Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Overwhelmed by no emotions

Yö pelkkää pelkoa ja itkua. Yökolmesta aamun puoli seitsemään makaan peiton alla vaihtelevalla menestyksellä. Suurimman osan ajasta itken. Ne satunnaiset hetket, joina en löydä kyyneleitä, olo on epätodellinen ja turta. Ainoa selkeä ajatukseni koko yön aikana on, että aamulla pitää soittaa hoitajalle. Pitää soittaa, on pakko soittaa. Pitää soittaa. Pakko. Heti aamusta. Ja pyytää sitä tappamaan mut. Lopulta vaivun unenkaltaiseen. Nyin ja heräilen pienimpiinkin ääniin ja keho tärisee. Koiran kynnet lattialla - herään. Puhelin piippaa - herään. Puhelin soi - herään, mutten vastaa sillä numero on vieras. Välillä herään huomatakseni etten tunne kehoani lainkaan. Välillä herään tajutakseni, ettei maailma ole todellinen. Mua ei ole. Maailmaa ei ole. On vuoroin loputtoman kuuma tai järjettömän kylmä. Herätessäni neljän tunnin jatkuvien heräilyjen jälkeen olen väsynyt. Jatkan itkemistä. Jatkan ja jatkan vaikka silmiä särkee ja päätä särkee. En saa soitettua hoitajalle. Laitan sen sijana sähköpostia. Epäsuorasti pyydän niiltä kuolemaa. Tuota aamua ei ollut olemassa. Ei voinut olla, enkä se ollut minä.

Päivän koomaan. En tiedä nukunko, en tiedä olenko valveilla. Säpsähtelyjä. Katkonaisuutta. Äiti puhuu puhelimessa ja luulen olevani hereillä, mutta peräkkäiset sanat sen puheessa eivät tee järkeä. Katkoja, katoamisia. Häiritseviä ajatuksia, jotka keskeyttävät toisen samankaltaisen. En kykene nousemaan sängystä. Keho ei toimi, keho on liian raskas. Veli tulee käymään, ja se piristää hieman. Nousen sängystä syömään. Lipsautan silmälaseista, ja halveksunta valuu äidin silmistä ympäristöön. Isä katsoo kuin olisin tunnustanut murhan. Myöhemmin äiti kysyy jaksanko ruokkia koiran. Vastaan etten jaksa. Puoli tuntia myöhemmin äiti valittaa etten ole vieläkään ruokkinut koiraa vaikka lupasin. Hämmennys; täsmennän etten luvannut. Äiti sanoo kuulleensa että lupasin, ja vetää herneenpalkoja nenäänsä niin paljon että muutun näkymättömäksi ainakin loppupäivän ajaksi. En tiedä puhuuko se enää muillekaan.

Leukaa on särkenyt koko päivän jossain määrin, ja illasta on pakko ottaa Buranaa ja hakea kylmäpakkaus. Pelottaa jos neurologi olikin oikeassa. Jos tämä onkin ollut tällainen aina, jos tämä onkin jokin vanhan leukaan kohdistuneen trauman ilmentymä. En voi tietää; en muista. Ajatukset eivät pysy kasassa kivun takia ja seison takapihan terassilla ilman sukkia ja ilma on raikas mutta kylmäpakkaus ei tunnu kylmältä tai helpota kipua. Ainakin yritin. Pää huutaa epätoivoisena kysymyksiä, mutten voi päästää niitä ulos - ei ole vastauksia, tai vastaajia. Ne eivät sulkeudu pään ulkopuolellekaan, eivät millään. Oksettaa. Jatkuva jano, joka ei häviä juomalla. Nälkä, joka katoaa ajattelemalla ruokaa. Nyt särkee taas, mutten voi hakea särkylääkettä enkä jaksaisi liikkua pakastimelle asti. Ehkä odotan, ehkä tämä menee ohi. Haluaisin mennä istumaan terassille kylmään ilmaan, mutta siellä on pimeää ja pimeässä vaanivat nälkäiset pedot. Tukehdun kaikkialla, eikä edes raikas ulkoilma kulje keuhkoihini asti.

On vaikea olla sosiaalinen. On vaikea olla. On vaikea tehdä mitään, kokea mitään. Kaikkialla on merkkejä mun pahuudesta. Merkit kertovat siitä, miten levitän pahuutta ympärilleni. Ihmiset kärsivät, viattomat ihmiset, jos erehdyn ajattelemaan heitä. Pitäisi sulkea silmät ja pitäisi sulkea pää. En kestä aiheuttamani epätoivon ja pahuuden, tuskan ja kärsimyksen määrää. Mutta merkit eivät valehtele. Olen varma, että yöllä näin kuina liekit nousivat vastarannan tehtaasta. Kukaan ei maininnut mitään, mistään ei löydy todisteita. Se oli kuitenkin kaunista - liekkien heijastukset tummasta vedestä yötä vasten. Mä en uskalla tehdä juuri mitään, eikä millään tunnu olevan tarkoitusta. Pelkään seurauksia, enkä saa itse mistään mitään. Ahdistavaa vain olla, koska silloin en saa ajatuksia työnnettyä pois. Ne hyökkäävät ja toistavat itseään; häiritsevät loputtomat kamalat ahdistavat ajatukset. Päänsärky tekee paluuta. Voisin oksentaa nälästä ja janosta ja siitä että pitää olla nälkä ja jano.

Enkä mä voi tietää mitkä ajatukset ovat mun ja mitkä on laitettu mun päähän. Kuka hallitsee ketä; ne mua vai mä kaikkia muita? Kuka lopulta voittaa? Ajoittain tahtoisin lukea hieman, edes hetken ajan. Mutta ajatus käsien liikuttamisesta, sivujen kääntämisestä, silmien pitäisi seurata kirjaimia ja sanoja ja rivejä ja sitten vielä ymmärtää en pysty en jaksa ahdistaa niin. Pelkään itseäni ja pelkään muita ja pelkään ihmisiä ja pelkään kaikkea. Jos luotan siihen, mitä tulevaisuus voi tuoda - en halua sitä. Parhaimmassa tapauksessa edessä on sietämätön elämäntapainen. Väsymys painaa. Fyysinen väsymys, psyykkinen väsymys. Mä tiedän minkälaisella reseptillä tällaisia ihmisiä voi luoda, mutta ainekset puuttuvat kohdallani. En löydä niistä jälkiä, en todellisia - ja kuinka voisinkaan? Mihinkään ei voi luottaa, ja vähiten siihen mitä koen ja tunnen, tiedän ja ajattelen. Maailma on valhe, minä olen valehtelija. Anteeksi en vain nyt pysty välittämään edes itsestäni.


tuntuu että katoan kehostani taas,
enkä saa happea, en kunnolla, ja pitää haukkoa ilmaa.
syökööt sudet - astun ulos. pakko hengittää.

np: Hante. - Infinite Particles of Us

1 kommentti :