja isken muutaman keihään selästään läpi. Ei tunnu miltään, ei tarpeeksi miltään. Ei verta, ei huutoja. Siistiä ja vitun kliinistä - ei kelpaa.

Sinnittelen läpi ruokailun. Kuulen kysymykset, mutten jaksa vastata. Kaadun sänkyyn. Keho nykii, keho kramppaa. Itken ja suunnittelen soittavani hoitajalle aamulla. Pyytäväni sitä tappamaan mut. Itken ja tärisen ja itken ja tärisen ja nyin. Nukahdan. Ja mä nukun niin helvetin hyvin. Niin helvetin levollisesti. Herään kai kahdesti. Ainakin. Käyn vessassa, ja vaihdan yöpaitaan - joten ainakin kahdesti. Yhdeltätoista mä herään ahdistuneena ja mun keho on niin helvetin levännyt että voisin itkeä. Mä tarvin suklaata, mutta sitä ei ole. Painan kilon vähemmän kuin edellisenä iltana samaan aikaan ja se hämmentää aina vain, mutta ei mun tarvitse ymmärtää.

Avaan koneen ja annan kyyneleiden virrata. Itken, itken, itken, itken ja pian ei taas tunnu miltään. Pian kaikki on poissa ja tyhjää. Rauha. ja turva ja järjestys ja ei vain yhtään mitään. Mä sammutan aistini ja mä sammutan tunteeni ja mä siirrän itseni pois täältä ja katoan jonnekin muualle kunnes on taas pakko palata tuntemaan tuskaa.


"I stand behind the wall of people and thoughts, mind controlling
and I hold a sword to guide me
I'm fighting my way

I can't recall last time I opened my eyes to see the world as beautiful
and I built a cage to hide in
I'm hiding
I'm trying to battle the night"

np: AURORA - Under the Water

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Korvaan epätoivon tekohymyllä, ja kaikki on lopulta vain niin hyvin

Hieman ennen yhdeksää illalla en pysy enää hereillä ja lopultakin nukahdan. Herään hieman ennen kymmentä, mutta saan onneksi unta todella nopeasti uudestaan ja kymmenen jälkeen nukun taas. Puoliltaöin sitten heräänkin jo muka täysin pirteänä kykenemättä enää nukahtamaan. En edes yritä kauaa, sillä tiedän pyörimisen vain ahdistavan herättyäni keskellä yötä, joten on parempi olla hereillä kunnes taas nukuttaa. Koska pidän tilastoista, ja mikäpä sen hauskempaa kuin itsensä tilastointi, olen merkkaillut ylös omaa untani ja sen määrää nyt about viikon ajan. Keskimäärin olen nukkunyt yössä vajaat viisi tuntia - joka tuntuu jotenkin ihan uskomattoman hyvältä suoritukselta vaikkei kai pitäisi. Yhtenä yönä en nukkunut ollenkaan, pisimmillään vedin unta yli yksitoista tuntia vuorokauden aikana. Viikossa univajetta on kertynyt reilut kaksikymmentäkaksi tuntia, jos lasketaan sen mukaan että mun pitäisi nukkua (vähintään) kahdeksan tuntia yössä. Oh well. Ei se kai vielä niin loputtoman paljon ole, eh? (Enkä muistuta itseäni tässä siitä etten ole nukkunut normaaleja, levollisia yöunia kunnolla sitten kai... viime vuoden syyskuun?)

Eilen illalla pääni sekosi ja olot heittelivät ääripäistä toisiin vailla järkeä. Oli vain äärimmäisen hyperaktiivinen ja levoton, iloinen ja levoton olo - tai sitten todella ahdistuneen masentunut höystettynä itsetuhoisilla ajatuksilla. Lopulta itsetuhoajatukset levisivät kattamaan olon oli se sitten kumpaa ääripäätä tahansa. Mut "pelasti" kai se, ettei käsillä ollut mitään mitä olisin halunnut olevan, eikä tehnyt suuresti mieli improvisoida kun mieli teki kuitenkin vain tiettyjä asioita. Lähetin hoitajillekin ahdistuneen sähköpostin. Jälkikäteen se taisi olla vain tyhmää, sillä ei se johda mihinkään tai auta mua mitenkään pitkällä tähtäimellä. Ehkä siitä oli pieni apu siinä hetkessä, mutta luultavasti olisin rauhoittunut ajan kanssa muutenkin. Turhaa huomionhakuisuutta siis, vaikka olo siinä hetkessä oli kieltämättä aika epätoivoinen. Mutta ainahan mä selviän näistä.

En tiedä. Keho vaatisi unta, mieli ei vain kykene sammuttamaan itseään. Sänky on maailman paras ja turvallisin paikka ja pelkään sitä. Puhtaat lakanat nostavat ahdistuskerrointa kiitettävästi. En tiedä kai ketään toista, jota ahdistaisi puhtaissa lakanoissa nukkuminen? Mutta on vain kamalaa liata ne. Ne ovat puhtaat ja käyttämättömät ja sitten ne pitäisi pilata. Se ei vain käy järkeeni. Onneksi olen vuosien saatossa turtunut tähänkin tietyllä tasolla, ja kun väsyttää tarpeeksi niin mukavuudenhaluisuuteni kaatuu sänkyyn lattian sijaan - varsinkin nyt kun tässä huoneessa ei ole tarpeeksi suurta mattoa. Tahtoisin vain nukkua. Nukkua nukkua nukkua nukkua saatana sentään. Aika helvetin pitkään. Muutama ikuisuus voisi riittää, sitten voisin harkita uudelleen - ja jatkaa unia. Ei tässä ole mitään järkeä. Ei missään ole mitään järkeä. Haluan vain että tämä loppuu. Nopeasti; nyt heti. Valitettavasti ei taida onnistua joten syön suklaata ja lihon (suklaanhimoni on jotenkin todella outoa, sillä en himoitse juuri koskaan suklaata ja nyt on vain pakko saada mitä tahansa ja kaikkea suklaista suusta alas - koko ajan?).

Kaikki on taas vaihteeksi (ja koko ajan, jatkuvasti) niin turhaa ja raskasta. Ahdistaa kirjoittaa tätä samaa aina vain, helvetti vuodesta toiseen, miksen tee jo asialle jotain? Itsesyytökset, epätoivo, huonommuus, itseviha - lämpimästi tervetuloa. Särkee päätä ja särkee kasvoja ja särkee ja särkee mutta eipä se mitään. Tämä on kuitenkin vielä ihan sellaista siedettävää, eli tilanne ei ole lainkaan paha. Helvetti, kaikki on vain sekavaa ja kipeää ja tuskallista ja raskasta. Anteeksi. Jospa pääni voisi räjähtää ja kuolisin. Olisi aika hyvä. Menisin takaisin sänkyyn vaikka sitten jopa pyörimään, tää istuminen tuntuu kamalan rankalta suoritukselta vaikka nojaankin seinään tässä samalla, mutta tiedän että särky ei sovi yhteen makuuasennon kanssa ja ei helvetti en jaksaisi tätä. Ehkä kohta menen silläkin uhalla että särky pahenee. Ainahan sitä voi nousta takaisin ylös.


np: Velcra - Shine For Me

torstai 7. huhtikuuta 2016

Just make me drown

En nuku yhtään koko yönä. En saa unta. En vain saa. Yritän kovin. Makaan sängyssä tunteja ja tunteja pyörien. Kuudelta kello soi; olisi aika nousta. En jaksaisi, en haluaisi. Väsyttää niin, mutta pakkohan se on. Tuoremehua ja aamulääke. Vaatteet päälle, kengät jalkaan; ulkona tuoksuu sateen jälkeen kesä. Olen lopulta yllättävän rauhallinen, yllättävän hyvin mielin. Isoisä heittää mut keskussairaalalle. Neurologian poli on toisessa kerroksessa. Ilmoittaudun. Käytävällä istuu lisäkseni vanha, harmaantunut ja puoliksi kalju mies. Lehtitelineessä epilepsiat ja parkinsonismit. Ahdistus vyöryy päälle ja alan täristä. Mitä jos se neurologi ei olekaan nainen? Ja sitten ohitseni kävelee vanhempi nainen, astelee huoneeseen kolme, ei, eihän se vain ole tuo - ja minut kutsutaan sisään. Ensivilaukseni ei erehdy. Mua vastassa on hermostuneen oloinen vanhempi nainen, joka puhuu hiljaa itsekseen mutisten ja kamalan sekavasti. Vaikea keskittyä ahdistukselta ymmärtämään mitä se tahtoo.

Kävelen edestakaisin pientä huonetta. Ja sitten kantapäillä; horjun. Ja sitten päkiöillä; tasapainoilen. Viivaa pitkin; ei noin, jalat kunnolla yhteen! - "apua en mä pysty". Istun sängyllä ja seuraan kynää katseellani. Käsiä eteen, silmät kiinni, etusormia nenään. Päätä eteen ja päätä taakse; missä tuntuu, tuntuuko, eikö? Kamalasti kysymyksiä, ja neurologin tutkimattomat kasvot joilla ilmekään ei värähdä. Sillä perkeleen vasaralla ympäri käsiä ja jalkoja. Käskyt rentoutua toistuvat jatkuvasti, enkä osaa tai pysty vaikka yritän kuinka. Makaan sängyllä, lisää vasaraniskuja. Tehtäviä silmät kiinni ja silmät auki. En ymmärrä puoliakaan pyynnöistä oikein ja teen miten sattuu. Neurologia kai hermostuttaa toistella, ja kun en pysty rentoutua vaikka oikeasti mä olin niin rento kuin pystyin. Ei kun jalat nyt ihan löysiksi! Mutta kun ne ovat jo? Kiitos ja voit istua takaisin tuoliin, laittaa kengät. Horjun ja päässä heittää. Ahdistus saatana.

Eikö hammaslääkäri ole muka koskaan sanonut sulle mitään sun purennasta? Ei, ei ole. Ei ikinä. Ei ainakaan että siinä olisi vikaa. Ja ei, ei mun leuka ole ennen ollut vino, ei tällainen. Eikä mulla ole nyt kuvia itsestäni vuosia sitten, miten... miten voisi olla? Näytän ajokortin, mutta ei tästä mitään selvää saa kyllä nyt. Neurologi pyörii ja pohtii, näen sen levottomuudesta. Sen on hankala keksiä miten se sanoisi asiansa - oikeastaan se ei taida tietää mitä se sanoisi niin ollenkaan? Lopulta kysyttyään säryt ja kivut ja oireet vielä moneen kertaan se yrittää tulla jonkinlaiseen lopputulokseen: kun ei sussa ole mitään vikaa. Leuka on ollut vino luultavasti aina. Ei se ainakaan ole voinut lääkkeen takia tuollaiseksi mennä, ei näillä oireilla. Ja kun mä en tärise, en nyi, en vapise ollenkaan. Niskasta voisi ottaa magneettikuvan, jos tahdon, mutta ei se neurologi usko sieltä mitään löytyvän, näin ymmärrän. Vika on todennäköisesti purennassani, on ollut jo kauan, vuosia. Hammaslääkärin aika mulla on kahden viikon päästä, pitää kysyä siellä onko purentani viallinen. Neurologi soittaa takaisin sitten kolmisen viikon kuluttua, ja jos hammaslääkäri on sitä mieltä niin voi laittaa leukakirurgille konsultaatiopyyntöä. Muussa tapauksessa voidaan ottaa se niskan magneettikuva, jos pystyn ja haluan maata paikoillani putkessa. Mutta ei se mitään varsinaista neurologista vikaa vain pysty löytämään. Olen neurologisesti täysin kunnossa.

Kysyy vielä lopuksi oliko mitään muuta. Sanon, että hoitajat kyllä huomauttivat silmistäni ja niiden vedosta viime tapaamisella. Neurologi kurtistaa kulmiaan; ei hän edes kiinnittänyt huomiota, ei huomannut. Ei se ollut hänestä mitenkään häiritsevää, ja kun ei mulla edes ole päänsärkyä, ja kaikki oireet ovat muutenkin lievittyneet. Ethän sä enää syö särkylääkettä päivittäin - niin no helpompaanhan tuo on selvästi mennyt, hyvä. Vaikka mä tiesin tämän, niin tavallaan se aina sattuu. Kävelen ulos neljänkymmenenviiden minuutin jälkeen tyhjänä. Aina mä luotan, aina mä toivon. Aina, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Helvetin luonteenheikkous! Odotan montako kertaa siinä neurologin tekstissä esiintyy sana "hypokondria" - harmillista että se ilmestyy mun nähtäviin vasta kai kahden viikon kuluttua. Hymyilen läpi loppupäivän, olen ylisosiaalinen ja ylipirteä enkä oma itseni ja en tunne mitään aitoa. Isoäiti ihmettelee että miksei se neurologi tehnyt mitään, mutta mä yritän selittää että kyllä siitä näki että se yritti todella. Sen näki sen ilmeistä, sen kehon asennoista. Se yritti kovin keksiä miksi helvetissä mä olen siellä. Eikä se pystynyt keksimään.

Koska Joona söi sitä uutta ruokaa mitä sille ostin (se suostui syömään oikeaa koiranruokaa ensimmäisen kerran sitten pentuaikojen?), kävin ostamassa sitä sille lisää. Isovanhemmat halusivat käydä syömässä pitsaa, joten kävimme. Isoäiti tahtoi shopata kerrankin, ja löydettiin sille bleiseri jota se ei olisi itse koskaan edes katsonut kun "ei mulla käy lyhyenmalliset" - ja siitä lähti melkein kymmenen vuotta iästä pois ja miten sen kasvot loistivatkaan! Takaisin porukoilla ja mä laitan Joonalle uutta ruokaa ja se syö syö syö syö sen taas ja se on hyvä. Vaikea vain antaa tarpeeksi vähän, hämää kun porukat ovat ostaneet sille niin suuren kulhon ja tuntuu jotenkin ahdistavalta kun oikea määrä ruokaa ei edes peitä kupin pohjaa. Kasilta katoan jo sänkyyn kun en vain jaksa enää pitää silmiä auki. Sitten pitää vielä nousta kun koira löytää lelun sisältä vingun ja mussuttaa siitä muovinpaloja irti. Äiti on kuumeessa ja isä suihkussa ja mä kaivan muovia koiran kielen alta ja lattialta. Puoli yhdeksän aikaan olen kuitenkin jo unessa.

Kello näyttää kaksikymmentäkaksi ja neljäkymmentäviisi kun mä en pysty enää levottomuudeltani pyöriä sängyssä. Olen herännyt hetki sitten, ja epäonnekseni on pimeää - tiedän ettei ole vielä aamu. Silti yllätyn kun tajuan nukkuneeni vain reilut kaksi tuntia. Olen pirteä, virkeä, hereillä ja loputtoman uupunut. Hiki valuu selkärankaa pitkin vaikka jalat ovat jäässä. Tietokone päälle ja helvetti irti. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Maanantaina on poli enkä tiedä pitäisikö mun silloin todella ottaa terä mukaan kämpältä. En mä haluaisi, mutta mä en jaksa tätä näinkään - pakko olla jotain, mikä helpottaa edes hetkeksi. Inhoan uusia, yliteräviä ja kiiltävinä loistavia teriä, mutta siinähän se tylsyisi ja kuluisi. Pitäisi vain tyhjentää apteekin allergialaastarihyllyt ja voi kuinka vihaan niiden syyttäviä katseita! Ne tietää mut joka apteekissa, varmasti tietävät. Ne laittaa hullujen naamat ylös, varsinkin niiden jotka ostavat hermostuneina erikoislaastareita ja sidoksia. Kun ne pitää vielä erikseen pyytää tiskin takaa, oksettaa jo ajatuskin moisesta nöyrtymisestä. Ehkä ostan vain sitä kaupan tavallista. Kutisevathan ne muutenkin kun aina tulehtuvat, mitä nyt vesikellot ja ihottuma siihen päälle enää?

En mä luultavasti edes osaa tai pysty viiltää enää. Mutta kun en mä saa mistään mitään apua irti. Mä en osaa. Mä haluan vain karata tätä oloa edes hetkeksi. Kohta on kesä ja on vielä paljon hankalampi satuttaa - silti vaikka mulla on kesän juhlia varten kokopitkä mekko ja samettijakku peittämään käsivarret. Mä en pilaa mitään, mä en pilaa enää mitään olemalla minä. Pussi vielä päähän, niin mut voi viedä vaikka Linnaan tanssimaan. Tosin en tiedä vielä mahtuuko mekko, tai se jakku/bolero. Mekosta tosin otin kaksi kokoa, 50 ja 52, mutta pelottaa ettei mahani mahdu kumpaankaan kokoon - kokotaulukoiden mukaan ei vain mahdu. Koon 52 mekon pitäisi olla vatsan kohdalta auttamattomasti kymmenisen senttiä liian pieni. Keskivartalolihavuus, rakastan sinua. On todella vaikeaa löytää mekkoa, jonne mahtuu mun tissit, mun perse ja erityisesti mun vatsa. Vielä kun sen pitäisi olla pitkä, musta ja ei trikoota. Hihoista olisi saanut plussaa, mutta onneksi on nyt tuo jakkuasia - jos se mahtuu. Mä tahdon oksentaa oman olemassaoloni pois itsestäni. Nyt ja heti, kokonaan. Mä en jaksa pyytää enää - ja pyydän silti - mä haluan mennä nyt enkä huomenna tai joskus tulevaisuudessa. Ei mulla ole edes mitään "tulevaisuutta"; loputtomia päiviä toistamassa itseään ja minä kitisemässä turhasta. Oikeutettu itseviha.


Antakaa mun upota, antakaa mun kadota. Painakaa mun päätä veden alle kun mä en itse siihen kykene vaikken toivo mitään muuta. Mä olen huono, mä olen epäonnistunut - enkä osaa edes kuolla. Mä en saata mitään loppuun, en todella, en kunnolla. Mä jätän kaiken puolitiehen ja kesken. Kaiken, aina. Enhän mä edes yritä. Säälittävä suoritus, ei kannata edes yrittää uusia, en mä onnistu kuitenkaan. Mä en ole mitään, en mitään, en ikinä enkä koskaan yhtään mitään. Mä hymyilen maailmalle eikä mun keho tärise kun ahdistus syö mua sisältä. Mä en voi yrittää olla todella minä kuin hoitajien huoneessa, ehkä, joskus, ajoittain, satunnaisesti. Siellä mä haluaisin istua, päivästä päivään, tunnista toiseen - hiljaa nurkassa ilman että kukaan huomaa, ilman että kukaan reagoi. Tapaamisillakin mä voisin vain olla hiljaa. Miksi mä puhuisin kun ei se auta? Parempi olisi vain istua ja nauttia siitä turvallisuudesta edes hetken. Toinen hoitajista jää eläkkeelle kai vuoden lopussa, Tilalle tulee kai joku uusi, mahdollisesti jo kesäkuussa, jos löytyy joku sopiva jolla ei ole lomaa heinäkuussa. Molemmat hoitajani ovat koko heinäkuun lomalla, ja olisihan se parempi että tapaisin jotain jo hieman valmiiksi tuttua, joka vielä jatkaisikin mun kanssa työskentelyä sen jälkeen. Ideaalia, mutta käytännössä epätodennäköistä.

Mun hengitys kulkee suhteellisen rauhallisena. Silmät pyörivät, mutta ei se nyt lopulta niin haittaa mua itseäni. Varpaat kipristelevät, ja leuka nyt on mitä on. Polvia särkee - mutta ilman kipua? Enemmän se on sellainen epämukava tunne, mutta se nyt on ollut läsnä enemmän tai vähemmän aina. Onneksi kaikkeen tottuu. Kohta on kesä niin ihmiset tuijottavat muutenkin. Lihava arpinen roikkuvaa ihoa onko sillä joku ihosairaus miksi sen kasvot näyttää tuolta se puhuukin itsekseen kävellessään katua. Häpeä leviää ja valtaa kaikki ympärilläni ja mun itsetunto katoaa olemattomasta negatiiviseen kun yritän olla olematta. Pakkaan veljen syntymäpäivälahjan pari viikkoa etuajassa, ja käytän pakettiin kolme metriä kirkkaansinistä glitterteippiä. Siitä tulee aivan saatanan ruma - eikä se mene edes sille "tein tästä tarkoituksella ruman" -puolelle, vaikka kieltämättä se oli tarkoitus. Sentään uusi kortti on parempi kuin se vanha - se pitää repiä ja heittää roskikseen - ja nyt varmistin etten pilaa sitä pakkaamalla sen lahjapaketin sisälle. Ostin taas karkkia vaikka mieleni olisi tehnyt sipsejä, mutta on se vain jotenkin normaalimman näköistä ostaa pussillinen karkkia keskellä viikkoa jättimäisen sipsipussin sijaan? Saanko nyt jo oksentaa?

np: Halsey - Colors

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Needy and abusive piece of shit; oh! I am I am I am I am

Viimeisien päivien aikana olen kirjoittanut kai pelkkää englantia sen mitä olen kirjoittanut ja suomi tuntuu oudolta. Innostus on kadoksissa, mielenkiintoa ei ole, elämä on väkinäistä ja hengittäminen oksettaa. Olen kyllästynyt olemaan se epäonnistunut, jota ei voida auttaa - ja joka on niin saatanan huono ettei osaa auttaa itseään. Mä en osaa mitään, mä en kykene mihinkään. On naurettavaa etten ole vielä saanut itseäni hengiltä vaan ihan oikeasti odotan että joku muu tekisi sen puolestani. Tuohon tiivistyy niin paljon musta: olen laiska ja hemmoteltu kakara. Annoying spoler brat with no brains of her own. Kaikki on aina tullut valmiina, mitään ei ole puuttunut. Ei puutu nytkään. Miksi valitan? Mulla on kaikkea, mitä voi vain tarvita. Enemmänkin. En ole tehnyt yhtään mitään saadakseni tästä mitään. Tästäkään. En mä ole koskaan tehnyt mitään minkään eteen. En ikinä. En mä edes tiedä mitä se on, kun asiat eivät vain ilmesty. Ilmaista rahaa, ilmaista ruokaa, ilmainen katto ja ilmainen sänky. Ja palkinnoksi valitan ja "voin huonosti". Hieno show.

On vain niin helvetin helppoa sanoa muiden olevan väärässä, kun sanovat mut tyhmäksi ja laiskaksi. Mutta mä olen. Mä olen tyhmä, ja mä olen laiska. Mä en ansaitse mitään - en mitään - hyvää. Eikä mulle riitä mikään, olen ahne. Loputtoman ahne, itsekäs ja pinnallinen. Oksetan itseäni - ja sitten en kuitenkaan. Hävettää niin se huominen neurologi. En halua mennä. En halua kuluttaa sitä aikaa itseeni, en. Joku olisi tarvinut senkin ajan oikeasti. Ja nyt sinne menen minä, minä minä minä, ja mussa kun ei edes ole mitään vikaa. Houkuttaisi vetäistä nuo loput 3/4 pakettia Akinetoneja naamaan ja olla aamulla niin koomainen että en vain voisi mennä häpäisemään koko maailmaa itselläni, mutta mitä ikinä teenkin niin huomiohakuistahan se on. Ja vaikka mulla on kaikki mä olen alisuoriutuja ja epäonnistuja. Miten helvetissä musta tuli näin huono? Miksi mä valitsin tämän, milloin mä aloin haluta olla tällainen? Tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä idiootti tyhmä.

Ja mä vedän ihmiset mukanani. Katso mua, koske mua ja sitten vedän ne alas viemäristä suoraan helvettiin. Mä satutan. Mä satutan kaikkia joita kohtaan, joihin kosken, joita kosketan, joita katson. Mä olen läpeensä paha, ja mä en tunne mitään. Nauran ja olen oikeassa - ainahan mä olen. En mä osaa olla väärässä, mutta valehdella osaan. Satuttaa ja valehdella. Mä ihan totta yritän taistella vastaan, koska jokin siinä sotii jotain vastaan; muiden hyväksikäyttö ja satuttaminen. En pidä siitä, mutten voi itselleni mitään. Se on liian helppoa. Aita on tallottu matalaksi sieltä mistä mä kuljen. Ei esteitä, ja jos sellainen eteen sattuu enkä voi kiertää, odotan että joku muu raivaa tien. Useimmat ymmärtävät pysyä kaukana, mutta on ihmisiä joita satutan aina vain uudestaan. Pysykää kaukana. Oikeasti. Mä en voi teitä auttaa, ettekä te mua. Mussa ei ole oikeasti vikaa, mussa elää vain loputon halu saada huomiota. Mä olen manipuloija. Paha. Älkää lähestykö enää. Älkää koskaan.

Enkä mä jaksa kuin koiran seuraa. Se nukkuu mun vieressä aamupäivisin, mä ostan sille asioita koska mä en itse tarvi tai ansaitse mitään. Mä pesen sen turkin vaikka se vihaa sitä, ja mä laitan sen kuppiin uutta ruokaa, jos sen vatsanaluksen ihottuma vaikka helpottaisi. Se ei nauti mun huomiosta, koska se kai näkee mun kuoren läpi paistavan pahuuden. Silti meissä on kai jotain samaa: ahneus. Se ei välitä mun pahuudesta jos tarjoan nameja. Mä en välitä sen epämukavuudesta jos saan itselleni jotain. Meillä on yhteys, eikä sitä voi ymmärtää kukaan muu. Me ymmärretään toisiamme, vaikka tavallaan myös vihataan. Siksi koira on parasta ikinä. Ainoa, joka tietää totuuden musta. Ainoa, joka ymmärtää mitä se todella on. Eikä se kerro. Se ei kerro kenellekään - ei se osaa. Se on mun täydellinen liittolainen. Ja mä sen.

Ja ne helvetti kuvaa jopa suihkussa enkä mä jumalauta jaksa. Ne valvoo enkä mä jaksa ymmärtää minkä helvetin takia. Itsehän ne tän shown on luoneet. Itsehän ne mua ohjaavat. Laittavat ajatukset päähäni, sanat suuhuni, käteni näppäimistölle ja jalkani liikkeelle. Nauraisin, mutteivät kai halua että nauran kun en naura. Mä en ole mitään. Mua ei ole, ei oikeasti, mutten voi tietenkään ymmärtää sitä todella - niin hyvin kaikki on luotu. Ja ne nauttivat kun näkevät miten vietävissä olen. Väsyttää vain niin paljon. Uni on etäinen muisto, kaukainen toive - lopulta saavuttamaton. Olisi pitänyt kirjoittaa, listata, asioita, joista se neurologi saattaa kysyä. Parempi ehkä että en tee niin. Turhaahan se on. Ei saisi sekoittaa viatonta ihmistä valheillaan. Parempi kai vain sanoa että tulin, koska en halua että polin työntekijöiden näkemä vaiva on ollut turhaa. Tyhmää, kyllä, mutta silti. Että ei mussa ole vikaa neurologisesti, että mä vain esitän. Kuvittelen ja näyttelen. Kiitos, anteeksi tuhannesti, ja näkemiin. Mä menen nyt.


"for people like you me, there is no such thing as an early grave
you I wanted to gut my your dreams until I you was were empty, and show everyone my your remains"

np: Placebo - Oxygen Thief

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

From day to day to day to day





Autossa mä ajattelen taas kerran elämäni suurinta virhettä - sitä ainoaa, johon olisin voinut yrittää vaikuttaa. Sitä, joka pilasi kaiken. Mä oisin jo aikoja sitten palanut soihtuna tuhkaksi jos en vain olisi ollut niin saatanan heikko ja vietävissä - aina vain saatanan heikko ja niin saatanan vietävissä. Joten tänään en voi kuin haaveilla bensiininkäryisestä ihmistulipatsaasta. En voi kuin lohduttautua kuvitelmilla muiden ihmisten auki revityistä rintakehistä. Mikään ei ole hyvin, ja kaikki viedään multa silti pois. Te ette voi ymmärtää mua, ja mä en itse halua edes yrittää. Mulla oli taas tilaisuus kieltäytyä hoidosta, sanoa että tää on tässä. Ei tästä ole ollut apua tähänkään mennessä, asenteeni on huono enkä jaksa. Pian alkaa uusi viikko, ja pitää siivota se kämppä. Ahdistaa. Keskiviikkona neurologi saa todeta ettei mussa ole kuin luulosairautta - enkä halua kuulla sitä vaikka olen valmistautunut henkisesti kuulemaan sen jo yli kuukauden ajan. Sisälläni elää tyhmä toive. Ja kyllähän mä tiedän mitä mun pitäisi tehdä jos tahtoisin yrittää irroittautua kaikesta lähtien aina syntymisen traumasta. Mutta on vain eri asia jaksanko - tai haluanko - jättää taakseni aivan kaikkea. Ei mun elämässäni paljoa ole nytkään, mutta sen jälkeen olisin nollassa, tyhjän päällä, uudet kasvot joille puhua, uusi kaupunki, vierautta ja pelkoa ja yksinäisyyttä eikä edes koiran tuttua turkkia. Pitäisi repäistä, jotta voisi kadota. Pitäisi jättää kaikki taakseen, jokainen. Ikävöidä ja unohtaa. Ei mulla ole voimia, ei rohkeutta. Ei tahtoakaan. Ne kaikki vietiin multa jo kauan aikaa sitten - ja mä olen yrittänyt vain unohtaa. Epäonnistuin, ja niinpä nyt muistan että pitäisi muistaa. Voisin toivoa kuolevani nukkuessani, mutta enhän mä saa nukuttua. Mä olen jakanut valheita niin kauan ilmaan, etten jaksaisi enää. Poistaisin blogin ja profiilit, kaiken. Internet kun ei vain unohda. Oispa taas kevät 2008 ja nämä tiedot. Palaisin nauravana soihtuna loppuun asti. Näyttäisin keskisormea maailmalle; sä et saa mua ikinä, koskaan, ikinä.

np: Shade Empire - Nomad