Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 12. huhtikuuta 2016

I can't recall last time I opened my eyes to see the world as beautiful

Mä lipsun ja mä katoan, mutta miten voisinkaan pitää kiinni mistään?
En ole ikinä oppinut; en ikinä oppinut kuinka herätä aamulla ja hengittää kevyesti ja turvassa,
en ikinä oppinut kuinka katsoa silmiin ilman pelkoa;
kuinka luottaa ettei ote irtoa, kun olet putoamassa.
Se irtoaa. Sen täytyy irrota. Aina ne päästävät irti.
Ihan aina.

Hoitajan käsi lähestyy. "Mä kosken sun käteen nyt. Mä en tee mitään pahaa." Se koskettaa mun olkavartta, silittää hieman. Ja ahdistus huutaa täysiä mun sisällä. Juokse. Pakene. Nyt. Väistän; älä jooko enää koske. Sattuu sattuu sattuu sattuu niin paljon. Aivan liikaa tunteita, aivan helvetisti liikaa tunteita. Joku koski minuun. Samalla se on kaikki mitä tahtoisin, ja kaikki mitä ei todellakaan saa tehdä. Älkää koskeko. Huutoitken äänettä edelleen, nyt, tuon muiston takia. Hoitajani koski muhun. Se koski mun käteeni. Tämä ei ole ... ei ole vain. Ei. Ihmiset pitää pitää kaukana. Ne eivät ole hyviä. Ne satuttavat. Älkää koskeko.

Kaikki epäloogisuus mun pääni sisällä on kuulemma vain erittäin loogista, järkevää. Mä en näe sitä, mä en ymmärrä sitä. Kerron niistä; kameroista ja tutkimuksesta ja valvonnasta ja mieleeni laitettavista ajatuksista ja teoista ja kuolleesta kehostani ja kaikesta väärästä ja sekavasta enkä edes osaa raapaista sitä pintaa. Ja se on kuulemma hyvin loogista, kaikki se. Mä en ymmärrä, ja kävellessäni pois ihmiset kadulla tuijottavat mua. Ne näkevät mun ajatukset; pahat, pahat ajatukset. Ja ne tuijottavat. Kuulen niiden naurun. Pitää kävellä nopeammin, ja se saa ihmiset lisäämään vauhtiaan ja seuraamaan. En ole turvassa.

Hoitaja lukee dissosiaatiosta ja siihen liittyvistä kehollisista oireista ja taas ne sanat pomppivat hallitsemattomina verkkokalvoilleni kuullessani ne: dissosiatiivinen identtiteettihäiriö ja mua oksettaa. Taidan vain yhdistellä liikaa asioita päässäni. Aika loppuu aivan liian pian, vaikka alkuun hoitaja kysyy josko tahtoisin vain istua hiljaa; on ihan ok vain olla neljäkymmentäviisi minuuttia ja istua, kuten sanoit, turvassa. Kysymys siitä, miltä nyt tuntuu. Vastaan, että tunnen kuinka kaikki suljetaan pois. Olen tyhjä, olen turta. Olo on hyvä.

Olen haaveillut jo viikkoja uusista silmälaseista. Kävelen aina siitä optikkoliikkeen ohi polille. Olen vastustanut kiusausta niin helvetin monta kertaa jo. Tänään en. Mä kävelen liikkeeseen, ja ulos sieltä uudet lasit tilauksessa. Pidin niistä. Todella pidin. Ja häpeä lyö läpi kehon. Miten sinä helvetin paska ihminen menit taas tekemään kiellettyjä asioita. En mä olisi saanut. En mä helvetti olisi tarvinut tai ansainnut. En tiedä voinko mä ikinä käyttää niitä laseja, niitä kauniita laseja. Paskaahan siitä vain sataa niskaan. Pelkkää paskaa. Huono; olet loputtoman huono. En mä koskaan harkitse tarpeeksi kauan. Viikot eivät ole koskaan tarpeeksi. Eivät ikinä.

Isä unohtaa, että olin tullut sen mukana kaupunkiin. Se on ajanut parikymmentä kilometriä jo pois kaupungista kun sattuman kautta selviää, että se on unohtanut soittaa mulle ja ottaa mut mukaansa lähtiessään takaisin kotiin. Mulle se ei sano mitään asiasta kun nousen autoon. Kotona se menee vaikeaksi kun äiti huomauttaa että et sitten muistanut Elinaa. Valheesta jää kiinni; valheesta jää aina kiinni. Piilotan vahingoniloisen hymyni ja isken muutaman keihään selästään läpi. Ei tunnu miltään, ei tarpeeksi miltään. Ei verta, ei huutoja. Siistiä ja vitun kliinistä - ei kelpaa.

Sinnittelen läpi ruokailun. Kuulen kysymykset, mutten jaksa vastata. Kaadun sänkyyn. Keho nykii, keho kramppaa. Itken ja suunnittelen soittavani hoitajalle aamulla. Pyytäväni sitä tappamaan mut. Itken ja tärisen ja itken ja tärisen ja nyin. Nukahdan. Ja mä nukun niin helvetin hyvin. Niin helvetin levollisesti. Herään kai kahdesti. Ainakin. Käyn vessassa, ja vaihdan yöpaitaan - joten ainakin kahdesti. Yhdeltätoista mä herään ahdistuneena ja mun keho on niin helvetin levännyt että voisin itkeä. Mä tarvin suklaata, mutta sitä ei ole. Painan kilon vähemmän kuin edellisenä iltana samaan aikaan ja se hämmentää aina vain, mutta ei mun tarvitse ymmärtää.

Avaan koneen ja annan kyyneleiden virrata. Itken, itken, itken, itken ja pian ei taas tunnu miltään. Pian kaikki on poissa ja tyhjää. Rauha. ja turva ja järjestys ja ei vain yhtään mitään. Mä sammutan aistini ja mä sammutan tunteeni ja mä siirrän itseni pois täältä ja katoan jonnekin muualle kunnes on taas pakko palata tuntemaan tuskaa.


"I stand behind the wall of people and thoughts, mind controlling
and I hold a sword to guide me
I'm fighting my way

I can't recall last time I opened my eyes to see the world as beautiful
and I built a cage to hide in
I'm hiding
I'm trying to battle the night"

np: AURORA - Under the Water

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti