Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Merkityksettömien sanojen toistaminen uudestaan ja uudestaan ei tee niistä merkityksellisiä

Koko ajan tunne, että jotain olin tekemässä - jotain tärkeää. Sitten en kuitenkaan keksi, mitä. En koskaan. Huomaan päivittäväni samoja sivua (niitä noin kolmea kappaletta) uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja kok oajan olen tekemässä jotain tärkeää. Häiritsevää, hämäävää, ahdistavaa. Sisällä levottomuus, ulkokuori kai kohtaisen tyhjä. En tiedä; en näe en tunne en kuule en tiedä. Olen tykästynyt kylmiin asioihin iholla. Kylmät suihkut ja jääkylmä vesi käsiä pestessä - oi! Ne tuntuvat vain hyvältä. Eivät kylmältä vaan hyvältä. Tai tietysti kylmältäkin, mutta se ei ole ensimmäinen tuntemus. Euforia ja hyvä olo ja lisää tätä ja sitten olenkin jo unohtunut pyyhe päällä uittamaan jalkojani kylmän suihkun alle vaikka olin jo lähdössä pois aikoja sitten. Kylmästä suihkusta ulos kylmään. Saisi tuulla enemmän. En kehtaa olla ulkona niin kauan kuin tahtoisin, sillä en halua vaikuttaa oudolta.

En oikein tiedä tästä päivästä. Aamusta nukuin. Yhteensä lähes kuusi tuntia. Kolmessa pätkässä, mutta silti. Sitten särki. Ja tuntui syylliseltä ja turhalta ja hävetti ja toisaalta olin varma että kaikki on valhetta ja se lähtee minusta  ja päättyy muihin ja kuka valehtelee ja kenelle ja kaikki valehtelevat miksi en tiedä itsesyytöksiä valheita valheita valheita valheita en ole sairas mutta sekin on sairas ja miksi esitän sairasta ja mitä hyödyn siitä ja miksi esitän sairautta jossa esitetään sairasta ja en tiedä en ymmärrä yritän vain olla palaamatta takaisin siihen levottoman vainoharhaisuuden tilaan nyt. Jossain vaiheessa olin vain vihainen ja levoton ja jumissa paikallani. Ja sitten taas vainoharhainen ja olisi pitänyt teipata koko huoneen ovi kiinni jotteivat ne voi tarkistaa sitä, kääntää ympäri, tutkia, valvoa sillä aikaa kun oli pakko palauttaa eräs paketti Siwaan. Jossain vaiheessa rauha ja pää tyhjenee ja itsevarmuus ja tahtoisin shopata maailman tyhjäksi ja ottaa kuvia itsestäni ja silmissäni on hetkittäin joku.

Ja nyt taas väsymys. Tyhjyys ja väsymys. Sellainen tyhjä ja väsynyt tyhjyys, ei sellainen levoton ja täysi. Leukaa ja ohimoa ja poskipäätä ja silmän takaa vasenta puolta kasvoistani on särkenyt pitkin päivää. Buranaa, eikä se auta kuin joskus satunnaisesti ja sekin on vain plaseboa mutta onkohan sillä merkitystä - sentään joku lääke "toimii" muhun. Välillä ei auta sekään. Eikä kylmä. Tai kuuma. Tai lepo tai liike tai mikään. Joku polttaa joku vääntää luitani poikki joku riuhtoo kudosta ja joku jyrsii kaikkea siellä sisällä. Kylmäpakkaus voi levätä kasvoillani tunnin (sitten se on jo niin lämmin ettei siitä ainakaan ole enää mitään hyötyä) ja ainoa mitä se saa aikaan on lievä tunnottomuus poskessa mutta polte ja kipu eivät katoa. Välillä tietyt kohdat pakkauksen alla tuntuvat kuumilta ja se on paradoksaalisen epäluonnollista. En jaksaisi pelleillä. En jaksaisi tällaista. Haluaisin vain jonkun kivan ja helpomman mielenterveysongelman - tai minkä tahansa - jos nyt on joku pakko kerran olla. En tällaista helvetin epämääräistä, jossa on oireita kaikesta ja kaikista ja jota ei ole edes olemassa. Luulosairas idiootti. Tätäkö mä halusin? En voi tietää - en muista halunneeni kuin kuolla.

Olisi asioita, niin paljon kaikenlaista, joista pitäisi kirjoittaa ja kertoa ja sanoa ja puhua ja niin monelle, mutten saa kiinni yhdestäkään ajatuksesta. Kaikki on sekavaa, enkä tiedä mitä mulle tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Luultavasti vain sekoan omiani. Ei tällainen ole mahdollista. Huomionhakuinen paska. Ihmisten on vaikea käsittää mun tarvetta tietää, ja siksi ne eivät kerro. Eivät kaikkea, eivät koskaan. Mutta kun mun pitää hallita. Kontrolli pitää olla. Mua saa hakata ja lyödä ja potkia ja purra ja mitä vain jos tiedän että voin päättää koska se loppuu. Kiduttakaa vain, mutta sitten kun haluan niin se loppuu. Sitten kun minä haluan. Sitten. Voin olla kontrolliton jos voin kontrolloida kontrollittomuuttani. Epäjärjestys on siedettävää, kun tiedän miten se asettuu paikalleen. Silloin osaan purkaa sen tarvittaessa; keriä kerälle taas. Ja minä itse olen kaikkea muuta kuin selkeä epäselvyys. Olen hallitsematon sekamelska. Ääretön vailla alkua tai loppua ja niin solmussa. En voi hallita itseäni; kontrollia ei ole. En pidä tästä.

Yritän välillä tosissani kaikenlaista. Pientä, mutta loputtoman ylivoimaisen suurta. Kai niitä pitäisi pitää saavutuksina. En osaa, koska minun pitäisi pystyä parempaan (ja mikään ei ole hyvä; aina, aivan aina, voi olla parempi). Huomenna tänään näen Milkan. Ihan rehellisesti en tiedä näimmekö me tänä vuonna. Ainakin meidän piti. Useaan otteeseen. Feidasin Milkan aina. Nyt aion nähdä (mutten voi luvata tässä vaiheessa ja helvetti että tuntuu huonolta). Aion ostaa hiusvärin. Aion uskotella itselleni, että olen ansainnut sen. Pelottaa, että taas on joku "hyvä" syy jättää menemättä ja näkemättä ja melkein jo sen takia peruin tänään - noin kuudesti. Vielä olen kuitenkin vakaasti menossa. Neljä tuntia herätykseen, ja pitäisihän sitä nukkua, mutta olen aivan liian virkeä edes ajatellakseni moista. Kai ne on ne huippupitkät unet viime "yönä".

Sara käski pyytää ne mun lausunnot polilta, kun ne mua niin kovin häiritsevät. Taas asia, jota yritän tosissani. Olen yrittänyt jo vuoden. Silloin kerran uskalsinkin, avasin suuni ja pyysin sitä viime kevään B-lausuntoa. Sitten sain jonkun epämääräiseltä vaikuttaneen puolityhjän paperin, ja menetin uskoni ja alkoi vain hävettää että edes kysyin. Häpeä ja pelko ovat voimakkaita tunteita, ja mun pitäisi päästä yli niistä jotta uskaltaisin kysyä uudestaan. Polin kansliassa istuu kuitenkin kaksi pelottavaa naista (vaikka toisella on puhelimessa ystävällinen ääni) enkä tiedä... Ne esittävät kysymyksiä, ja ne kertovat hoitajille, ja hoitajat katsovat epäluottamukseksi, ja sitten ne eivät ainakaan kerro, koska pitävät mua paranoidina ja vaikeana kun en osaa edes suoraan kertoa asioista vaan valehtelen niille. Vaikka tiedän, että kaikessa yksinkertaisuudessaan mun pitäisi vain kävellä siihen luukulle. Sanoa että moi olisiko mahdollista saada kaikki musta kirjoitetut lausunnot, sekä täältä poleilta että sairaaloista. Mutta kun se kuitenkin kysyy miksi. "Olen utelias." Kuulostaa ... väärältä. Ja jos joku muu kuulee. Pitäisi tarkistaa odotushuoneet ja onko kenelläkään ovi auki ja jos se tallentuu jonnekin koska en voi tietää missä kamerat siellä ovat koska pakkohan niitä on olla mutta tietenkin tuollaisissa paikoissa ne ovat kaltaisteni takia hyvin piilotettu. Miten näin paljon pelkoa ja häpeää omista asioistani? En todellakaan tiedä. Ehkä teen sen huomenna. Otan Milkan siihen ja vahdin että Milka ilkeällä olemuksellaan (...) pakottaa mut suorittamaan tehtävän loppuun. Tai sitten en vain kykene.

Ajattelin myös että jos näyttäisin ihmiseltä kun aamulla poistun ovesta. Mulla on yksi uusi mekko, joka ei istu oikein jotenkin, mutta ainakaan se ei ole iso. Piti palauttaa se, mutta sitten jätinkin sen, koska jos joskus tarvitsee muuta kuin jätesäkkiä. Ajattelin myös, että jos jaksaisin laittaa korun kaulaan. Ennen mulla oli aina. Aina. Nyt en muista koska. Varmaan syntymäpäivien aikaan oli kerran tai pari joku roikkumassa? Se on vain jotenkin muodostunut raskaaksi; nostaa kädet ylös ja laskea alas kun pujottaa korun kaulaan. Ja kun se pitäisi jaksaa ottaa poiskin. Säälittävää. Mutta kai on tärkeämpää, että olen jaksanut käydä suihkussa (liian usein), ja jättänyt joitain raskailta tuntuvia tehtäviä pois. Elämä on suoritus. Siltä se tuntuu. Ja mä suoritan sitä nyt juuri ja juuri siinä riman kohdalla, tai niin, että kokonaissaldo jää siihen, ettei mua jätetä luokalleni tai tiputeta koko kurssilta. Suurin osa asioista menee riman alapuolella, mutta sitten yritän loistaa joissakin yksittäisissä (...niin missä?) senkin edestä. En tiedä. En tiedä. Kokemukseni on ristiriidassa kaiken kanssa.

Ja se on yksi suuri ongelma. Kaikessa on kamala ristiriita. Koko ajan. Kaikessa. Mikään ei ole selkeää tai selvää tai yksiselitteistä tai helppoa ja vielä kun en siedä lainkaan epävarmuutta tai epätietoisuutta niin ahdistus on taattu. Yritän vain roikkua ja pitää kiinni kun en muutakaan voi ja sitten kun yritän irroittaa niin en voi suoristaa sormiani ja kynteni ovat uppoutuneet siihen johonkin mistä pidän kiinni. Epätoivoista roikkumista ja epätoivoa kun en pääse irtikään. Ja viime aikojen ja päivien sekavuus on saanut mut pelkäämään kaikenlaista epäloogista. Kun porukoilla on ne juhlat kesällä. Pelkään juoksevani kokkoon. Tai möläyttäväni asioita, joita ei saisi. Pilaavani kaiken todella. Yrittäväni kuristaa viattoman vieraan tai hukuttautua järveen tai juon viinaa ja vedän lääkkeet tai sitten vain muuten sekoan jotain todella epäsopivaa. Kaikki tämä, koska niin helvetin ristiriitaista koko paska. Olen pestannut Nooran, mutten tiedä, kun en osaa enää puhua, ja olen huon oystävä, ja jos vielä sekoan, niin ehkä olisi vain parempi ja kun jos vain voisin tietää.

Olen miettinyt pakoa. Jonnekin, turvaan, siksi aikaa. Mutta minne mä menisin? Osasto ei ole turvallinen. Noora on liian turvallinen, ja tämä tekee siitä mahdottomuuden koska voisin seota siellä ja sitä en halua. Minne helvettiin voisin mennä. Ja kun kaikki on valmiina ja mun pitäisi olla ja edustaa ja mä haluan vain ampua ne kaikki vieraat ja aivan kaikki koska ette tiedä ettekä ymmärrä ettekä voikaan koska ette olleet paikalla ette koskaan olleet paikalla. Mä olen yliherkkä alkoholia nauttineille ihmisille, ja suurille väkijoukoille, ja naurulle, ja ilolle, ja tekohymyille, ja ulkokultaisuudelle, ja valheille, ja tietämättömyydelle, ja small talkille, ja rituaaleille joilla ei ole merkitystä. On vain huonoja vaihtoehtoja, eikä tästä saisi edes puhua. Olen kai kirjoittanut liikaa, koska tämä teksti-ikkuna ei pysy enää mukana vaan teksti ilmestyy näkyviin pitkiä aikoja sen jälkeen kun olen sen kirjoittanut ja tämä on epämukavaa koska en pidä tekstieni lukemisesta ja nyt on hieman pakko jos haluan tarkistaa kirjoitusvirheet koska en ajattele kun kirjoitan. Taidan lopettaa. Nyt.


np: As I Lay Dying - Forsaken

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti