Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Dead, tired, and dead tired


Mitä sä näet, kun sun silmät kääntyy noin tonne ylöspäin?
- En mitään.

Yöllä särkee, särkee, särkee ja särkee. Kävelen ympäri taloa, valitan hiljaa, yritän maata, yritän istua - sattuu. Burana ja Tenox, jotta nukahtaisin edes hetkeksi. Kaksi tuntia myöhemmin olen edelleen hereillä katsomassa kelloa. Kolmen jälkeen olen nukahtanut, joten kai se Tenox jonkin verran kehoa rauhoittaa - tai sitten keho vain sammui. Tai aivot; luultavasti aivot. Viideltä herään, ja on helvetin ahdistavaa kun tunnen itseni pirteäksi vaikka unta on takana vajaat kaksi tuntia. Ei tää helvetti voi olla totta. Ehkä olen vain tottunut, ehkä en vain osaa enää? Puolen vuoden aikana mä oon oletettavasti nukkunut keskiarvollisesti viitisen tuntia yössä. Puolessa vuodessa mulle on kertynyt noin kuudensadan tunnin univaje; se on neljäkymmentä prosenttia suositellusta unimäärästä. Ei näillä numeroilla sinänsä mitään merkitystä ole, mutta pidän numeroista ja tilastoista. Omaksi ilokseni jne. Asioita on helpompi ymmärtää ja jäsentää, kun ne ovat yksinkertaisesti sulatettavassa muodossa - kuten tilastoina, numeroina, kylminä ja tunteettomina faktoina.

Polilla puhutaan leuasta ja särystä ja hampaistani. Hoitaja kertoo, että polilla on yksi fysioterapiapaikka, ja se on nyt vapautumassa - olivat miettineet lääkärin kanssa sitä mulle. Haluaisitko kokeilla? Suostun, koska ei siitä kai haittaakaan. Fysioterapeutti on kuulemma erikoistunut psykofyysiseen fysioterapiaan. Vasta tapaamisen jälkeen muistan, miten valehtelin käydessäni fysioterapiassa joskus kai 2009 - piirrä tähän millaiseksi koet kehosi, ja piirsin mitä se halusi nähdä, en mitä tunsin -, ja kuinka ahdistava se suuri peili oli. Ja kuinka tutun hoitajan kosketus sai mut sekoamaan moneksi päiväksi. Tänään se tosin pyysi anteeksi, sanoi ettei voinut tietää ja on todella pahoillaan - eihän se tietenkään voinut kun en minäkään tiennyt. Puhuttiin pahasta olosta - siitä mitä ilman sitä olisi. Ei yhtään mitään, vastaan. Kerron kuoleman menettäneen merkityksensä, koska olen jo kuollut. Zombi, niinkö? Niin.

Hoitaja pyysi, että yrittäisin edes kolmen sekunnin ajaksi päästää irti pahasta olostani. Kieltäydyin; ahdisti. Hoitaja alkaa hokea rauhallisesti, ettei ole mitään hätää, että voin rauhassa olla hetken rento, ettei  mitään pahaa tapahdu, että olen turvassa. Pakokauhu nousee sisälläni; ei älä älä älä älä ei! Kieltäydyn. Hoitajat yrittävät molemmat vakuuttaa mua, että kaikki on hyvin. Ettei pahaa tapahdu. Samaa tahtia ahdistukseni nousee, ja pelko, ja paniikki. Sanon, etten vain voi, että paniikki iskee. Vain kolme sekuntia Elina; yksi, kaksi, kolme - lyhyt aika. Kieltäydyn. Pakokauhun sekaan sotkeutuu raivoa; ettekö nyt vittu voi lopettaa en voi en voi. Vakuuttelut eivät auta, mä itken ja panikoin ja keho jännittyy ja nyin ja pelkään ja pelkään ja ahdistaa ja raivostuttaa ja pelkään ja yritän niellä kyyneleet - ja kaiken. Aika loppuu - kokeillaan sitä kolmea sekuntia toisella kerralla - viisi minuuttia yliaikaa ja kaikki loppuu kesken ja tuntuu oudolta lähteä sieltä niin.

On kamala nälkä, mutta mac and cheese täyttää kahden haarukallisen jälkeen - vatsa on eri mieltä, mutta silti olo on täysi. En saa kaikkea alas millään. Noustessani pöydästä en tiedä onko mulla vielä nälkä vai olenko täysi. Isä valittaa, koska en nuku. Sanon, ettei se vain nyt oikein onnistu. Nukkuisit edes öisin! Yritän selittää, että on parempi että nukun edes joskus kuin etten nukkuisi ollenkaan. No mutta ethän sä edes yritä! Enhän mä koskaan yritä, en mitään, en ikinä. Onneksi olen havainnoinut sitä ihmistä niin monen vuoden ajan, ettei tuollainen enää juuri kosketa. Miten isä voisikaan ymmärtää? Lapsi yli viisikymppisen kehossa. Se olisi surullista, jos jaksaisin kokea myötätuntoa. En jaksa. Väsymys painaa kehossa, se roikkuu mielessäni painavana möhkäleenä. Kyllä mä sain iltapäivällä unta - reilun tunnin ajan. Sitten heräsin taas virkeänä. Mä en enää oikein muista, mitä on sellainen normaali, levollinen, hyvä uni. Mulle se on kolme tuntia ilman heräämistä. Toivon, ettei se ole sitä muille. Oikeastaan ajatus siitä, että nukkuisin kahdeksankin tuntia, on järjettömän pelottava. En tiedä, mikä siinä muka voi pelottaa - ehkä se on vieraus?

Koska mun kehoa riivaavat vuoroin kylmät aallot puistatuksineen, ja kuumeinen hikoilu, on pakko käydä suihkussa. Tuoksahdan. Sitten kai yritän nukahtaa. Yritän. Vittu mä yritän. Mutten helvetti voi luvata mahdottomia - mä en jaksa enää.

Postauksia on nykyisin todella vaikea tagata. Tuntuu ettei mikään sovi, ettei mikään kuvaa - ei uusi eikä vanha. Kirjoitan tyhjää ja turhaa. Ei nää sanat kerro mitään todellista. )

np: Maya Jane Coles - Comfort

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti