Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 20. toukokuuta 2016

Päivät sekoittuvat toisiinsa eikä ajalla ole enää lainkaan merkitystä. On vaikea muistaa, milloin jokin asia tapahtui, kun muistot ovat niin pinnallisia ja vailla tunnesisältöä. Ne ovat pelkkiä faktanpalasia huonosti järjestetyssä ja sekavassa arkistossa; etsi siinä sitten oikeaa tietoa. Yritän vain rämpiä - vaikka oikeastaan en kyllä edes yritä. On vain korrektimpaa sanoa yrittävänsä. Mä en enää suurimmaksi osaksi edes yritä. Olen vain. Annan päivien kulkea, kun en jaksa nostaa kättäni tappaakseni itseni. Kyllä se kuolema sieltä tulee aikanaan. Ei millään ole väliä; ei tarpeeksi suurta merkitystä. Asiat ovat huonosti, mutta en mä tiedä muusta. BDI näyttää 48, mutta ainahan se. Oikein hyvänä päivänä voin päästä siihen ~30 pisteeseen. Ei siinä sinänsä ole kai mitään järkeä - mutta onko missään? Vuosia lääkittynä - myös masennukseen - ja pistemäärät eivät vain tipu. Eikö niiden pitäisi? Eikö se olisi loogista? Miksi helvetissä mä edes syön jotain pilleriä, jos se ei saa aikaan minkäänlaista muutosta mun olotilassa?

Entinen psykiatrini oli viimeisenä työnään mun suhteen kirjoittanut lausunnon/lähetteen psykofyysiseen fysioterapiaan. Se näkyi ihmeekseni kanta.fi:ssä; ehkä oli tapahtunut virhe? Joka tapauksessa ensimmäinen edes jonkinlainen lausuntoasia(n tapainen), jonka näin itsestäni (en laske tähän nyt sitä, mikä kirjoitettiin päivystyksessä lähes tasan vuosi sitten, koska se ei ole varsinaisesti minkäänlainen lausunto). Eihän tuokaan sinänsä avaa mitään suurta musta; siinä on vain erittäin tiiviisti ilmaistu oirekuvaani ja syitä, joiden takia mulle suositellaan psykofyysista fysioterapiaa. Mä en yleensä kopioi musta kirjoitettuja tekstejä tänne - monistakaan syistä, joita ei ole tarpeen alkaa avaamaan. Nyt aion tehdä poikkeuksen, sillä en tiedä miten muuten voisin tuoda tuon viestin sisällön esille ilman ylipitkiä ja turhia jaaritteluja, ja samalla kuitenkin kertoa mitä siinä lukee. Helpointa siis vain liittää se tähän. Jätin pois tuon alusta anamnestisia tietoja, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä sen kannalta, mitä yritän nyt tässä tuoda jotenkin esille.

"- - Potilaan sairauden oirekuvaa luonnehtineet alusta alkaen voimakas ahdistuneisuus, vaihtuvat mielialat/olotilat sekä ajoittainen itsetuhoisuus. Hoitokontaktin aikana tullut vaikutelmaa traumaattisesta taustasta ja myös dissosiatiivista oireilua potilaalla on nähtävissä psykoottistasoisen oireilun lisäksi. 
Vastaanotoilla potilas on ollut pääosin asiallinen ja rauhallinen, välillä itkuinen. Viime aikoina kiinnitetty huomiota tietoiseen läsnäoloon psyykkisen voinnin vakauttamiseksi ja oireilun lievittymiseksi.
Lisäksi huomiota kiinnittänyt potilaan kehon kuva. Potilas kokee kehonsa vieraana, 'on ikään kuin irrallaan kehostaan' ja muun muassa koskettaminen on vaikeaa. Hoitajakäynneillä keskusteltu psykofyysisen fysioterapian mahdollisuudesta ja potilas siihen hieman epäröiden myöntyy.
Suositellaan kohteliaimmin potilaalle psykofyysisen fysioterapian jaksoa tavoitteena rentoutumisen opettelu, kehon ja mielen yhteistyön lisääminen sekä potilaan kehon ymmärryksen lisäys."

Tavallaan tuota lukiessa tuli hämmentävä tunne. En ole mitään. Vähän sitä, hieman tuota. Mutta en mitään kokonaista. Ja kun aina valitan ja ihmettelen miksei mulle anneta vastauksia, kun kysyn mikä mua vaivaa... Kai se on vaikeaa, kun lopulta oirekuvani on vähän kaikkea muttei sitten kuitenkaan tarpeeksi mitään? Odotan keskiviikkoa ja tuota fysioterapiaa kauhulla. Yritän mennä sinne ilman pelkoja ja ennakko-odotuksia, mutta se on vaikeaa. Olen viime aikoina saanut niin suuria sätkyjä hoitajan kosketuksista ja pelkästä oman kehon ajattelemisesta, että en tiedä olenko mä ollenkaan valmis tuohon. Voiko mua edes auttaa - mitenkään? On jotenkin hankalaa, kun mun yllä leijuu ainainen odotus siitä, että paranen ja kuntoudun ja pian olen jo ihan kunnossa. Muut näkevät sen, ja mä tunnen sen painon. Loputtomasti odotuksia - ja mä en kykene niitä täyttämään. Olisi niin helpottavaa, kun joku todella voisi sanoa millaiset mahdollisuudet mulla on kuntoutumisen suhteen. Helpottaisi tietää, jos se ei ole todennäköistä. Helpottaisi tietää, mikä on edes mahdollista. Helpottaisi, jos olisi paperi, jossa lukee jotain faktaa. Paperi, jolla voisin todistaa vaikka sen, että en tästä muuksi muutu. Ehkä odotukset pienenisivät, paino katoaisi? Edes vähän; edes hetkeksi?

On vain kamalan raskasta rämpiä, yrittää, olla ja hengittää, kun ympäristö odottaa niin paljon enemmän. Yksi hyvä päivä, ja toivossaan ne uskovat mun parantuneen. En syytä - kai se on ihan loogista - mutta sitten se paska kaatuu aina tuplattuna niskaan kun seuraavat viikot eivät olekaan tarpeeksi hyviä. Tuntuu, että elämä on suorittamista, enkä mä pärjää. Mulla ei vain ole mitään oikeaa, jolla todistaa, etten kykene. Että mun suoritusten huipputaso on paljon alhaisempi kuin muilla - suorastaan olematon. Mä en mene enää enempää rikki, jos mulle sanottaisiin, etten tästä paremmaksi muutu. Se helpottaisi. Olen toistanut sitä hoitohenkilöstöllekin jo tuhannesti. Mutta ehkä nekään eivät vain tiedä. Ehkä mä olen vain huono, ja kaikesta huolimatta en etene vaikka mun pitäisi. Ehkä mä en ole tuomittu tähän - mä olen vain laiska ja huono kuntoutuja. Mutta luulen, että senkin kuuleminen ääneen helpottaisi tavallaan. Ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä ja arvailla. Totuus sattuu, mutta tietämättömyys sattuu aina tuhannesti enemmän.

Eilinen oli kamala. Illalla vain itkin itkin itkin itkin - mutten kyennyt silti itkemään kunnolla. Kyyneleet virtasivat, mutta kaikki paha pysyi sisälläni. Lopulta tahdoin vain nukkua sikeästi, joten - ehkä ensimmäistä kertaa ikinä - päätin ottaa oikeasti vain pari pilleriä nukkuakseni. Ajattelin, että 20mg Tenoxia, 50mg Truxalia ja 2mg Akinetonia heittäisivät keskushermoston lepotilaan nopeasti, ja nukkuisin kymmenisen tuntia syvästi ja levollisesti tietämättä mistään mitään tai heräämättä. Kului tunti. Ei tuntunut edes pienoista huimausta päässä - ei tuntunut mitään erikoista. Lopulta nukahdin itkun fyysisesti väsyttämänä. Ihmetyttää vain, sillä mulla ei todellakaan pitäisi olla toleranssia Tenoxiin, ja Truxal on kaatanut mut tuollaisilla jo miniannoksilla 100% varmasti. Akineton oli vain (turhana?) lisämausteena ja -varmistuksena, kun senkin pitäisi rauhoittaa keskushermostoa. Ja silti kävi näin. Nukuin kyllä sikeästi sitten kun nukahdin, mutta seitsemän ja puolen tunnin kuluttua olin jo noussut ylös. Pelottaa tavallaan. Sotkinko elimistöni niin pahasti viime vuoden sekoilulla, että mikään ei enää tunnu missään? Vai johtuuko tuo tehottomuus vain muun sedatiivisen lääkityksen puutteesta? Ennen mä olen nukahtanut pelkällä Tenoxilla kahteenkymmeneen minuuttiin. Mitä on tapahtunut?

- -

Ja taas saan kuulla, että itseaiheuttamani muka-sairaus ei kaipaa hoitoa, eikä kaltaisiani pitäisi edes auttaa - itsehän itseni olen tähän tilanteeseen ajanut. Eikä tilanteeni oikeastaan ole edes mikään tilanne; välttelen vain työtä laiskuuttani. Pakenen vessaan, sillä en ole varma oksennanko vai iskenkö veitsellä jokaista tarpeeksi lähelle osuvaa. Oksennus ei tule, pelon kyyneleet sen sijaan kyllä. Pelkään itseäni. Pelkään ajatuksiani, ja tietoa siitä miten pahoihin asioihin pystyisin. Mä en vieläkään tahdo vankilaan. En mä halua sinne. Mutta pelkään että jonain päivänä en vain hallitse enää itseäni. Kukaan ei usko mua tän suhteen, mutta viime aikoina olen pelännyt todella paljon oman turvallisuuteni lisäksi muiden turvallisuuden puolesta - tai oikeastaan sekin on ollut suhteellisen itsekästä pelkoa; pelkoa siitä vankilasta. Olen vain todella lopussa. Se vain ei näy musta mitenkään. Ja kun sairaala ei auta, lääkkeet eivät auta, aika ei todellakaan auta. Puhuminen auttaa sen hetken, kun puhun - tai sitten se tekee kaikesta vielä kamalampaa ja sekavampaa. Mitä helvettiä tässä enää pitäisi tehdä? Onko mulla enää niitä vaihtoehtoja, joista mulle niin kovin mielellään puhutaan? Miksei kukaan anna koskaan esimerkkiä yhdestäkään, joka voisi toimia? Tää on vaan aivan saatanan naurettavaa, kaikki.

np: Sylvaine - In the Wake of Moments Passed By

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti