Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 7. huhtikuuta 2016

Just make me drown

En nuku yhtään koko yönä. En saa unta. En vain saa. Yritän kovin. Makaan sängyssä tunteja ja tunteja pyörien. Kuudelta kello soi; olisi aika nousta. En jaksaisi, en haluaisi. Väsyttää niin, mutta pakkohan se on. Tuoremehua ja aamulääke. Vaatteet päälle, kengät jalkaan; ulkona tuoksuu sateen jälkeen kesä. Olen lopulta yllättävän rauhallinen, yllättävän hyvin mielin. Isoisä heittää mut keskussairaalalle. Neurologian poli on toisessa kerroksessa. Ilmoittaudun. Käytävällä istuu lisäkseni vanha, harmaantunut ja puoliksi kalju mies. Lehtitelineessä epilepsiat ja parkinsonismit. Ahdistus vyöryy päälle ja alan täristä. Mitä jos se neurologi ei olekaan nainen? Ja sitten ohitseni kävelee vanhempi nainen, astelee huoneeseen kolme, ei, eihän se vain ole tuo - ja minut kutsutaan sisään. Ensivilaukseni ei erehdy. Mua vastassa on hermostuneen oloinen vanhempi nainen, joka puhuu hiljaa itsekseen mutisten ja kamalan sekavasti. Vaikea keskittyä ahdistukselta ymmärtämään mitä se tahtoo.

Kävelen edestakaisin pientä huonetta. Ja sitten kantapäillä; horjun. Ja sitten päkiöillä; tasapainoilen. Viivaa pitkin; ei noin, jalat kunnolla yhteen! - "apua en mä pysty". Istun sängyllä ja seuraan kynää katseellani. Käsiä eteen, silmät kiinni, etusormia nenään. Päätä eteen ja päätä taakse; missä tuntuu, tuntuuko, eikö? Kamalasti kysymyksiä, ja neurologin tutkimattomat kasvot joilla ilmekään ei värähdä. Sillä perkeleen vasaralla ympäri käsiä ja jalkoja. Käskyt rentoutua toistuvat jatkuvasti, enkä osaa tai pysty vaikka yritän kuinka. Makaan sängyllä, lisää vasaraniskuja. Tehtäviä silmät kiinni ja silmät auki. En ymmärrä puoliakaan pyynnöistä oikein ja teen miten sattuu. Neurologia kai hermostuttaa toistella, ja kun en pysty rentoutua vaikka oikeasti mä olin niin rento kuin pystyin. Ei kun jalat nyt ihan löysiksi! Mutta kun ne ovat jo? Kiitos ja voit istua takaisin tuoliin, laittaa kengät. Horjun ja päässä heittää. Ahdistus saatana.

Eikö hammaslääkäri ole muka koskaan sanonut sulle mitään sun purennasta? Ei, ei ole. Ei ikinä. Ei ainakaan että siinä olisi vikaa. Ja ei, ei mun leuka ole ennen ollut vino, ei tällainen. Eikä mulla ole nyt kuvia itsestäni vuosia sitten, miten... miten voisi olla? Näytän ajokortin, mutta ei tästä mitään selvää saa kyllä nyt. Neurologi pyörii ja pohtii, näen sen levottomuudesta. Sen on hankala keksiä miten se sanoisi asiansa - oikeastaan se ei taida tietää mitä se sanoisi niin ollenkaan? Lopulta kysyttyään säryt ja kivut ja oireet vielä moneen kertaan se yrittää tulla jonkinlaiseen lopputulokseen: kun ei sussa ole mitään vikaa. Leuka on ollut vino luultavasti aina. Ei se ainakaan ole voinut lääkkeen takia tuollaiseksi mennä, ei näillä oireilla. Ja kun mä en tärise, en nyi, en vapise ollenkaan. Niskasta voisi ottaa magneettikuvan, jos tahdon, mutta ei se neurologi usko sieltä mitään löytyvän, näin ymmärrän. Vika on todennäköisesti purennassani, on ollut jo kauan, vuosia. Hammaslääkärin aika mulla on kahden viikon päästä, pitää kysyä siellä onko purentani viallinen. Neurologi soittaa takaisin sitten kolmisen viikon kuluttua, ja jos hammaslääkäri on sitä mieltä niin voi laittaa leukakirurgille konsultaatiopyyntöä. Muussa tapauksessa voidaan ottaa se niskan magneettikuva, jos pystyn ja haluan maata paikoillani putkessa. Mutta ei se mitään varsinaista neurologista vikaa vain pysty löytämään. Olen neurologisesti täysin kunnossa.

Kysyy vielä lopuksi oliko mitään muuta. Sanon, että hoitajat kyllä huomauttivat silmistäni ja niiden vedosta viime tapaamisella. Neurologi kurtistaa kulmiaan; ei hän edes kiinnittänyt huomiota, ei huomannut. Ei se ollut hänestä mitenkään häiritsevää, ja kun ei mulla edes ole päänsärkyä, ja kaikki oireet ovat muutenkin lievittyneet. Ethän sä enää syö särkylääkettä päivittäin - niin no helpompaanhan tuo on selvästi mennyt, hyvä. Vaikka mä tiesin tämän, niin tavallaan se aina sattuu. Kävelen ulos neljänkymmenenviiden minuutin jälkeen tyhjänä. Aina mä luotan, aina mä toivon. Aina, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Helvetin luonteenheikkous! Odotan montako kertaa siinä neurologin tekstissä esiintyy sana "hypokondria" - harmillista että se ilmestyy mun nähtäviin vasta kai kahden viikon kuluttua. Hymyilen läpi loppupäivän, olen ylisosiaalinen ja ylipirteä enkä oma itseni ja en tunne mitään aitoa. Isoäiti ihmettelee että miksei se neurologi tehnyt mitään, mutta mä yritän selittää että kyllä siitä näki että se yritti todella. Sen näki sen ilmeistä, sen kehon asennoista. Se yritti kovin keksiä miksi helvetissä mä olen siellä. Eikä se pystynyt keksimään.

Koska Joona söi sitä uutta ruokaa mitä sille ostin (se suostui syömään oikeaa koiranruokaa ensimmäisen kerran sitten pentuaikojen?), kävin ostamassa sitä sille lisää. Isovanhemmat halusivat käydä syömässä pitsaa, joten kävimme. Isoäiti tahtoi shopata kerrankin, ja löydettiin sille bleiseri jota se ei olisi itse koskaan edes katsonut kun "ei mulla käy lyhyenmalliset" - ja siitä lähti melkein kymmenen vuotta iästä pois ja miten sen kasvot loistivatkaan! Takaisin porukoilla ja mä laitan Joonalle uutta ruokaa ja se syö syö syö syö sen taas ja se on hyvä. Vaikea vain antaa tarpeeksi vähän, hämää kun porukat ovat ostaneet sille niin suuren kulhon ja tuntuu jotenkin ahdistavalta kun oikea määrä ruokaa ei edes peitä kupin pohjaa. Kasilta katoan jo sänkyyn kun en vain jaksa enää pitää silmiä auki. Sitten pitää vielä nousta kun koira löytää lelun sisältä vingun ja mussuttaa siitä muovinpaloja irti. Äiti on kuumeessa ja isä suihkussa ja mä kaivan muovia koiran kielen alta ja lattialta. Puoli yhdeksän aikaan olen kuitenkin jo unessa.

Kello näyttää kaksikymmentäkaksi ja neljäkymmentäviisi kun mä en pysty enää levottomuudeltani pyöriä sängyssä. Olen herännyt hetki sitten, ja epäonnekseni on pimeää - tiedän ettei ole vielä aamu. Silti yllätyn kun tajuan nukkuneeni vain reilut kaksi tuntia. Olen pirteä, virkeä, hereillä ja loputtoman uupunut. Hiki valuu selkärankaa pitkin vaikka jalat ovat jäässä. Tietokone päälle ja helvetti irti. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Maanantaina on poli enkä tiedä pitäisikö mun silloin todella ottaa terä mukaan kämpältä. En mä haluaisi, mutta mä en jaksa tätä näinkään - pakko olla jotain, mikä helpottaa edes hetkeksi. Inhoan uusia, yliteräviä ja kiiltävinä loistavia teriä, mutta siinähän se tylsyisi ja kuluisi. Pitäisi vain tyhjentää apteekin allergialaastarihyllyt ja voi kuinka vihaan niiden syyttäviä katseita! Ne tietää mut joka apteekissa, varmasti tietävät. Ne laittaa hullujen naamat ylös, varsinkin niiden jotka ostavat hermostuneina erikoislaastareita ja sidoksia. Kun ne pitää vielä erikseen pyytää tiskin takaa, oksettaa jo ajatuskin moisesta nöyrtymisestä. Ehkä ostan vain sitä kaupan tavallista. Kutisevathan ne muutenkin kun aina tulehtuvat, mitä nyt vesikellot ja ihottuma siihen päälle enää?

En mä luultavasti edes osaa tai pysty viiltää enää. Mutta kun en mä saa mistään mitään apua irti. Mä en osaa. Mä haluan vain karata tätä oloa edes hetkeksi. Kohta on kesä ja on vielä paljon hankalampi satuttaa - silti vaikka mulla on kesän juhlia varten kokopitkä mekko ja samettijakku peittämään käsivarret. Mä en pilaa mitään, mä en pilaa enää mitään olemalla minä. Pussi vielä päähän, niin mut voi viedä vaikka Linnaan tanssimaan. Tosin en tiedä vielä mahtuuko mekko, tai se jakku/bolero. Mekosta tosin otin kaksi kokoa, 50 ja 52, mutta pelottaa ettei mahani mahdu kumpaankaan kokoon - kokotaulukoiden mukaan ei vain mahdu. Koon 52 mekon pitäisi olla vatsan kohdalta auttamattomasti kymmenisen senttiä liian pieni. Keskivartalolihavuus, rakastan sinua. On todella vaikeaa löytää mekkoa, jonne mahtuu mun tissit, mun perse ja erityisesti mun vatsa. Vielä kun sen pitäisi olla pitkä, musta ja ei trikoota. Hihoista olisi saanut plussaa, mutta onneksi on nyt tuo jakkuasia - jos se mahtuu. Mä tahdon oksentaa oman olemassaoloni pois itsestäni. Nyt ja heti, kokonaan. Mä en jaksa pyytää enää - ja pyydän silti - mä haluan mennä nyt enkä huomenna tai joskus tulevaisuudessa. Ei mulla ole edes mitään "tulevaisuutta"; loputtomia päiviä toistamassa itseään ja minä kitisemässä turhasta. Oikeutettu itseviha.


Antakaa mun upota, antakaa mun kadota. Painakaa mun päätä veden alle kun mä en itse siihen kykene vaikken toivo mitään muuta. Mä olen huono, mä olen epäonnistunut - enkä osaa edes kuolla. Mä en saata mitään loppuun, en todella, en kunnolla. Mä jätän kaiken puolitiehen ja kesken. Kaiken, aina. Enhän mä edes yritä. Säälittävä suoritus, ei kannata edes yrittää uusia, en mä onnistu kuitenkaan. Mä en ole mitään, en mitään, en ikinä enkä koskaan yhtään mitään. Mä hymyilen maailmalle eikä mun keho tärise kun ahdistus syö mua sisältä. Mä en voi yrittää olla todella minä kuin hoitajien huoneessa, ehkä, joskus, ajoittain, satunnaisesti. Siellä mä haluaisin istua, päivästä päivään, tunnista toiseen - hiljaa nurkassa ilman että kukaan huomaa, ilman että kukaan reagoi. Tapaamisillakin mä voisin vain olla hiljaa. Miksi mä puhuisin kun ei se auta? Parempi olisi vain istua ja nauttia siitä turvallisuudesta edes hetken. Toinen hoitajista jää eläkkeelle kai vuoden lopussa, Tilalle tulee kai joku uusi, mahdollisesti jo kesäkuussa, jos löytyy joku sopiva jolla ei ole lomaa heinäkuussa. Molemmat hoitajani ovat koko heinäkuun lomalla, ja olisihan se parempi että tapaisin jotain jo hieman valmiiksi tuttua, joka vielä jatkaisikin mun kanssa työskentelyä sen jälkeen. Ideaalia, mutta käytännössä epätodennäköistä.

Mun hengitys kulkee suhteellisen rauhallisena. Silmät pyörivät, mutta ei se nyt lopulta niin haittaa mua itseäni. Varpaat kipristelevät, ja leuka nyt on mitä on. Polvia särkee - mutta ilman kipua? Enemmän se on sellainen epämukava tunne, mutta se nyt on ollut läsnä enemmän tai vähemmän aina. Onneksi kaikkeen tottuu. Kohta on kesä niin ihmiset tuijottavat muutenkin. Lihava arpinen roikkuvaa ihoa onko sillä joku ihosairaus miksi sen kasvot näyttää tuolta se puhuukin itsekseen kävellessään katua. Häpeä leviää ja valtaa kaikki ympärilläni ja mun itsetunto katoaa olemattomasta negatiiviseen kun yritän olla olematta. Pakkaan veljen syntymäpäivälahjan pari viikkoa etuajassa, ja käytän pakettiin kolme metriä kirkkaansinistä glitterteippiä. Siitä tulee aivan saatanan ruma - eikä se mene edes sille "tein tästä tarkoituksella ruman" -puolelle, vaikka kieltämättä se oli tarkoitus. Sentään uusi kortti on parempi kuin se vanha - se pitää repiä ja heittää roskikseen - ja nyt varmistin etten pilaa sitä pakkaamalla sen lahjapaketin sisälle. Ostin taas karkkia vaikka mieleni olisi tehnyt sipsejä, mutta on se vain jotenkin normaalimman näköistä ostaa pussillinen karkkia keskellä viikkoa jättimäisen sipsipussin sijaan? Saanko nyt jo oksentaa?

np: Halsey - Colors

5 kommenttia :

  1. Musta on aika outoa kun se neurologi ei kiinnittänyt huomiot sun silmien vetämiseen ja eikö sellainen asia pitäisi kuitenkin tutkia, veti sitten kuinka "vähän" tahansa. Toisaalta mietin, että voisiko toi sun leuan jäykkyys yms johtua ihan psyykkisestä ongelmasta? Sillon kun mulla oli paniikkihäiriö ja ahdistus pahimmillaan, mulla oli kaikenlaisia ihmeellisiä pikkuoireita (myös tollasta leukajuttua), mistä tuli mieleen jokin neurologinen ongelma. Jossakin vaiheessa ne sitten vaan helpotti ja katosi lopulta kokonaan. Ehkä sulla käy sama juttu. Kamalasti haluan taas jaksamisia toivottaa ihan kaikkeen, vaikka tiedän ettei se hyödytä. Mut silti, yritä pysytellä hengissä ainakin. Kyllä sullakin voi olla vielä tulevaisuus, toivon ja uskon niin. <3

    VastaaPoista
  2. Vittu mikä paska "neurologi". Noita riittää, lääkäreihin ei kannata luottaa. Eivät ymmärrä niin sanovat ettei ole mitään vikaa. :) Sori, mutta sun video oli kamalaa katottavaa. Tosi pahat oireet ja nuo todellakin on tulleet lääkkeistä. Lääkärilläs ei vaan ollut riittävää osaamista ja munaa myöntää, että ne ah niin turvalliset lääkkeet voi tehdä tuollastakin.

    VastaaPoista
  3. Mä oon kans koko ajan ollu sitä mieltä et noi oireet on lääkkeistä tullu. Niin ja eihän lääkärit sitä tietenkään myönnä.Lopeta äkkiä tuollaiset myrkyt, ennenku oireet vaan lisääntyy.

    VastaaPoista
  4. Samaa mieltä yllä olevien kommenttien kanssa. Kun lukee mikä lista sinulla on ollut lääkkeitä ja niitä on käytetty päällekkäin vuosia. Aika uskomatonta että lääkäri vain toteaa kylmän rauhallisesti että ei ole oireet lääkkeistä!? Eikö se ole vähän nopeasti tehty johtopäätös?? Miten hän voi vain todeta sen ja sillä siisti. Tiesikö neurologi tuosta listasta mitä olet lääkkeitä syönyt? Vastuutonta sanoisin.

    VastaaPoista
  5. Sä kirjoitat hyvin. Tosi ikävää että olet voinut pahoin. Toivottavasti vointisi tulef paremmaksi. Uskon että se on mahdollista. Ihana koira sinulla. Tykkäätkö luonnosta?
    Olisiko mahdollista että kirjoittaisit kirjan?
    Sulla on muuten ihana tukka!

    VastaaPoista