Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Ei kukaan taida päästä kovin kauas hautausmaastaan


Bussissa Jyväskylästä Lahteen pitää keskittyä, jotta muistaisin miksi olen juuri siinä; bussissa. Mistä olen tulossa, minne matkalla. Keskity keskity keskity keskity. Tämä ei ole mun elämä, ei voi olla. Eihän? Silmät tahtovat painua kiinni, ja väsymys tahtoo katkaista tajunnastani virran kokonaan - taju lähtee taju lähtee apua pidä silmät auki en pysty apua. Perjantai-illan jälkeen mun keho on kuollut ja mieli valmis menemään kehon perässä samaa tietä. Tätä ei saa käsittää väärin; viikonloppuni oli paras todella, todella pitkiin aikoihin. Nauroin kolmen päivän aikana enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä (ja tavallaan me ei edes naureta Nooran kanssa niin loputtoman paljon ... ?). Jos sosiaalisuus ja ihmiset ja muutos ja tekeminen eivät vain väsyttäisi mua näin, olisin vain jäänyt. Mutta, en. Lauantaiaamuna heräsin viideltä, ja pää oli aivan täynnä hälinää; ääniä ja ajatuksia ja sanoja ja toiveita ja pelkoja ja tekoja ja kaikkea, ja joku oli todella peloissaan ja joku todella vihainen ja joku vain masentunut ja pettynyt ja en tiedä. Oli kamalan vaikea rauhoitella niitä, kun se joku ei pidä rauhoittelusta vaan menee paniikkiin. Lauantaiaamusta lähtien olen ollut levoton ja puoliksi poissa ja kaikki on ollut sitä tavallista - hankalaa, todella hankalaa.

Särkyjä ja keho sekoaa ja mieli sekoaa ja kynnet iskeytyvät iskeytyvät iskeytyvät iskeytyvät ihoon; verta, ihonkappaleita - riekaleita -, kudosnestettä, märkää. Kehoni on mulle muuten aivan sama, mutta en haluaisi pilata kasvojani (ei sillä, että ne tästä enää kovin rumentuisivat, mutta) - silti niihin on helpoin käydä käsiksi enkä uskalla edes ajatella miltä näytän kun ruvet ja haavat ovat kadonneet ja jäljellä on vain arpien kartta. En vain kykene lopettamaan, en osaa - se en ole minä. En mä hallitse, ja miksi hallitsisin kun tällä voin hallita niin paljoa muuta? Helvetin ristiriitaisuudet. Perjantaina kyselin neurologian polilta koska mun uusi soittoaika on kun sen edellisen onnistuin missaamaan. Nähtävästi mulle ei oltu varattu uutta, mutta nyt on: tiistaina seitsemästoista toukokuuta neurologi soittaa. Kymmenen päivää vielä. Tavallaan hyvä: jännitän tällaisia puheluita, ja vielä kun se neurologi oli niin jännä. Toisaalta huono: haluan tietää mikä mua vaivaa - jos vaivaa -; haluan että jalkani saisivat rauhan, ja kasvoni, ja koko kehoni. Nyt mulle rauhaa ei lupaa kuin haudan ikuinen lepo.

Mä olen ja elän vain muita varten. Joku sanoisi, että se on hyvä alku, mutta entä jos olen aina tehnyt niin ja nyt vasta ymmärrän sen? Miten voisin olla mitään, jos en ikinä ole ollut mitään? Tai olenhan minä ollut - kaikkea ja mitä ikinä tahansa muut ovat tahtoneet. Iloinen? Onnistuu. Surullinen? Kyllä. Pitääkö nyt olla vakava? Nytkö pitää nauraa? Onko nyt oikea aika aloittaa keskustelu näin? Tahtooto toinen, että teen nyt tätä? Kyllä ei kyllä ei kyllä ei kyllä ei. Mä olen olemassa vain muiden mielissä, ihmisten illuusioissa. Mua on olemassa yhtä monta kappaletta, kuin musta tietoisia ihmisiäkin on. Mun keho on pelkkä kuori; muut täyttävät sen miten haluavat, laittavat sen toimimaan miten haluavat. Mun keho ei oo mun. Mun keho on pelkkää saastaa. Ilman kehoa olisin vapaa. Ilman kehoa en olisi näin rikki, näin jumissa, näin kuollut - ilman kehoa en olisi.

Mun sisällä äänet, se puhe, puhuu Ensimmäisestä - on puhunut jo hetken. En ole ajatellut koskaan että sillä on nimi. Enkä voi nytkään olla varma. Mikä on harhaa? Onko mikään totta? Onhan tämä harhaa? En halua uskoa; ei tämä voi - saa - olla totta. Kuulen pahoja asioita Ensimmäisestä, ja pelkään loputtoman paljon että puhutut asiat ovat totta - että äänet päässäni tietävät totuuksia, joita en tiedä. Kamalinta on, että olen aika varma niiden olevan oikeassa. Ne tietävät asioita, joita olen vain aavistellut itse. Ne antavat mulle värejä ja kuvia, mutteivat tunteita tai ääniä tai hajuja - aina värejä ja kuvia, ei koskaan mitään muuta. Joitain olen nähnyt ennenkin, ja mulla on tunne etten ole oikeutettu näkemään kuin säälittävän pienen osan kaikesta. Enkä halua uskoa mitä näen pääni sisällä. Jos se on totta, se kaikki, mun on saatava tietää. En voi elää rauhassa ilman totuutta, ilman oikeuden tapahtumista. Mutta mun mielenrauha tulee tuhoamaan niin paljon - jos se kaikki on totta. Onko minun elämäni monen muun elämän arvoinen? Voisiko sellaista tekoa oikeuttaa ikinä, millään? Ja niin moni pelkää äärettömän paljon, etten voi edes valita. "Ensimmäinen tekee mitä haluaa", ne sanovat peloissaan. Ja kuoreni on täynnä suurien tunteiden sekamelskaa, ja mieleni hämillään; eksynyt. Loputon määrä kysymyssanoja.

Usein haluaisin vain tietää 
miltä muiden "sisäinen puhe" kuulostaa? 
Miltä muuden hiljaisuus, 
muiden tyhjyys kuulostaa? 
Mitä muiden päiden sisällä kuuluu? 
Kuuluuko? Haloo?

np: Tommy Lindgren Metropolis - Haamut

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti