Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 26. toukokuuta 2016

Valhe, jonka varjossa voi olla täysin kotonaan

Fysioterapia. Samassa kerroksessa sairaalakoulun osa ja nuoria. Seison hissiaulassa, jotta kohtaan mahdollisimman vähän ihmisiä. Fysioterapeutti tulee, ja ensimmäinen ajatukseni on että ei vittu. Jokin sen ihmisen olemuksessa on niin häiritsevän läsnäolevan vahvaa, että ahdistuskerroin säntää huimaan paniikkinousuun. Ollaan kymmenen minuuttia etuajassa, mutta aloitetaan. Seuraan sitä sen huoneeseen ajatellen pakoa. Huone on iso, ihan kamalan hirvittävän loputtoman järjettövän iso. Sellainen kuin lääkäreillä, mutta paljon tyhjempi, ja siksi sen koko korostuu. Niin paljon tyhjää tilaa. Ahdistaa. Paljon kysymyksiä, muutama lomake. "Olet varmaan täyttänyt nää silloinkin kun kävit fysioterapiassa keskussairaalalla." Ai? Täytinkö mä silloin lomakkeita? Sitten näen ne, ja muistan hämärästi.

Kysymyksiä kehosta, kehosta, kehosta, kehosta. Ruokailusta ja unesta ja liikunnasta. En liiku en. "Etkö yhtään?" En. En nuku, tai nukun, kahdesta kahteentoista tuntia vuorokaudesta, kai se on kuusi keskimäärin, pätkittäin, herään säpsähtäen täysin hereillä. Oikeastaan nykyään siis jo aika hyvin. "No tosi vähänhän sä kyllä nukut." Musta nukun liikaa, ja liian vähän. "Miten sä syöt, tai että monta kertaa päivässä?" Eh, no. No. En tiedä. Syön mä, joskus. Illalla, ruokaa. Kun muutkin. "Entä aamupala?" Joo kyl mä useimmiten - kun en kehtaa sanoa että en oikein kyllä syö kun en mä vain jaksa. "Entä iltapalaa?" Mutisen jotain myöntävää. Hankala vastata. Ainakin se on iloinen, että olen laihtunut. Ja harmissaan, että mun paino nousi niin paljon ekan vuoden aikana. Mutta ylpeä, että painan nykyään vihdoin vähemmän kuin silloin, vuosi lihomisen alkamisen jälkeen, keväällä 2009. "Onhan se nyt vain paljon helpompaa liikkuakin." On, tiedän. "Miten sä tunnet sun kehon?" En... en tunne. "Ollenkaan?" Niin. Fysioterapeutti sekoaa sanoissaan; änkyttää hämmentyneenä hetken. Mokasin, anteeksi.

"Luin että sulla on traumatausta, ja et alkuun sun oireilu oli masennus- ja ahdistuspainotteista. Ja sit on näitä disso-oireita. Onko sun diagnoosi vieläkin toi määrittämätön skitsofrenia?" Nyökkään; on. Kysymyksiä dissosiaatiosta, persoonista ja psykoottisuudesta, ja kerron että on vaikea erottaa mikä on dissosiaatiota ja mikä psykoottista - mutta selvyyden vuoksi en edes oikeastaan aloita ajatusteni sisällöstä. "Oot näköjään joskus viiltänytkin... näköjään aika pahasti. Näen sun käsivarren." Hämmennyn, koska en minä ole pahasti viiltänyt. Viiltänyt, kyllä, paljonkin. Mutta pahasti? En koskaan. Onneksi se ei sano mitään mun kasvoista; ehkä sekin laittaa aknen piikkiin. Sukkahousut peittävät jalat, ja vaatteet loput kehosta. Käsivarsissa arvet ja ruvet ovat sopivasti "väärällä" puolella, piilossa. Tuntuu jo muutenkin tarpeeksi sekavalta sekasotkulta kaikkien niiden kysymysten jälkeen.

Kysymyksiä perheestä, ja kaunistelen ja välttelen. Se menee läpi, kuten yleensä aina vieraiden ihmisten kanssa. "Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?" Olen hiljaa, apua. "Niin siis että nykyään?" Naurahdan että joo, on, kyllä. Kysymys siitä, kuinka usein niitä on, ja nauran lisää. Joka päivä, koko ajan. Fysioterapeutti hämmentyy, ja kiirehdin lisäämään että ei ne nyt niin vakavia ole, ainahan niitä on. "No hyvä että sulla ei ole mitään suunnitelmaa - vai onko?" Ainahan niitä on. "Nytkin?" Tietenkin, mutta lisään että enhän mä mitään tekisi. En mä. Eikä ne nyt niin vakavia tosiaan ole. Sanon, että en mä osaisi olla ilman. Että ne on mun ainoa turva ja ainoa pakokeino. En mä selviäisi, jos en tietäisi, että voin kuolla. Että ajattelen kuolemaa ja itsemurhaa, kun maailma on ylivoimainen. Ja mielessäni juoksee sanat aina aina se on sitä vittu aina.

Käydään läpi, mitä tullaan tekemään seuraavilla kerroilla. Se seisoo toisella puolella huonetta, mä toisella. Saan valita. Se lupaa, ettei koske jos en kestä, että se voi olla koskematta vaikka koko jakson ajan jos en pysty. Kertoja on kaksikymmentä, mutta niitä voi olla muutama enemmänkin, jos tuntuu että muuten jäisi jotain kesken. Kotitehtäviä. Niitä olis hyvä tehdä, koska muuten kaikki jää vain noiden käyntien varaan. Ei pakko, mutta hyvä. Ahdistaa, koska kaikki tekeminen on niin vaikeaa. Onneksi fysioterapeutti ymmärtää. Se sanoo, että niin voi olla aina; etten jaksa, että asiat ovat vaikeita. Että sen kanssa vain kannattaa opetella elämään. "Susta on vain todella vaikea nähdä ulospäin, että sulla on vaikeaa." Nielen nopeasti kyyneleet - et jumalauta itke nyt, et täällä - ja vastaan myöntävästi. Toivon, ettei se huomaa kuinka mun ääni sortuu kun kerron, että niinhän se aina on. Ei kukaan näe, en mä näytä. Mä nauran ja hymyilen ja käyn kahvilla ja puhun hauskoja juttuja, ja kun pääsen kotiin kaadun väsyneenä sänkyyn ja alan taas odottaa kuolemaa.

Ensi keskiviikkona seuraava aika. Mulle jäi lopulta ihan hyvä olo tuosta kokonaisuutena, ja fysioterapeutistakin. Tavoitteena olisi, että opin rauhoittamaan kehoani. En ole lainkaan varma, voiko sitä saavuttaa, mutta. Kokeilen. Ei se haittaa, samahan se on. Jännittää vain, mitä oikeasti tapahtuu kun pitäisi alkaa tehdä jotain muutakin kuin vain istua ja puhua ja täyttää lomakkeita - siinä mä olen hyvä. Ja siitäkin se fysioterapeutti kysyi; mistä pidän. Kerroin pitäväni ajattelusta, ja se kysyi että ai niinko mindfullness -tyyppisestä ja jouduin korjaamaan, että lähinnä nautin avaruuden, maailmankaikkeuden rakenteen, maapallon fyysisten ominaisuuksien ja vaikka evoluution miettimisestä ja tutkimisesta. Hän hämmentyi hieman - taas.

- -

Leukaa särkee - ei mitään uutta. Uupumus ja väsymys ja en jaksaisi mitään. Onnistuin jälleen tuhlaamaan kaikki rahani kaikenlaiseen turhaan ennen kuun loppua, ja nyt mulla on noin kolme desiä juomaa jäljellä, kunnes huomenna tai lauantaina tai joskus tulevaisuudessa voin ovelasti yrittää vinkua pari litraa lisää. Onneksi helteet sentään loppuivat. (Ja jos et tiedä niin olen sen verran vammainen paska etten juo vettä. Kyllä, en juo. Ruoan kanssa pystyn, mutta janoon en. Alkaa lievästi oksettaa, joten oikeastaan mielummin kuolen kuivumiseen.) Nukuin yksitoista tuntia heräten vain kerran siinä välissä. Yhdeltä onnekseni pomppaan ylös; ei ole hyvä olla nukkumassa vielä kun äiti palaa töistä. Nyt väsyttäisi taas niin kovin. Taidan levätä hetken tämän kirjoitettuani, koska isäkään ei ole vielä tulossa kotiin eli ruokakaan ei vielä hetkeen valmistu. Ehdin torkahtaa.

Muutaman päivän ajan mun on tehnyt hirveästi mieli lukea. En vain ole jaksanut. Kerran otin kirjan jo käteen ja istuin sängylleni alkaakseni lukea. Ihan vaan pari sivua, ei tarvi jaksaa enenmpää. Istuin kirja sylissä, mutten jaksanut kääntää auki edes kansilehteä. Laskin kirjan kädestäni, ja nukahdin. Ensi kuusta tulee pelkkää helvettiä niin monin tavoin, ja tiedän etten saisi huolehtia tulevasta, mutta onhan se nyt vain pikkaisen mahdotonta. Mitä sitä pitäisi sitten ajatella, jos menneisyyttään ei muista tai sen muistaminen sattuu, nykyisyydessä ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä ja tulevassa saattaa olla jotain pienenpientä hyvääkin joskus satunnaisesti? Mun ei pitänyt nähdä enää heinäkuuta. Mä päätin sen lopullisesti voitonvarmana tammikuussa. Lopulta olen kuitenkin vain se heikko epäonnistuja kuin ennenkin, joten luulen että on vain parempi kaikessa hiljaisuudessa poistaa ajastettu postaus sieltä jostain tulevaisuudesta - se, jonka kirjoitin silloin kuukausia sitten. Miten mä voisin uskaltaakaan? Sehän tarkoittaisi, että mä saavuttaisin jotain mitä olen halunnut. Ei mulla ole oikeutta. Mä en ansaitse mitään hyvää.

Ja tiedättekö, joskus toivon etten olisi koskaan lähtenyt tälle avoimuuden ja myöntämisen tielle. Että olisin vain jatkanut esittämistä; unohtanut ja sivuuttanut pahan olon ja kaiken kamalan. Ehkä mä olisin normaali nyt. Rikki, mutta toimiva. Nyt olen vain rikki. Ehkä olisin jäänyt yksin, mutta ainakaan mun ei tarvisi surra kun tiedän miten paljon satutan niitä, jotka vielä jaksavat välittää. Ehkä olisin pinnallinen ja pelkkä kuori, mutta en tietäisi miten paljon hengittäminen sattuu - tai jos olisinkin oppinut sen, olisin ehkä avun sijaan hypännyt junan alle tai tarttunut nauraen siihen olemattomaan aseeseen. Mä olin vuosia liian myöhässä kaiken kanssa, ja musta tuntuu että mitä enemmän sorkin, sitä enemmän sattuu ja sitä enemmän sekoan. Valitettavasti olen tässä onnistunut tuudittautumaan illuusioon, joka väittää että mua voidaan auttaa. En pidä siitä, että joudun sanomaan näin, sillä niin monen avun saavutettavissa olevat ovat syöneet noiden sanojen merkityksen. Mä en odota enää kuin jotain, joka tönäisee mut sen estyneisyyden ja sovinnaisuuden rajan yli. Sitten mä en enää ole, sitten mä toimin. Sitten millään ei ole väliä, ja mä olen vihdoin vapaa.


joskus nykyhetki karkaa
on ajatuskin tulevasta täysin tulenarkaa
mul on tunnottomat varpaat
oon tottunu valehtelemaan
joskus tietää, joskus arvaa
tanssii läpi kaaoksen ja kaamoksen ja harmaan
pelkää ja naureskelee partaan
valehtele, valehtele vaan "

np: Tommy Lindgren Metropolis - Haamut

tiistai 24. toukokuuta 2016

Everything's gotta burn to get back to its purest state

Väsyttää niin, että on vaikea olla pitkiä aikoja ylhäällä. Nojailen seiniin pysyäkseni istumassa. Silmät sulkeutuvat uupumuksesta. Vaikea pysyä hereillä. Olen nukkunut viikossa yhteensä viisikymmentäkuusi tuntia. Se on aivan normaali määrä ihmiselle, sen pitäisi riittää. Ja leukaani särkee - sitä särkee niin helvetin paljon. Neljä buranaa kahdenkymmenenneljän tunnin sisään, kun olen oikein sinnitellyt ilman. Jäytää ja jomottaa. Leukanivel naksuu ja poksuu (laskin reilussa puolessa tunnissa ainakin kolmekymmentä naksahdusta - sitten lopetin kun en enää jaksanut). Välillä naksahdusta seuraa viiltävä kipu yli poskipään; tuntuu kuin luu murtuisi - vaikka eihän se tietenkään murru, ja mistä minä tietäisin miltä luun murtuminen tuntuu kun minulta ei koskaan ole luuta edes murtunut? Yritin pohtia miksi nyt taas särkee. Havaitsin alkaneeni taas purra hampaitani yhteen jatkuvasti. En tiedä koska se on taas alkanut (vai pahentunut?), mutta tässä ollaan. Yritin pitää hampaat erossa tosistaan, mutta onnistuin vain puremalla kieltäni hampaideni välissä. Ei kovin toimiva ratkaisu pitkällä tähtäimellä. Sitten jos/kun joskus uuden ajan hammaslääkäriin saan, pitää yrittää kuulustella sitä hammaslääkäriä, että uskooko se tosiaan että öisin pidettävä purentakisko auttaa - jos syy onkin tämä päiväaikainen hampaiden kiristely ja yhteenpureminen? En mielelläni kuitenkaan laittaisi yli kahtasataa euroa kyseiseen asiaan, jos sen hyödyt ovat erittäin epätodennäköiset.

Ja mitä enemmän ajattelen, sitä epätoivoisemmalta tilanteeni näyttää. Eniten ahdistaa tieto siitä, että musta löytyvä yhdistelmä hoitomotivaation puute + kyvyttömyys tappaa itseään saa mut kärvistelemään täällä aivan helvetin kauan ja aivan helvetin tuskissani. On kamalaa, kun tuntuu ettei kuolemakaan muuta mitään. Ei tämä tästä ikinä miksikään muutu, ei ikinä. Ei mitenkään. Kuolema on silti ainoa vaihtoehto, mitä enää jaksaisin yrittää kokeilla - jos jaksaisin. En jaksa nostaa kättäni yrittääkseni, en. Sunnuntaina, aamuyöllä (kai se oli silloin, aika sekoittuu aina vain), itkin kun yritin avata kaikkea pahaa toiselle ihmiselle. Sille on turvallista puhua, se on tarpeeksi kaukana jotta tiedän ettei se tee mitään tyhmää tilanteeni suhteen. Mutta se oli huolissaan. Syyllisyys. En saisi, en saisi pilata muiden elämää omallani. En kuormittaa lisää, jos toisen elämä on sietämätöntä jo muutenkin. Silmieni ympärillä rypyt ja pussit lisääntyvät. Ennen pidin silmistäni, nyt tuntuu pahalta. Ei niiden kuuluisi näyttää tuolta, ei vielä, ei tässä iässä - eihän?

On hankala muistaa syödä ja on hankala muistaa juoda. Tänään olen keskittynyt, koska olen aika varma että mulla oli jonkinlainen nestevajaus päällä eilen - eikä olisi sinänsä ollut ihme, koska arvioin näin jälkikäteen että join lauantaista maanantaihin ulottuvalla aikavälillä parisen litraa nestettä. Arvio on luultavasti yläkanttiin - valitettavasti. Tänään vähän paremmin, ja olen pakottanut kurkustani alas kai jo litran. Pakko edes juoda, kun syöminen on niin vaikeaa. Tänään olen syönyt jäätelöä - kolmesti - ja muutaman hot wingsin, joiden syömiseen kului yli puoli tuntia aikaa. En ymmärrä. Loput siirsin veljen eteen - tämä oli lopettanut ruokailun jo aikoja sitten, mutta mun maha ei vain enää vetänyt. Veljelle onneksi maistui. Välillä mulla kyllä on nälkä, mutta kaappien tyhjyydestä on hankala löytää nälälleni kelpaavaa syötävää. Kaikki on liian raskaita valmistaa (esim. leivän voin jaksaa tehdä, jos on leikkelettä jota heittää päälle korvaamaan levitteen - en jaksa voidella leipiäni ja se jos mikä on suhteellisen säälittävää), tai sitten ei vain maistu. Olisi niin helvetin tärkeä syödä, mutta se vain on mahdotonta - eikä ole edes kyse siitä että estäisin itseäni. En vain saa sitä ruokaa alas, ja vatsa ilmoittaa olevansa täynnä välittömästi. On vaikea syödä vastoin kehon tuntemusta, enkä tavallaan edes halua, sillä pelkään sen johtavan siihen, etten osaa pian enää tunnistaa koska olen täynnä vaan ahdan ruokaa vatsaani kaikesta huolimatta.

Ja huomenna on ensimmäinen kerta psykofyysisessä fysioterapiassa. Matkaan siis kerrosta alemmas kuin normaalisti, polille mennessäni. Ahdistaa, sillä kyseisessä kerroksessa toimii nuorisopsykiatrian matalan kynnyksen arviointiyksikkö, ja tuntuu erittäin häiritsevältä mennä sinne pyörimään. Tiedän, ei ole mitään syytä ahdistua. Ahdistun silti. Motivaatio on vain jotenkin vielä tavallistakin olemattomampi, eikä pelko ainakaan helpota asiaa. On vain todella vaikea jättäytyä pois hoidosta ja jäädä täysin tyhjän päälle. Saisin siitä niin paljon paskaa niskaan perheeltä ja suvulta ja yhteiskunnalta. "Pitäähän sun nyt parantua!" Mutta kun en minä koskaan "parane" kuitenkaan? Toisaalta ei mua itseäni sinänsä haittaa kuluttaa aikaani näin. Sama se on mitä teen. Lähinnä vain harmittaa, että käytän väärin tätä tilaisuuttani - ja vien jonkun muun paikan. Mä yritin tehdä listaa asioista, joita mä haluaisin vielä kokea, mutta en keksinyt mitään. Listasin siihen kuoleman. Jos ei muuta, niin ainakin pääsisin kehostani eroon. Kaiken järjen mukaan myös mieleni tuhoutuisi, koska tavallaanhan mieli on vain kehon normaalin toiminnan sivutuote, mutta koska en voi olla varma... Niin ainakin pääsisin tästä helvetin kehosta. Grillikausi on alkanut, ja sytytysnesteet ja kaasupullot pomppivat silmille joka paikassa. Ideat pommittavat päätäni vaikka mulla ei ole voimia niitä toteuttaa. Ei siitä kuitenkaan kai haittaakaan ole, jos valmistautuu ja suunnittelee.


mä yritin silti
keksiä keinoja
etsiä vaihtoehtoja

mutta mä en kelpaa
tai sitten en kelpuuta
koska en aio olla jotain
mitä mä en todellakaan ole.

np: From First to Last - Tick Tock Tomorrow

lauantai 21. toukokuuta 2016

Häpeä käskee; "häpeä!"

Sisällä jäytävä syyllisyys; miksi en vain jo vittu parane? Kyllähän muutkin. Muut elää ja hengittää - tai ainakin yrittää. Mussa ei ole mitään niin erilaista, että se oikeuttaisi tämän yksinkertaisesti laiskuudelta vaikuttavan olemattomuuteni. Mä olen vain huono. Epäonnistunut, turha. Taakka. Säälittävä - eikä mulla ole yhtäkään syytä voida näin; olla tällainen. Jos olisin oikeasti niin sairas, etten tähän elämään kykene, mut olisi suljettu jo jonnekin kauas pois - ja tietäisin kyllä. Mulle olisi sanottu. Naurettu päin naamaa. Kyllä mä tietäisin. Nyt tiedän vain olevani huono, loputtoman huono. Ja kun mä käyn lävistäjän luona vaihdattamassa septumiin toisen korun, mä erehdyn kysymään, voiko septum aiheuttaa allergista nuhaa. Kysyn, vaikka siitä on kuukausia kun kävin siellä astmahoitajalla. Lävistäjä hämmentyy, ja kuvaillessani tarkemmin kai ärsyyntyykin. "Sanoisin että hieman taisi olla hoitajalla ennakkoasennetta ulkonäkösi perusteella; ei septumien pitäisi aiheuttaa kuin korkeintaan ihoärsytystä, jos korun materiaali on huono. Sullahan on nyt sentään niobiumia niin ei kyllä voisi aiheuttaa." Ja melkein jo teen huomautus-/muistutuskirjelmän asiaa koskien. Sitten tulen järkiini äitini pyörittäessä silmiään ja huokaistessa kun kerron lävistäjän (jo toisen) mielipiteen. Kyllähän se hoitaja tiesi. Onhan se ammattilainen.

Häpeä häpeä häpeä häpeä. Mä olen väärin. Mä näytän väärältä. Mä puhun vääriä asioita, jotka eivät tavoita kenenkään aivojen kuuloaistimuksista vastaavia alueita. Puhun tyhjää; turha kuori aukoo suutaan vailla sanoja. Mä en saisi olla tällainen. Mun pitäisi olla jotain muuta, mitä tahansa muuta, kaikkea muuta - ei näin. Mä käytän ilmaiset rahani kehoni muokkaamiseen, koska en pidä siitä miltä näytän ilman. Mutta se ei ole syy; se ei oikeuta. Olen ruma. Olen huono. Mut voi korjata väliaikaisesti pussilla päässä ja tarpeeksi sovinnaisilla vaatteilla. Peitä käsivarret peitä jalat peitä kasvot. Älä näytä ulos miten loputtoman huono ja arvoton olet. Älä pukeudu aina mustaan, älä erikoisesti. Älä puhu noin, älä noista aiheista. Älä ilmaise mielipiteitäsi, sillä ne ovat vääriä ja väärin. Kasvata pitkät hiukset ja meikkaa. Tai ei, älä meikkaa, et sä osaa. Hajuton, mauton, väritön - olematon. "Ai, sanoitko sä jotain? Sori, en kuunnellut. Mä katon nyt tätä ohjelmaa." Ja mä tiedän mitä mun pitäisi tehdä. En vain tiedä pystynkö - ja auttaako se sitten kuitenkaan. Todennäköistä on, että jälleen kerran ongelmaksi muodostuu se, etten kelpaa. En ole tarpeeksi sitä, enkä tarpeeksi tätä. Tuo voisi riittääkin, mutta nämä asiat kumoavat senkin.

Ja mä tiedän, että jos en nyt tee sitä, tapahtuu lopullisia asioita. Mun pitää valita yhden elämän - omani - ja niin monen muun elämän välillä. Onko mun elämä arvokkaampi kuin kymmenen muun? Miksi olisi? Parhaalta vaihtoehdolta näyttäisi vain tuhota niistä mahdollisimman moni. Ei omaani, mä en ansaitse pelastusta tästä helvetistä. Mun pitää kärsiä, jotta oppisin kuinka huono olen. Kuinka paha olen. Kuinka huono olen. Valehtelija. Ja säälittävintä on edelleen pelätä niitä loputtomia harmaanvalkoisia seiniä, ja kaltereita.


np: Köyhä Jonne - Koira toisen tuntee

perjantai 20. toukokuuta 2016

Päivät sekoittuvat toisiinsa eikä ajalla ole enää lainkaan merkitystä. On vaikea muistaa, milloin jokin asia tapahtui, kun muistot ovat niin pinnallisia ja vailla tunnesisältöä. Ne ovat pelkkiä faktanpalasia huonosti järjestetyssä ja sekavassa arkistossa; etsi siinä sitten oikeaa tietoa. Yritän vain rämpiä - vaikka oikeastaan en kyllä edes yritä. On vain korrektimpaa sanoa yrittävänsä. Mä en enää suurimmaksi osaksi edes yritä. Olen vain. Annan päivien kulkea, kun en jaksa nostaa kättäni tappaakseni itseni. Kyllä se kuolema sieltä tulee aikanaan. Ei millään ole väliä; ei tarpeeksi suurta merkitystä. Asiat ovat huonosti, mutta en mä tiedä muusta. BDI näyttää 48, mutta ainahan se. Oikein hyvänä päivänä voin päästä siihen ~30 pisteeseen. Ei siinä sinänsä ole kai mitään järkeä - mutta onko missään? Vuosia lääkittynä - myös masennukseen - ja pistemäärät eivät vain tipu. Eikö niiden pitäisi? Eikö se olisi loogista? Miksi helvetissä mä edes syön jotain pilleriä, jos se ei saa aikaan minkäänlaista muutosta mun olotilassa?

Entinen psykiatrini oli viimeisenä työnään mun suhteen kirjoittanut lausunnon/lähetteen psykofyysiseen fysioterapiaan. Se näkyi ihmeekseni kanta.fi:ssä; ehkä oli tapahtunut virhe? Joka tapauksessa ensimmäinen edes jonkinlainen lausuntoasia(n tapainen), jonka näin itsestäni (en laske tähän nyt sitä, mikä kirjoitettiin päivystyksessä lähes tasan vuosi sitten, koska se ei ole varsinaisesti minkäänlainen lausunto). Eihän tuokaan sinänsä avaa mitään suurta musta; siinä on vain erittäin tiiviisti ilmaistu oirekuvaani ja syitä, joiden takia mulle suositellaan psykofyysista fysioterapiaa. Mä en yleensä kopioi musta kirjoitettuja tekstejä tänne - monistakaan syistä, joita ei ole tarpeen alkaa avaamaan. Nyt aion tehdä poikkeuksen, sillä en tiedä miten muuten voisin tuoda tuon viestin sisällön esille ilman ylipitkiä ja turhia jaaritteluja, ja samalla kuitenkin kertoa mitä siinä lukee. Helpointa siis vain liittää se tähän. Jätin pois tuon alusta anamnestisia tietoja, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä sen kannalta, mitä yritän nyt tässä tuoda jotenkin esille.

"- - Potilaan sairauden oirekuvaa luonnehtineet alusta alkaen voimakas ahdistuneisuus, vaihtuvat mielialat/olotilat sekä ajoittainen itsetuhoisuus. Hoitokontaktin aikana tullut vaikutelmaa traumaattisesta taustasta ja myös dissosiatiivista oireilua potilaalla on nähtävissä psykoottistasoisen oireilun lisäksi. 
Vastaanotoilla potilas on ollut pääosin asiallinen ja rauhallinen, välillä itkuinen. Viime aikoina kiinnitetty huomiota tietoiseen läsnäoloon psyykkisen voinnin vakauttamiseksi ja oireilun lievittymiseksi.
Lisäksi huomiota kiinnittänyt potilaan kehon kuva. Potilas kokee kehonsa vieraana, 'on ikään kuin irrallaan kehostaan' ja muun muassa koskettaminen on vaikeaa. Hoitajakäynneillä keskusteltu psykofyysisen fysioterapian mahdollisuudesta ja potilas siihen hieman epäröiden myöntyy.
Suositellaan kohteliaimmin potilaalle psykofyysisen fysioterapian jaksoa tavoitteena rentoutumisen opettelu, kehon ja mielen yhteistyön lisääminen sekä potilaan kehon ymmärryksen lisäys."

Tavallaan tuota lukiessa tuli hämmentävä tunne. En ole mitään. Vähän sitä, hieman tuota. Mutta en mitään kokonaista. Ja kun aina valitan ja ihmettelen miksei mulle anneta vastauksia, kun kysyn mikä mua vaivaa... Kai se on vaikeaa, kun lopulta oirekuvani on vähän kaikkea muttei sitten kuitenkaan tarpeeksi mitään? Odotan keskiviikkoa ja tuota fysioterapiaa kauhulla. Yritän mennä sinne ilman pelkoja ja ennakko-odotuksia, mutta se on vaikeaa. Olen viime aikoina saanut niin suuria sätkyjä hoitajan kosketuksista ja pelkästä oman kehon ajattelemisesta, että en tiedä olenko mä ollenkaan valmis tuohon. Voiko mua edes auttaa - mitenkään? On jotenkin hankalaa, kun mun yllä leijuu ainainen odotus siitä, että paranen ja kuntoudun ja pian olen jo ihan kunnossa. Muut näkevät sen, ja mä tunnen sen painon. Loputtomasti odotuksia - ja mä en kykene niitä täyttämään. Olisi niin helpottavaa, kun joku todella voisi sanoa millaiset mahdollisuudet mulla on kuntoutumisen suhteen. Helpottaisi tietää, jos se ei ole todennäköistä. Helpottaisi tietää, mikä on edes mahdollista. Helpottaisi, jos olisi paperi, jossa lukee jotain faktaa. Paperi, jolla voisin todistaa vaikka sen, että en tästä muuksi muutu. Ehkä odotukset pienenisivät, paino katoaisi? Edes vähän; edes hetkeksi?

On vain kamalan raskasta rämpiä, yrittää, olla ja hengittää, kun ympäristö odottaa niin paljon enemmän. Yksi hyvä päivä, ja toivossaan ne uskovat mun parantuneen. En syytä - kai se on ihan loogista - mutta sitten se paska kaatuu aina tuplattuna niskaan kun seuraavat viikot eivät olekaan tarpeeksi hyviä. Tuntuu, että elämä on suorittamista, enkä mä pärjää. Mulla ei vain ole mitään oikeaa, jolla todistaa, etten kykene. Että mun suoritusten huipputaso on paljon alhaisempi kuin muilla - suorastaan olematon. Mä en mene enää enempää rikki, jos mulle sanottaisiin, etten tästä paremmaksi muutu. Se helpottaisi. Olen toistanut sitä hoitohenkilöstöllekin jo tuhannesti. Mutta ehkä nekään eivät vain tiedä. Ehkä mä olen vain huono, ja kaikesta huolimatta en etene vaikka mun pitäisi. Ehkä mä en ole tuomittu tähän - mä olen vain laiska ja huono kuntoutuja. Mutta luulen, että senkin kuuleminen ääneen helpottaisi tavallaan. Ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä ja arvailla. Totuus sattuu, mutta tietämättömyys sattuu aina tuhannesti enemmän.

Eilinen oli kamala. Illalla vain itkin itkin itkin itkin - mutten kyennyt silti itkemään kunnolla. Kyyneleet virtasivat, mutta kaikki paha pysyi sisälläni. Lopulta tahdoin vain nukkua sikeästi, joten - ehkä ensimmäistä kertaa ikinä - päätin ottaa oikeasti vain pari pilleriä nukkuakseni. Ajattelin, että 20mg Tenoxia, 50mg Truxalia ja 2mg Akinetonia heittäisivät keskushermoston lepotilaan nopeasti, ja nukkuisin kymmenisen tuntia syvästi ja levollisesti tietämättä mistään mitään tai heräämättä. Kului tunti. Ei tuntunut edes pienoista huimausta päässä - ei tuntunut mitään erikoista. Lopulta nukahdin itkun fyysisesti väsyttämänä. Ihmetyttää vain, sillä mulla ei todellakaan pitäisi olla toleranssia Tenoxiin, ja Truxal on kaatanut mut tuollaisilla jo miniannoksilla 100% varmasti. Akineton oli vain (turhana?) lisämausteena ja -varmistuksena, kun senkin pitäisi rauhoittaa keskushermostoa. Ja silti kävi näin. Nukuin kyllä sikeästi sitten kun nukahdin, mutta seitsemän ja puolen tunnin kuluttua olin jo noussut ylös. Pelottaa tavallaan. Sotkinko elimistöni niin pahasti viime vuoden sekoilulla, että mikään ei enää tunnu missään? Vai johtuuko tuo tehottomuus vain muun sedatiivisen lääkityksen puutteesta? Ennen mä olen nukahtanut pelkällä Tenoxilla kahteenkymmeneen minuuttiin. Mitä on tapahtunut?

- -

Ja taas saan kuulla, että itseaiheuttamani muka-sairaus ei kaipaa hoitoa, eikä kaltaisiani pitäisi edes auttaa - itsehän itseni olen tähän tilanteeseen ajanut. Eikä tilanteeni oikeastaan ole edes mikään tilanne; välttelen vain työtä laiskuuttani. Pakenen vessaan, sillä en ole varma oksennanko vai iskenkö veitsellä jokaista tarpeeksi lähelle osuvaa. Oksennus ei tule, pelon kyyneleet sen sijaan kyllä. Pelkään itseäni. Pelkään ajatuksiani, ja tietoa siitä miten pahoihin asioihin pystyisin. Mä en vieläkään tahdo vankilaan. En mä halua sinne. Mutta pelkään että jonain päivänä en vain hallitse enää itseäni. Kukaan ei usko mua tän suhteen, mutta viime aikoina olen pelännyt todella paljon oman turvallisuuteni lisäksi muiden turvallisuuden puolesta - tai oikeastaan sekin on ollut suhteellisen itsekästä pelkoa; pelkoa siitä vankilasta. Olen vain todella lopussa. Se vain ei näy musta mitenkään. Ja kun sairaala ei auta, lääkkeet eivät auta, aika ei todellakaan auta. Puhuminen auttaa sen hetken, kun puhun - tai sitten se tekee kaikesta vielä kamalampaa ja sekavampaa. Mitä helvettiä tässä enää pitäisi tehdä? Onko mulla enää niitä vaihtoehtoja, joista mulle niin kovin mielellään puhutaan? Miksei kukaan anna koskaan esimerkkiä yhdestäkään, joka voisi toimia? Tää on vaan aivan saatanan naurettavaa, kaikki.

np: Sylvaine - In the Wake of Moments Passed By

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

"Enää yhtään mitään en lupaa"

Mä en jaksa enää, en enää, en enää, en jaksa enää odottaa romahdusta. Mikään ei tunnu miltään, ei tunnu, ei vaikka yritän kuinka. Mä haluan jo romahtaa. Tää sattuu, elämä hengittäminen näin. Mä odotan aina asioita, jotka tuntuvat etukäteen lupaavan hyviltä. Lasten Hautausmaan uuden levyn pystyi jo eilen kuunnella ennakkoon Rumban sivuilta - into läikähteli sisälläni rinnan jännityksen kanssa. Kuuntelin, mutta vaikka levyssä ei ollut vikaa, ei se tuntunut miltään. Helsingissä Nooran kanssa tänään. Jännitin ja odotin, ja lopulta en kyllä enää muista oikein mitä edes teimme. Tai kyllähän mä muistan, mutta muistoihin ei liity minkäänlaista tunnekokemusta. Tuntuu, että jos ikinä näytän minkäänlaisia tunteita, ne eivät ole mun. Ne ovat vain esitystä - osa kulissia. Niin pitää toimia, niin olen oppinut toimimaan. Virheitä ei sallita. Ja minä olen pelkkä virhe.


jos on sielu, se on levoton
kunnes sen temppeli on eloton
on vaikee olla peloton "

Yhä useammin huomaan, että mun kanssa aloitetaan keskustelu - kysytään jotain - mutta kun vastaan, aletaan puhua päälle, vaihdetaan aihetta, siirretään aihe pois minusta johonkin muuhun. Yhä useammin mä huomaan puhuvani yksinäni, kuuroille korville. Henkilölle, joka puhuu jo jotain aivan muuta; kiirehtii, jottei vastaustani tarvitsisi kuulla. En mä ole mitään. Ja silti mä aina vastaan odottaen, että tällä kertaa kysyjä oikeasti tahtoo tietää ja kuulla. Ettei aihetta käännetä pois. Mutta kyllähän mä tiedän; mielipiteeni ovat vääriä, kiinnitän huomioni aina epäolennaiseen ("ei se ollut olennaista että onko se oikein, olennaista oli että se oli hauskaa!" - ja tähän tiivistyi niin paljon), en ole kuin muut, ja jauhan aina vain sitä samaa. Mutta kyllä mä opin vielä. Aina mä opin. Pian mä suljen suuni. Kestäkää vielä hetki. Lupaan oppia - ihan pian jo.

np: Mirel Wagner - Goodnight

tiistai 17. toukokuuta 2016

Pullotettua raivoa; 0,05€/kpl

Eilen poliaika. Viime tapaamisen jälkeen mun lääkäri on lopettanut, lähtenyt, en tiedä, poissa. Hoitajat eivät vieläkään oikein tienneet, tuleeko toisen eläkkeelle jäävän tilalle joku, vai jatkanko kahdestaan ton toisen kanssa. Molemmissa on puolensa, ja haittapuolensa. Ehkä se selviää. Joskus. Ehkä. Uusi lääkärikin on kai tulossa. Ehkä, joskus, lomien jälkeen kai, alkusyksystä. Odotan vain kauhulla. Ensimmäinen tapaaminen sen kanssa luultavasti koskien kuntoutustuen jatkoa marraskuussa, tai joulukuussa. Oletan, että nyt on vihdoin mun vuoroni saada osani paskoista ja asennevammaisista psykiatreista. En ole vielä juurikaan niitä kohdannut, joten. Nyt ois aika hyvä aika? Hoitajilta sain ensi viikon psykofyysiseen fysioterapiaan ohjeen muistuttaa fysioterapeuttia vielä siitä, että mä en tule toimeen kehoni kanssa. Toinen hoitajista sanoi jo tehneensä sen kerran, mutta käski vielä varmistaa. Tavallaan ihmettelen miksi olen menossa sinne ollenkaan. Sain sähköiskurefleksejä kun hoitajan polvet koskivat omiini. En kykene ajattelemaan edes omaa pikkurilliäni ilman että ahdistustaso kipuaa huippuunsa ja menen taisteluvalmiuteen ja panikoin (testattu juurikin eilen polilla - tosin en antanut sen mennä kovin pitkälle koska ei ollut suuria intressejä voida helvetin pahoin). Hoitaja kysyy, miten paljon ajattelen kehoani. Vastaan, etten ajattele. En voi. Suljen sen pois kokonaan. "Tuo on aika ongelmallista, koska eihän ihminen voi edes yrittää rentoutua tai hallita itseään, jos ei kykene edes tuntemaan kehoaan?" ... Niin.

Herään aamuneljältä, ja tiedän välittömästi että tää ei ole mun päivä. Stressitasot on korkeella, vitutuskäyrä kohoaa auttamattomasti koko ajan vaikka mitään ei edes sinänsä tapahdu. Puoli kuudelta päätän esittää nukkuvaa, kunnes talo on tyhjä - ja nukahdan. Kello herättää epämiellyttävästi odottamaan neurologin soittoa joskus aikavälillä kello yksitoista ja puoli neljä. Huomenna hyppään junaan, ja menen Helsinkiin Nooran seuraksi. Luulin saavani lainaan rahaa porukalta, jotta voisin tilata toisen labretin. Stressaan alitajuisesti todella paljon tämän nykyisen äkillistä hajoamista vaikka ei moinen ole ollut edes lähelläkään - ja ehkä juuri siksi. Mutta tosiaan. Lainaaminen ei olekaan enää ok. Sen sijaan porukat haluavat antaa mulle rahaa - ja silti eivät? Budjettini koostuu luultavasti kahdestakympistä, joilla matkustan ja syön halvan pitsan. Enhän mä muuta tarvitse - enkä nyt sinänsä oikeasti tarvikaan. Jotenkin vain vituttaa mennä syömään se pitsa Helsinkiin. Näen Nooran, joo, kyllä, enkä väitä vastaan - se on mukavaa. Mutta.

Yritän ahtaa raejuustoa alas nielustani, mutta se on hankalaa. Yritän silti; ihmisen on helvetti pakko syödä. Eilisen ruokasaalis koostui jogurtista, frappésta, kahdesta ruisleivästä, päivällisen odotuksesta ja sitten lopulta kahdeksan jälkeen kun kaikki olivat paikalla niin muut olivatkin jo syöneet tarpeeksi ja syödään noi sittenkin vasta huomenna ja muutoin tyhjä jääkaappi ja väsymys, ja sitten vielä salaa yöllä ahmitut karkit, jotka eivät edes olleen mun. Oma vikani, kyllä. Ja nyt nälkä on mennyt yli ja ruoka ei maistu. Joskus, ajoittain, saatan vihata itseäni. Tahtoisin vain nukkua tän päivän ohi, mutta se ei monestakaan syystä ole mahdollista. Tänään mä kaipaan loputtomasti seuraa ja tukea ja ymmärrystä ja kuuntelijaa, mutta en halua kohdata yhtään ihmisolentoa - millään tasolla, mitenkään. Saatan räjähtää hallitsemattomasti, suuntaan tai toiseen. Toivottavasti näin käykin. En jaksa sulloa tätä enää sisälleni. Tätäkin. Ja silti luultavasti päädyn tekemään niin.


np: Tommy Lindgren Metropolis - Horisontin taakse (feat. Verneri Pohjola) 

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Mun synnynnäisiin vikoihin kuuluu kuuluminen vikoihin

Mä yritän kovasti, ja mä yritän täysillä. Ehkä siksi - sen takia - kaikki valuu nopeammin hukkaan. Ja niin on luultavasti parempi. Mä en osaa lopettaa tätä, ja siksi kerään ja kasaan ja teen ja toimin vaikka tiedän ettei pitäisi. Tunnen kuluvani taas loppuun. Pelkään, että pian suljen taas kaiken pois. Pelkään, ja silti jatkan näin. En osaa lopettaa; en hallitse tätä. En vaikka yritän kovasti. En vaikka yritän täysillä. Mä hajoan hitaasti kohotessani ylös, ylös, ylös ja ylös. Tää on jo niin helvetin tuttua: äärimmäisiä ääripäitä, itsetuhoa ja kuolemaa - ja sitten tipun tyhjyyteen. Helpottaa toisaalta tietää, että pian ääripäät katoavat, sulavat tyhjään ja katoavat. Toivottavasti. Mä en vain jaksa. Jonain päivänä nää ääripäähetket tappavat mut - ja saan rauhan. Ei vielä tänään, ei. Mulla ei ole nyt tilaisuutta, ei välineitä. Ei tarpeeksi, ei niitä oikeita. Mä kaipaan väsymystä, ikuista pimeyttä, tyhjyyttä, voimattomuutta. Mä en jaksa enää näin; en hymyillä nauraa iloita toimia toimia toimia toimia vain muistaakseni sekavaa puuroa ja upotakseni helvetin syvälle epätoivoiseen itsevihaan. Sängyn pohjalla on rauha ja tunteettomuus. Mustan ja valkoisen vaihtelut sattuvat silmiin; tasainen harmaa on pelastus. Odotan.


Saan kyydin bussille huomenna. Pääsen sillä polille. Tiistaina neurologi soittaa, ja luin tekstinsä uudelleen ymmärtääkseni että olin käsittänyt sen väärin eikä mussa olekaan kai mitään ongelmaa - aivan kuten se sanoi. Kuvittelin taas omiani - taas. Keskiviikkona menen Nooran kanssa Helsinkiin. Saan hoidettua itselleni vihdoin toisen labretin tilaukseen (pelkään tiputtavani tän nykyisen ja sitten se on palasina ja sitten ei ole korua ja sitten ihmetelläänkin). Ensi kuussa sitten olen velkainen paska - silloinkin. Haluaisin lukea, mutta vaikka mulla on kasoittain kiinnostavia kirjoja, mikään niistä ei kiinnosta. Olen yrittänyt - ei onnistu. Musiikkikin kuulostaa samantekevältä, ajatus ihmisistä ahdistavalta (vaikka silti pystyn puhumaan jos yritän, mutta...) ja herääminen aamuisin oksettaa. Olen yllättynyt kun viimein jokin aika sitten tein Myers-Briggsin vastaten juuri niin kuin itse tunnen ja ajattelen, enkä niin kuin oletan muiden tahtovan mun vastaavan, ja ... sehän olin minä, se tulos. INTP. Ensimmäistä kertaa tulos, joka toimi - eikä ihme, sillä enhän mä koskaan ennen ollut vastannut rehellisesti. Hämmentävä kaikessa osuvuudessaan tuo tulos. Mä tarvisin nyt unta, ja paljon suklaata, ja jotain millä selvittää pää ja rauhoittua. Mikään noista ei taida onnistua toteutumisensa suhteen; onneksi olen tottunut kärsimään.

np: Tommy Lindgren Metropolis - Horisontin taakse (feat. Verneri Pohjola)

perjantai 13. toukokuuta 2016

Pretty please; pretty flames, please

Mä yritän niin kovin. Mä yritän niin kovin, ja sen ansiosta mä viimein nukahdin puoli kolmelta Tampereella istuttuani tukahduttavia hetkiä terää kädessäni pyöritellen. Mä olen vain niin alhaista pohjasakkaa - enkä edes sitä. Mutta koska mä halusin vain kauniita viiltoja, mutta pää tahtoi leikata lihat sormista, poistaa ihon käsivarresta tai vaikka koko kehosta, kaivaa silmät päästä ja viiltää kasvot paskaksi, jätin väliin. Mä halusin vain viiltoja, en tuhoa. En sellaista tuhoa. En siinä hetkessä. Nukuin viiteen. Viidestä yhteentoista horrostin nähden kauhukuvia, joissa tapoin veljeni lukemattomin sanoinkuvaamattoman raaoin tavoin - uudestaan ja aina vain uudestaan. Ja veljeni nauroi halveksivasti joka ainoa kerta. Mulla oli samassa asunnossa ihania ihmisiä, mutta hengittämisen taakka sai veriset painajaiset tuntumaan paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Lopulta on vain pakko nousta.

Maanantaina on vihdoin taas poliaika. Tällä hetkellä mulla ei kuitenkaan ole kyytiä kaupunkiin; sain tietää tämän tänään alkuillasta. Tällä hetkellä mulla on sen verran järkeä etten lähde viettämään yksin yötä kämpälleni - vaikka tavallaan houkuttaisi. Tänään kuolemanpelko vetää kuitenkin pidemmän korren. Lopputulos on siis luultavasti yli viidenkympin lasku mulle, ja seuraava poliaika kolmaskymmenespäivä. Tiistaina soittaa neurologi, ja torstaina olin saanut ensimmäisen ajan psykofyysiseen fysioterapiaan. Oksennan, oksennan, oksennan, oksennan. En tiedä miten vitussa tässä pitäisi jaksaa, miten vitussa tässä pitäisi toimia. Mä en juuri tunne väsymystä, mä en juuri tunne nälkää. Mä en juuri tunne.

Mä lasken litroja, ja tulitikkujen määrää. Mä lasken ajankohtia, ja oikeita hetkiä. Mä lasken rohkeuden määrää, ja onnistumisprosentteja. Tiedän, että on olemassa tehokkaampia keinoja; nopeampia keinoja, varmempia keinoja; kivuttomampia keinoja. Mutta ei tää ole vielä valmis, ja mä päädyin tähän jo 2009 - miksi vaihtaa pakkomiellettään, ja miten?


"ikiroutaan raiskattuna, auringon laskussa palelee
kerran niin kaunis ja viaton, on nyt hiljaa ja kuuntelee
pelkään sinua, pelkään minua
mitä minä en pelkää, sitä ei ole olemassakaan"

np: Turmion Kätilöt - Elävä koneeksi 

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Valo sisälleni pieninä palasina lankee


Huominen tulee. Kauhua jossain syvällä sisälläni - niin syvällä etten kykene tavoittamaan sitä, mutta siellä se on ja myllää. Minä olen liian iso, liian valtaisa. Minä olen liian ruma, ja arpinen ja rupinen ja haavainen ja märkivä. Minä en osaa puhua. Minä en osaa nauraa oikein. Minä en osaa katsoa silmiin. Minä tärisen ja minä nyin. Minä olen ahdistunut, ja hermostunut, ja levoton, ja minä pelkään niin.

Sydän hakkaa;
pu-pum
tu-tum
- - pum.

Pitäisi nukkua, tiedän tiedän tiedän tiedän. Viime yönä nukahdin aamukolmelta; heräsin kuudelta. Sitten yhdeksästä yhteen lisää unta. Loppusaldo: seitsemän tuntia. Tarkistin laukun, pakkasin loppuun. Tyhjensin isoiksi jääneitä vaatteita kaapistani. Hävetti monin tavoin, sillä niitä oli kolme muovikassillista. Kolme muovikassillista liian suuria vaatteita. Miten, miksi, miksi olin ostanut niin paljon? En ansaitse. Oksettaa. Pitäisi vielä jaksaa toimittaa ne kierrätykseen. Ja sitten kello tulee neljä iltapäivällä ja väsymys iskee ja pahenee koko ajan ja kuudelta vain makaan sängyssä mutta uni ei tule, ja sitten on ruoka, ja sitten aika kuluu, ja nyt en osaa sanoa enää väsyttääkö vai syökö jännitys ja pelko ja paniikki kaiken muun. Revin auki leukaani, vaikka tiedän sen olevan jo tarpeeksi oksettava muutenkin. Revin auki vatsamakkaraani, vaikka oksettaa. Kynsin, kynsin - ja häpeän. Olen oksettava, olen kamala, olen ruma, olen tyhmä, olen lihava, olen hirviö - ja silmiäni ympäröi enemmän ryppyjä kuin mitä on keskivertovanhuksella. Ja huomenna minä hyppään autoon, ja junaan, ja autoon, ja menen Tampereelle, ja tapaan ihmisiä, ja pitäisi olla innoissaan koska ihania ihmisiä - tiedän sen -, mutta minä vain ahdistun ja pelkään ja tahdon oksentaa itseni pois ja kuolla ja kadota ja pelkään pelkään pelkään pelkään. Olen väärä; olen väärin. Aina.

Anteeksi.

np: Lasten Hautausmaa - Hilja

Kauniita kuvia; posliinisia pintoja; valheita, valheita









Jyväskylässä oli eräs antikvariaatti. Sieltä löytyi Värien kirja, joka on täynnä värimalleja ja asiaa väreistä suoraan vuodelta 1961 - niin kaunis kirja kaikin puolin. Sieltä löytyi myös kirja täynnä venäläisiä, maalattuja tarjottimia - tai siis niiden kuvia. Rakastuin tähänkin.

- -

Tänään sinänsä kai hieman parempi. Kai, en osaa sanoa varmasti. Ulkona liian kuuma. Löysin villatakkuni kämpältä ja heitin ne jatkoiksi päähän (kiitos Miss Chaos kun muistutit omalla esimerkilläsi villatakkujen kauneudesta - sulla ne tosin on vain tuhannesti kauniimmat! ;____; ♥). Join frappén Arnoldsissa vaikkei olisi ollut varaa. Pyörähtelin Saran kanssa hieman ympäriinsä, ja noudin postista H&M:n paketin kun vihdoin sain aikaiseksi tilata ihan perusyläosia kun en sopivia omistanut yhtään eivätkä ne kaupasta vain jää käteen. Vihdoin voin siirtää liian isot pois kaapista - tosin nyt ongelmaksi muodostui mahani, joka on ainoa osa kehoani, joka on ollut pienentymättä. Rinnanympärys on kokoa 48 ja lantio menisi kokoon 46, mutta vyötärö tahtoo itsepintaisesti olla kokoa 54. Keskivartalo-omenalihavuus on ihanaa; yritä siinä löytää sopivia vaatteita. Pitää vain sopeutua siihen että mahani pursuaa jokaisesta vaatekappaleesta, joka on muuten sopiva; en voi ostaa sellaisiakaan vaatteita, jotka sopivat mahasta, mutta tippuvat muuten päältä.

Torstaina junaan ja junasta autoon ja autolla Tampereelle. MARS-ihmiset, ja pelko kaivaa tietään sisälläni ympäriinsä löytämättä haluamaansa suuntaa. Lupasin tehdä tonnikalalasagnea niille ihanille naisille, joiden elämästä en enää tiedä yhtään mitään. Tonnikalalasagne on hyvää, ja tonnikalalasagnen tekoon voin kadota. Tuntuu vain jotenkin, että aina mitä enemmän tunnen olevani läsnä, sitä enemmän katoan. Ja jos en ole läsnä, olen kadoksissa. Ristiriitoja. Aina vain pelkkiä ristiriitoja. Lupasin Nooralle syntymäpäivälahjaksi asioita, koska en pidä turhien lahjojen ostamisesta, ja onnistuin löytämään kaiken haluamani paitsi yhden ja pakkasin lahjat odottamaan kesäkuun loppua. Lahjojen pakkaaminen on rentouttuvaa, vaikka selkäni kipeytyykin aina.

- -

nyt mun aika on alkanut käydä vähiin
                         enkä tiedä minne mun ajatus hävii
mut mä tunnistan sut mun unista
                               pimeistä kuvista
                                              kun silmiäni ummistan

aika on käymäs vähiin
                         enkä tiedä minne mun tunnit hävii
jos mä löytäisin sut mun unista
                           pimeistä kuvista
                                    kun silmät hetkeks ummistan "
         - tommy lindgren metropolis: pimeät kuvat (feat. laura moisio) -

- -

Kellon lähestyessä puoltayötä tunnen kuinka kehoni alkaa taas hikoilla - taas, kuten eilenkin. Eivätkä nämä ole ainoat kerrat. Ahdistaa, ahdistaa. Miksi; miksen tiedä; miksen muista - pitäisikö? Olen irrallaan, ja siksi voin siedettävästi - en tunne, en ole, en voi mitenkään. Vain olen, mutten oikeasti. Kehoni on, sillä en osaa poistaa sitä. Liekit osaisivat - osaksi - mutta minä en osaa laittaa itseäni liekkeihin, en nyt, en tänään, en vieläkään. Jostain syystä ei nukuta lainkaan. Viime yönä kolme ja puoli tuntia unta, aamusta kolme lisää. Kuusi ja puoli tuntia kuulostaa tähtitieteellisen suurelta määrältä, ja kai pitäisi pelottaa sillä useimmat tarvitsevat vähintään tunnin enemmän joka yö - se olisi normaalia. Olen niin hullu, että asetin kesälle kaksi tavoitetta: käydä Milkan kanssa Helsingissä, ja isoäidin kanssa Tampereella. Oikeastaan vain ensimmäisen toteutuminen on näköpiirissä edes jotenkin, joten lähinnä tuo toinen ei ole tavoite, vaan vain ... varalla, ehdolla? Olemassa, mutta sitä ei tarvitse toteuttaa. Että jos siellä Helsingissä kävisin. Edes yksin. Edes kävisin. Jonain rauhallisena päivänä, jonain hiljaisena päivänä. Jonain päivänä, kun pää ei huuda ja mieli on poissa ja kehoni toimii automaattisesti. Jos vain tietäisin... mitään. Ääh. Ääh.

Jos vain muut ymmärtäisivät, miten raskasta on olla olemassa. Miten raskasta on toivoa katoavansa joka päivä. Miten raskasta on olla olemassa ja toivoa katoavansa joka päivä, kun ei kykene tekemään asialle mitään. Miten paljon siitä kumpuaa itsevihaa. Oksetusta. Ahdistusta. Inhoa. Epätoivoa. Väsymystä. Tunteita ja tuntemuksia - ja ne ovat aina kaiken pahan alku. Minun pitäisi olla jo kunnossa. Kaiken järjen mukaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen, minun pitäisi olla jo kunnossa. En ole, ja vihaan itseäni sen takia. Heikko, surkea, säälittävä, huono. Mikset osaa päästää irti; mikset päästä jo irti? Naurettavaa. Mutta kaiken jälkeen jäljelle jäisi vain tyhjyys - sellainen oikea, tyhjä tyhjyys. Ei sellainen, jota tunnen. Ei sekava, täysi. Ei sellainen, jossa tyhjyys on ainoa mahdollisuus kun mistään ei saa kiinni - kaikkea on aivan liikaa, ja siksi kaikki katoaa.

- -

Daniel Rydél: Maailmassa on virhe. Leena Krohn: Pereat mundus. Useita tekijöitä: Toisaalta, kaikkea voi sattua (venäläisiä novelleja). Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Leena Krohn: Auringon lapsia. <

np: Apulanta - Pihtiote

maanantai 9. toukokuuta 2016

I am, I am a machine






- -

Mulla ei ole otetta ajasta; se kulkee omia polkujaan. Menee, tulee, katoaa, lisääntyy, kasvaa, muuttuu, lisääntyy, lisääntyy, katoaa, lisääntyy. [ Liikaa turhia naamakuvia. ] Otteeni minusta lipeää, katoaa, katoaa, apua, en tiedä kuka enää olen - olenko; olenko enää? Pelkään kuka ottaa paikkani - vai katoanko kokonaan. En ole hallinnassa, en voi vaikuttaa tähän. Kontrolli, missä olet? Kaipaan sinua - tarvitsen sinua. Palaa, palaa nyt. Heti. Unta puoli kahdelta yöllä, ja mieli juoksee virkeänä hereillä kuuden aikaan aamulla herättäen kehon. Olen ja en ole lainkaan. Kasvot vuotavat verta ja kudosnestettä; kynsien alla on ahdasta. Tänään en edes halua lopettaa. Ei sillä olisi edes väliä - ei millään ole. Tahtoisin niin kovin verta ja rasvakudosta, mutten jaksaisi piilotella enkä kestäisi huutoa. Upotan kynnet ihoon vain yhä uudestaan; ketään ei kiinnosta tämä, ja olen turvassa - rauha.

Ja tavallaan haluan vain hajota lopullisesti. Seota totaalisesti; ota valta ota valta tapa tapa tuhoa tapa ota valta musta tee se tee se nyt. Pää syöttää mulle valheita; maailma istuttaa ajatuksia mun päähäni. En voi tietää mikä on totta, mikä harhaa. En kykene erottamaan valheita pääni sisällä, ja valheita pääni ulkopuolella. Kaikki on puuroa ja minä olen irrallaan, leijun, maailma leijuu. Välähdyksenomaisesti näen ne - kasvottomat, sukupuolettomat - istumassa näkökentän vasemmassa yläkulmassa lasin takana; lasin takana, kuten aina. Ja uudestaan. Ne saavat käskynsä niiltä, sieltä jostain, tuntemattomilta, tutkimattomilta, saavuttamattomilta, vihollisilta. Ne valvovat. Kamerat ovat niiden. Mutta niitä ei saa sekoittaa niihin toisiin pääni sisällä. Pääni sisällä on suhteellisen turvallista - lukuunottamatta Ensimmäistä - niin ne sanovat, niin ne neuvovat. Mä en jaksa tätä. Mä en halua jaksaa tätä. Haluan osata kuolla. Rukoilen kuolemaa - mutta rukouksiini ei vastata, tietenkään, kyllä minä tiedän. Sepitetyt tarinat ja ihmiseen istutetut uskomukset eivät vastaa huutoihin koskaan.

Romahdus, ole kiltti ja tule perjantai-iltana. En jaksa enää näin; tämä on liikaa. Haluan turvan ja rauhan ja kivun ja tuhon, tuhon, tuhon, kuoleman. Joudut odottamaan perjantaihin, minä joudun odottamaan perjantaihin, mutta sitten... ole kiltti. [ On vain pakko paeta terassille ja ulkoilmaan pian; kuuma kuuma loputtoman kuuma. ] Nilkkoihin sattuu, ja mä en tunne mieltäni tai kehoani tai maailmaa. Auttakaa mut pois täältä. Mä en jaksa. Mä en halua. Mä tahdon pois. Mä en halua enää nukkua. Mä en halua enää liikkua. Mä en halua enää hengittää. Mikään ei paina keuhkoja kasaan, mutta en saa henkeä; ilma ei kulje sisälleni, ilma ei liiku sisälläni. Olen tyhjä; olen olematon. Mua ei ole. Auttakaa, tuhotkaa, tappakaa. Poistakaa.

np: Taking Back Sunday - Number Five With a Bullet

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Ei kukaan taida päästä kovin kauas hautausmaastaan


Bussissa Jyväskylästä Lahteen pitää keskittyä, jotta muistaisin miksi olen juuri siinä; bussissa. Mistä olen tulossa, minne matkalla. Keskity keskity keskity keskity. Tämä ei ole mun elämä, ei voi olla. Eihän? Silmät tahtovat painua kiinni, ja väsymys tahtoo katkaista tajunnastani virran kokonaan - taju lähtee taju lähtee apua pidä silmät auki en pysty apua. Perjantai-illan jälkeen mun keho on kuollut ja mieli valmis menemään kehon perässä samaa tietä. Tätä ei saa käsittää väärin; viikonloppuni oli paras todella, todella pitkiin aikoihin. Nauroin kolmen päivän aikana enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä (ja tavallaan me ei edes naureta Nooran kanssa niin loputtoman paljon ... ?). Jos sosiaalisuus ja ihmiset ja muutos ja tekeminen eivät vain väsyttäisi mua näin, olisin vain jäänyt. Mutta, en. Lauantaiaamuna heräsin viideltä, ja pää oli aivan täynnä hälinää; ääniä ja ajatuksia ja sanoja ja toiveita ja pelkoja ja tekoja ja kaikkea, ja joku oli todella peloissaan ja joku todella vihainen ja joku vain masentunut ja pettynyt ja en tiedä. Oli kamalan vaikea rauhoitella niitä, kun se joku ei pidä rauhoittelusta vaan menee paniikkiin. Lauantaiaamusta lähtien olen ollut levoton ja puoliksi poissa ja kaikki on ollut sitä tavallista - hankalaa, todella hankalaa.

Särkyjä ja keho sekoaa ja mieli sekoaa ja kynnet iskeytyvät iskeytyvät iskeytyvät iskeytyvät ihoon; verta, ihonkappaleita - riekaleita -, kudosnestettä, märkää. Kehoni on mulle muuten aivan sama, mutta en haluaisi pilata kasvojani (ei sillä, että ne tästä enää kovin rumentuisivat, mutta) - silti niihin on helpoin käydä käsiksi enkä uskalla edes ajatella miltä näytän kun ruvet ja haavat ovat kadonneet ja jäljellä on vain arpien kartta. En vain kykene lopettamaan, en osaa - se en ole minä. En mä hallitse, ja miksi hallitsisin kun tällä voin hallita niin paljoa muuta? Helvetin ristiriitaisuudet. Perjantaina kyselin neurologian polilta koska mun uusi soittoaika on kun sen edellisen onnistuin missaamaan. Nähtävästi mulle ei oltu varattu uutta, mutta nyt on: tiistaina seitsemästoista toukokuuta neurologi soittaa. Kymmenen päivää vielä. Tavallaan hyvä: jännitän tällaisia puheluita, ja vielä kun se neurologi oli niin jännä. Toisaalta huono: haluan tietää mikä mua vaivaa - jos vaivaa -; haluan että jalkani saisivat rauhan, ja kasvoni, ja koko kehoni. Nyt mulle rauhaa ei lupaa kuin haudan ikuinen lepo.

Mä olen ja elän vain muita varten. Joku sanoisi, että se on hyvä alku, mutta entä jos olen aina tehnyt niin ja nyt vasta ymmärrän sen? Miten voisin olla mitään, jos en ikinä ole ollut mitään? Tai olenhan minä ollut - kaikkea ja mitä ikinä tahansa muut ovat tahtoneet. Iloinen? Onnistuu. Surullinen? Kyllä. Pitääkö nyt olla vakava? Nytkö pitää nauraa? Onko nyt oikea aika aloittaa keskustelu näin? Tahtooto toinen, että teen nyt tätä? Kyllä ei kyllä ei kyllä ei kyllä ei. Mä olen olemassa vain muiden mielissä, ihmisten illuusioissa. Mua on olemassa yhtä monta kappaletta, kuin musta tietoisia ihmisiäkin on. Mun keho on pelkkä kuori; muut täyttävät sen miten haluavat, laittavat sen toimimaan miten haluavat. Mun keho ei oo mun. Mun keho on pelkkää saastaa. Ilman kehoa olisin vapaa. Ilman kehoa en olisi näin rikki, näin jumissa, näin kuollut - ilman kehoa en olisi.

Mun sisällä äänet, se puhe, puhuu Ensimmäisestä - on puhunut jo hetken. En ole ajatellut koskaan että sillä on nimi. Enkä voi nytkään olla varma. Mikä on harhaa? Onko mikään totta? Onhan tämä harhaa? En halua uskoa; ei tämä voi - saa - olla totta. Kuulen pahoja asioita Ensimmäisestä, ja pelkään loputtoman paljon että puhutut asiat ovat totta - että äänet päässäni tietävät totuuksia, joita en tiedä. Kamalinta on, että olen aika varma niiden olevan oikeassa. Ne tietävät asioita, joita olen vain aavistellut itse. Ne antavat mulle värejä ja kuvia, mutteivat tunteita tai ääniä tai hajuja - aina värejä ja kuvia, ei koskaan mitään muuta. Joitain olen nähnyt ennenkin, ja mulla on tunne etten ole oikeutettu näkemään kuin säälittävän pienen osan kaikesta. Enkä halua uskoa mitä näen pääni sisällä. Jos se on totta, se kaikki, mun on saatava tietää. En voi elää rauhassa ilman totuutta, ilman oikeuden tapahtumista. Mutta mun mielenrauha tulee tuhoamaan niin paljon - jos se kaikki on totta. Onko minun elämäni monen muun elämän arvoinen? Voisiko sellaista tekoa oikeuttaa ikinä, millään? Ja niin moni pelkää äärettömän paljon, etten voi edes valita. "Ensimmäinen tekee mitä haluaa", ne sanovat peloissaan. Ja kuoreni on täynnä suurien tunteiden sekamelskaa, ja mieleni hämillään; eksynyt. Loputon määrä kysymyssanoja.

Usein haluaisin vain tietää 
miltä muiden "sisäinen puhe" kuulostaa? 
Miltä muuden hiljaisuus, 
muiden tyhjyys kuulostaa? 
Mitä muiden päiden sisällä kuuluu? 
Kuuluuko? Haloo?

np: Tommy Lindgren Metropolis - Haamut

lauantai 7. toukokuuta 2016

Jos voisin kuiskata tai huutaa; mykistyneen ajatuksen puhaltaa sun suuntaan


Hyvin väsynyt; se mä olen nyt. En osaa olla mitään, tai nukahtaa - anteeksi. En tiedä mitä helvettiä tässä maailmassa teen kun en vain osaa elää. En edes jaksaisi; en edes jaksa. Unet sekavia ja pelottavia. Täällä Jyväskylässä on ollut aivan parasta. Kynnet uppoaa vatsan makkaroita ja oksettaa. Nielen hysteeristä itkukohtausta Vaffelissa, ja onnistuinkin muutamaa kyyneltä ja räkää valuvat nenää lukuunottamatta. Pitäisi purkaa tätä, mutten jaksa kirjoittaa tai halua puhua. Tappakaa. Tommy Lindgren Metropolis, ja hetken melkein kestän musiikin avulla tätä oloa, mut kyllä mä jatkuvasti uppoan - silti ja aina. Olen vain niin todella väsynyt. Huomenna bussilla takaisin Lahteen; en halua kuin jäädä enkä halua kuin lähteä ja junanraiteet myrkkyä lääkkeitä edes syviä viiltoja ja verta hirteen hukkua räjähtää palaa tuhkaksi pois.

Anteeksi. En mä haluaisi - halunnut - pilata kaikkea.

np: Tommy Lindgren Metropolis - Yölento

torstai 5. toukokuuta 2016

"Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle", sanoi hän ja hukuttautui ammeeseen


Hengittäminen raskasta, oleminen raskasta. Ajattelu raskasta ja uni pelottavaa, sillä en voi herätä kun tahdon. Huomenna nousen bussiin ja matkustan Jyväskylään. Tänään mä pelkään huomista, ja pelkään miten paljon huomenna pelkäänkään. Olen pakannut laukun, ja se ei edes pursua ylitse. Mun hiukset on värjätty, eivätkä ne enää tunnu likaisilta puhtaina tai valu päätä pitkin. Mä olen tehnyt tänään asioita enemmän kuin varmaan kahtena viime viikkona yhteensä. Mä pelkään niin. Mun jalat on väsyneet, mutta silti ne jatkavat. Mun mieli on väsynyt, mutta se pelkää unta. Mun keho on niin väsynyt, ettei se anna mielen enää hallita, ei valita. Mieli on paniikissa. Yritän syödä, yritän yritän yritän yritän mutta helvetti kehollani ei ole nälkä. Se ei tunne nälkää, ja se tulee tukalan täydeksi muutamasta suupalasta. Avasin sipsipussin eilen illalla. Olen yrittänyt huijata itseäni syömään edes niitä. En halua että keholta loppuu virta kesken. Mutta. Vaikeaa. Neljä sipsiä, ja keho ilmoittaa olen epämukavan täynnä. Helvetinvittu.

Väsymys on jostain syystä mennyt uusiin sfääreihin, ja nyt nukun kuutisen tuntia vain herätäkseni ja todetakseni ettei kehoni kykene olemaan hereillä. Mieli on jo täysin hereillä, mutta keho ei toimi - ei tottele - ja joudun kaatumaan takaisin sänkyyn. Lopputulos on lähemmäs yhdeksän tuntia unta ja todella uupunut olo herätessä. Nytkin on vaikea pitää silmiä auki. Pakko lopettaa kirjoitaminen aivan kohta tai ei seuraa mitään mukavaa. En vain jaksaisi liikuttaa kättä hiirelle, jotta voisin tehdä yhtään mitään. Ja vaikka kaikki muu on vaikeaa, sänkyyn kaaduttuani keho löytää jostain voimia jatkaa itsensä kynsimistä. En tiedä. Olen tänään aivan vitun kaikkea, mutta silti en yhtään mitään. Tahdon kaikean ja en tahdo mitään. Tahdon kuolla ja tahdon matkustaa Islantiin. Ja tahdon kuolla. En tiedä.

np: Ruger Hauer - Charlie Mansonin häät

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Hajoaa, katoaa; pois

Loputon väsymys, rajaton uupumus. Pää huutaa verta ja pää huutaa lisää ja enemmän verta. Keho tarvii sitä, mieli tarvii sitä. Mä en enää vain helvetti kestä. Mutta pitää. Perjantaihin, ja viikonlopun yli. Sitten rauha ja vapaus ja voin tehdä mitä vain. Mun jalat ovat väsyneet; en voi hallita niitä ja tuntuu että kun nukuin nyt kahtena yönä yli kahdeksan tuntia niin jalat ovat vain villiintyneet entisestään. Ymmärrän että tästähän se neurologi puhui. Tästäkin. Päätä särkee, ja päässä heittää. Iltojen lisäksi päässä pyörii välillä myös päivisin, ja olen varma että pyörryn siihen paikkaan. Silmät painuvat kiinni ja pitää keskittyä pysymään hereillä; ei saa antaa pimeydelle valtaa, ei saa antaa tajun lähteä. Polilla kysymyksiä ja ehdotuksia. Jos keskittyisit ajattelemaan vähemmän, keskittyisit edes joskus vaikka kävelemiseen - kokeileppa nyt! - ja menetän kontrollin. Itken, itken, itken, itken ja tärisen ja nyin ja itken. Yritän pidättää itkua, mutten pysty. Hoitajat yrittävät kysyä mikä tuli, ja itken vain enemmän ja hallitsemattomammin. Onko sulle tapahtunut joskus jotain pahaa? Soperran etten tiedä. Onko joku koskenut suhun joskus ilman lupaa? En tiedä, en tiedä. Onko Elina nyt läsnä?- ja mä tunnen kuinka mun keho pyörittää päätään.

Mä olen vain kovin, kovin väsynyt. Mä en enää helvetti jaksa. En sitä ettei mua uskota, ettei mua kuunnella. Sitä kuinka hengittäminen sattuu, kuinka kehon liikuttaminen sattuu. Kuinka mun päässä on asioita, joita ei ole olemassa muille - ja silti toiset väittävät niitä tosiksi. En voi luottaa, en voi luottaa mihinkään, en keneenkään. Sattuu sattuu sattuu sattuu ja itkettää, mutten saa itkettyä.

Tänään katoaminen ei riitä. Tänään haluan vain kuolla.


np: Swallow the Sun - No Light, No Hope

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Shotgun quickfix


Aamusta tunnen itseni ensimmäistä kertaa kuukausiin oikeasti yksinäiseksi tavalla, että voisin kaivata seuraa. Hämmentävä tunne, kun normaalisti mun olemattoman sosiaalisuuden tarpeen täyttää satunnainen blogimerkintä ja pari julkaisua bittiavaruuteen päivässä - ja tää mikään nyt ei oikeastaan ole edes sosiaalista. Perjantaina Jyväskylään ja Noora ja mä olen saatanan peloissani koska en tiedä jaksanko lopulta ihmisiä vaikka tahtoisin nähdä mutta jos kahden tunnin jälkeen olen kaksi päivää aivan lopussa ja sitten vielä viikon sumussa ja en tiedä en tiedä menen silti. Oksettaa jo nyt bussimatka ja ihmisiä sullottuna pieneen tilaan vailla ulospääsyä ja ne pitävät ääniä ja en ehkä selviä. Noora voi sit tuhkata mun ruumiin ja ravita sillä tulevaa parvekekasvimaataan, ok.

Veli sanoo ettei muista mitään lapsuudestaan ja sen äänessä syvä katkeruus ja mä tajuan että vaikka mä kuinka yritin niin epäonnistuin enkä mä pystynyt pelastamaan sitä sittenkään. Menin ja katosin itse - tuhosin itseni pieniksi paloiksi - ja jätin veljeni yksin selviämään - ja sitten vielä yritän vetää siitä pisteitä itselleni vain jotta oma olo olis helpompi. Onneksi en ole kai koskaan väittänyt olevani mitään muuta kuin itsekäs epäonnistuja, joten löytyy sentään jotain minkä suhteen en ole valehdellut. Merkkejä on kaikkialla, ja ne kaikki osoittavat samaan suuntaan: hyppää. Mä kaipaan syviä haavoja, ja bensaa ja polttoöljyä ja kerosiinia niihin, ja tulitikut. Tai sit niin loputtoman suuren sirpalepommin ja ruuhka-ajan. Kipua, huutoa, ruumiita ja mä kuolisin nauruun sen kaiken keskellä.

Hiukset koskettavat olkapäätä, ja ahdistaa. Hiukset koskettavat kasvoja, ja olen jo raivon partaalla. Hiukset koskettavat vaikka teen mitä ja en tiedä leikkaanko irti hiukseni vai pääni vai käteni - vai kuorinko kenties ihoni tuntohermoineen pois. Raastan päänahkaani, ja tärisen raivosta kun irtohius leijailee taas käsivarrelleni. Ainoa keino paeta epämiellyttäviä tuntemuksia on upottaa kynnet ja muut ihoon ja sen alle. Hallintaa, hallintaa, kontrolloi tuntemuksiasi, hallintaa. Rakennan maailmaa turvallisista luvuista, muodoista, kuvioista ja sarjoista - se ei auta, mutta on pakko yrittää edes jotain. En vapaaehtoisesti vain anna kaiken hajota; roikun kynsin ja hampain jossain, jota ei enää edes ole. Mua ei ole - oliko edes joskus? Mitään ei ole ja kaikki on harhaa.

Tavallaan en vain jaksaisi enää taistella yhtään mitään vastaan. Sama se hirtänkö itseni nyt vai palanko poroksi vuoden päästä. Jos en vain olisi näin saatanallisen heikko. Mä haluan aina olla niin loputtoman varma kaikesta, joten on erittäin paradoksaalista että juuri tässä asiassa se on pahinta mitä tiedän; varmuus siitä että pystyisin siihen. Siksi jätän aina takaoven raolleen ja kaiken puolitiehen; jänishousu. Niistä sadoistatuhansista milligrammoista osa on varmasti jo menettänyt tehonsa, mutta todennäköisyyksien mukaan osan toksisuus on kasvanut, ja kun varmistuksen varmistukset ja kaikki niin se on aivan liian varmaa. Joku haraa vastaan, ja kuinka se saakaan raivon partaalle. Lukumäärällinen ylivoima ei auta mitään, jos jollain on enemmän puhdasta valtaa.

Parempia päiviä, ja se nyt kai on vain sitä kun suljen kaiken pois kun en vain jaksa enää. Ajatusreittien sulkeminen kostautuu särkyinä ja kipuina kun keho jännittyy - luulen. Päivät sekoittuvat edelleen vaikka parina yönä on sentään tuntunut, että aivot todella sammuvat samaan tahtiin kehon kanssa kun nukahdan - usein se on ollut vain sitä, että keho on off- tilassa ja aivot täysin hereillä. En tiedä, olis pitänyt vain hoitaa tää kaikki itse ja yksin. Mun sisällä on niin paljon kaikkea todella pahaa ja vaarallista, ettei kannattaisi sorkkia. En vain tiedä muita, jotka jo yksitoista vuotiaina nauttivat muiden tuskasta ja kärsimyksestä tavalla, joka ei käsittääkseni ole kovin normaali. Uskoisivat jo, ettei tätä voi korjata; pahuus on rakennettu muhun sisälle. Odotan huomiselta polikäynniltä, että vihdoin ilmoittaisivat ymmärtäneensä; "poistamme sinut ennaltaehkäisevänä toimena" - ja siihen loppuisi mun tuska, siihen loppuisi mun kärsimys.
(  ä ä l l ä   k i i k k e r ä n   r u u m i s l a u d a n
k e i n u l e i k k i ä   p a r t a a l l a   h a u d a n  )

np: Ruoska - Tuonen viemää