Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Vajoaa hiljalleen syvyyteen, sameaan veteen

Maailma on hullu. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. En vain tiedä. Veljellä oli syntymäpäivä, ja se oli samalla mukavaa ja ahdistavan surullista. On mukava nähdä miten siitä ihmisestä on kasvanut jotain niin... hyvää ja hienoa. Olen onnellinen veljeni puolesta - ja samalla tuntuu niin pahalta, kun itse ei vain ole mitään. Olen kateellinen ja katkera - mutten veljelleni. Ehkä elämälle, lähinnä kai itselleni. Yritän lohduttautua itsekkäällä ajatuksella, että kuitenkin yritin niin paljon lapsena vain veljeni takia, että ehkä mun kärsimys näkee oikeutuksensa siinä että veli on ja selviää. Itserakasta paskaa, mutta pakko lohduttautua jollain. Vein veljelle lahjan, ja melkein itkin kun se oli iloinen saamistaan t-paidoista ("hei mä katoin tätä kaupassa! ja tätäkin!") - vaikka onhan se nyt aika vitun lame ostaa veljelleen t-paitoja? Se luki mun kortin kahteen kertaan - kahteen vitun kertaan. Se ei ikinä lue korttejaan. Ja se meni jotenkin hiljaiseksi kun näki sen solmioneulan; "... tää on todella hieno, kiitos". En tiedä. Olen vain huono. Hävettää kaikki. Hävettää vain niin paljon.

Ravintolassa yritän vain keskittyä olemaan normaali. En silti pysty nostamaan katsetta tarjoilijaan vaan puhun lähinnä naapuripöydälle. En osaa puhua normaaleista asioista, ja muut puhuvat mun asioiden päälle tai vaihtavat aihetta. Ruoka on liian hyvää, ja opin jotain uutta veljestäni: sekin pitää avaruudesta. Puhuttiin siitä hetki; multiversumista ja galakseista ja muusta. Aihe nyt vain taisi olla hieman huono, ja meidät siirrettiin takaisin tavallisten ihmisten normaaliin maailmaan. Toisaalta myös aika surullista, etten tiennyt veljeni olevan kiinnostunut avaruudesta. Harva sinänsä on. Harvalle voi alkaa puhua gravitaatioaalloista, ja mustista aukoista, ja pimeästä aineesta, ja multiversumista - ainakin niin, että toinen on oikeasti myös kiinnostunut. Naurattaa miten hyvin se kuvaakaan mua ja veljeäni, että veli sanoi että voisi lähteä avaruuteen - mä en tekisi sitä ikinä. En, vaikka avaruus on kiehtovinta ikinä. Veli uskaltaa ja haluaa nähdä ja kokea - mä en uskalla, mä en osaa, mä en halua; pelkään. Söin kai oikeasti hieman liikaa kun noustessani pöydästä tuntuu että taju lähtee ja maa katosi jalkojen alta. Leijuin koko matkan autolle.

Takaisin porukoilla mä vain kaadun sänkyyn. En jaksa kuin riisua hameen, koska en halua että se rypistyy kun on vielä uusi. Kerään puoli tuntia voimia nostaa peittoa sen verran, että pääsen sen alle. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes nukahtaa - helvetti, kuinka säälittävää kerätä voimia jaksaakseen nukkua? Ennen puolta yhtätoista nukahdan. Kun herään on vielä pimeää. . Tuntuu, että nukuin loputtoman kauan ja levollisesti - olo on ihan hyvä. Ei varsinaisesti pirteä tai energinen, muttei myöskään väsynyt. Arvelen kellon olevan lähempänä puolta neljää - oikeastaan toivon ja suorastaan rukoilen että se olisi lähempänä puolta neljää. Välttelen kelloa hetken ja vain tuijotan pimeyteen. Lopulta vilkaisen puhelimen näyttöä, jossa loistavat numerot 01:05.

Eilen aamulla kirjoitin niille siellä järjestössä oloistani - taas. Kerroin kuinka oon menettänyt todellisen haluni tappaa itseni - ja ettei se ole oikeastaan ollenkaan hyvä. Kai se tarkoittaa, etten itse itseäni tapa, mutta se ei vie haluani kadota pois. Se tarkoittaa vain, että olen kadottanut viimeisenkin tahtoni elää - sillä sitähän itsemurha on: elämisen äärimmäisin tapa. Sen avulla mä jaksoin vuosien läpi. Kuolema mielessäni mä puskin ja puskin läpi kaikesta paskasta. "Jos vielä menee huonommin niin aina voin tappaa itseni." Se oli turva, se oli lohtu. Se ei jättänyt. Se tuki, kun tarvitsin tukea. Se kuivasi kyyneleet, kun itkin. Kuolema seisoi mun olan takana ja valvoi mun päiviä, mun unta. En ollut koskaan yksin. En ikinä. Ja nykyään mä yritän vaalia muistoja niistä hetkistä kun haudoin itsemurhaa; yritän nauttia niistä hetkistä kun vielä ajoittain niin teen. Kuolema on edelleen mielessäni jatkuvasti, päivittäin, mutta se ei vain enää herätä minkäänlaisia tunteita. Ovi on avoinna, jos kuolema tahtoo vierailla. Mutta mä en enää odota sitä ovella. Mä en enää jaksa.

Pyysin niiltä myös anteeksi, että vaivaan niitäkin elämälläni. Paskalla ja vaikealla elämälläni. Kerroin kuinka pahalta tuntuu satuttaa ihmisiä mun ympärillä vain olemalla olemassa - että tavallaan olisi todellakin ollut parempi kun silloin kauan sitten olisin tappanut itseni. Ihmisten ei tarvisi katsoa vierestä kun hitaasti katoan; kuinka otteeni lipeää, luisun kauemmas elämästä. Koska vaikka kuinka tuntuisikin pahalta omasta subjektiivisesta näkökulmastani, niin ottaisin sitä paskaa vastaan vaikka kuinka paljon enemmän jotta muihin ei sattuisi. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mitä ikinä enää teenkin, satutan. Pitäisi vihata itseäni - tiedän, mun pää huutaa sitä mulle - mutta en vain osaa. Mikään ei tunnu miltään. Ei todella, ei oikeasti. Olen oppinut miten asioihin pitää reagoida; mikä on hauskaa, mikä ilkeää, mikä ahdistavaa, mikä hienoa. Omatuntoni huutaa tuskasta aina kun kehun, aina kun hymyilen, aina kun osoitan myötätuntoa - valehtelija valehtelija valehtelija valehtelija.

Ne vastaa sieltä järjestöstä harvinaisen pitkällä sähköpostilla. Se ei kuulu niiden tehtäviin varsinaisesti kommentoida tai neuvoa - ne on kuuntelijoita. Ei niillä ole koulutusta kuin tarjota joku, joka kuulee ja eikä tuomitse. Ja mä en tiedä miten enää voin vastata. En enää sen jälkeen, kun ne osoittavansa todella huolensa, ja sanovat että mun ois parempi etsiä apua - joku, jolle puhua viikottain. Eiväthän ne mitään selvänäkijöitä ole - tietenkään -, enkä mä kai kaikkea ole kertonut. Mutta tuntuu vain jotenkin... loukkaavalta? jos vastaisin että olen jo kahdeksan vuoden ajan tavannut jotain lähes viikottain. Ja että silti olen tässä. Jotenkin vain... vaikea tilanne. En tiedä pitäisikö sen olla, mutta mulle se on.

Ja tavallaan hieman ravisteleva kokemus oli se, että ihminen, johon olen vähän aikaa sitten jonkin verran tutustunut... Ihminen, joka on kokenut kovin samanlaisia asioita kuin minä. Jonka kanssa tunnen jonkinlaista erilaista yhteyttä - en sellaista bff -tyyppistä, mutta suurta ymmärrystä? Jolle voi puhua asioista, joita aivan kaikki eivät ymmärtäisi tai hyväksyisi, koska ne eivät ole kovin tavallisia. Joka oireilee osaltaan samoin kuin minä, osiltaan samoista syistä. Jota salaa mielessäni pidän vielä minuakin sairaampana. Niin... Hän sanoi ettei voisi koskaan sanoa ymmärtävänsä mua täysin, koska sen perusteella mitä hän tietää musta mun elämä on ollut paljon vaikeampi ja mun sairaus vielä sitäkin paljon vaikeampi. Tätä on ehkä vaikea ymmärtää. Sillä ihmisellä on pitkä lista mielenterveysongelmia, joiden takia sillä on vielä pidempi lista fyysisiä oireita, sairauksia ja toimintahäiriöitä. Sen elimistä maksa ja haima taisivat olla ainoat, jotka toimivat edes jotenkin oikein. Mulla on yksi diagnoosi, ja oikeastaan tää leuka on ensimmäinen oikea fyysinen ongelmani ikinä. En tiedä, tätä on vain hankala selittää, mutta. En voi sanoa että se olisi ollut pysäyttävä hetki, kun en mä sinänsä tuntenut mitään, mut jotain siinä oli.


"tarviin hoivaajan, äiti teresan ja huoran
joka ei pahoita mieltä
kun mä päätän kuolla
eikä mun tarkotus ollut murhetta tuottaa
en mä haluu et surraan jo kuollutta suotta

- äläkä huoli, kyl mä löydän tieni kotiin"

Tuntuu, että mun pitäisi sanoa vielä jotain. Se ei vain muodostu ajatuksiksi, jotka voisi purkaa sanoiksi kirjoittamalla. Palelee taas. Tavallaan väsyttäisi, mutta tänään, nyt, sängyn lisäksi myös lattia tuntuu väärältä. Ei ole paikkaa, minne mennä. Eilen mietin, miten haluaisin mua autettavan. En keksinyt mitään. Kai sen pitäisi olla surullista, mutten tiedä varmasti. Hävettää vain asettaa muut niin mahdottoman tehtävän eteen. Niiden pitäisi auttaa mua, mutta kaikki kimpoaa musta pois. Mä yritän ottaa asioita vastaan, mutta vaikka sisällä ehkä haluankin, mikään ei läpäise mun pintaa, mun kuorta. Mä kasvatin sen suojelemaan kaikelta pahalta aikana jona kaikki oli vain pahaa, joten se oppi suojelemaan kaikelta. Nyt se pelastaa mut pelastukselta. Joten kai mä olen väärässä, kun tunnen olevani turvaton. Mä olen jo parhaassa mahdollisessa turvassa - mut on jo pelastettu.

np: Köyhä Jonne - Polta mut sporapysäkille

6 kommenttia :

  1. hei.. musta tuntuu että sulla taitaa olla/olla tulossa psykoosi päälle. ei millään pahalla, olen vaan huolestunut susta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en usko, että tarvitsee olla huolissaan. polillakaan eivät ole, vaikka tietävät, tai siis että uskon että ne kyllä huomauttavat jos alan kadota liikaa.

      Poista
  2. Moro. Oon lukenut sun blogia jo pidemmän aikaa, ja haluan vaan sanoa että oot mun mielestä todella, todella taitava kirjoittaja. Vaikka aihepiirit ei olisikaan hilpeitä, sun tekstit saa joka kerta pysähtymään, niistä voi nauttia. En varmaankaan voi aavistaakaan, mitä kaikkea käyt sun sairauden kanssa läpi, mutta joka tapauksessa toivotan sulle kaikkea hyvää. :) oot vahva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. et varmaankaan myöskään aavista, miten paljon tällainen kommentti merkitsee ♥ kiitos.

      Poista