Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 24. toukokuuta 2016

Everything's gotta burn to get back to its purest state

Väsyttää niin, että on vaikea olla pitkiä aikoja ylhäällä. Nojailen seiniin pysyäkseni istumassa. Silmät sulkeutuvat uupumuksesta. Vaikea pysyä hereillä. Olen nukkunut viikossa yhteensä viisikymmentäkuusi tuntia. Se on aivan normaali määrä ihmiselle, sen pitäisi riittää. Ja leukaani särkee - sitä särkee niin helvetin paljon. Neljä buranaa kahdenkymmenenneljän tunnin sisään, kun olen oikein sinnitellyt ilman. Jäytää ja jomottaa. Leukanivel naksuu ja poksuu (laskin reilussa puolessa tunnissa ainakin kolmekymmentä naksahdusta - sitten lopetin kun en enää jaksanut). Välillä naksahdusta seuraa viiltävä kipu yli poskipään; tuntuu kuin luu murtuisi - vaikka eihän se tietenkään murru, ja mistä minä tietäisin miltä luun murtuminen tuntuu kun minulta ei koskaan ole luuta edes murtunut? Yritin pohtia miksi nyt taas särkee. Havaitsin alkaneeni taas purra hampaitani yhteen jatkuvasti. En tiedä koska se on taas alkanut (vai pahentunut?), mutta tässä ollaan. Yritin pitää hampaat erossa tosistaan, mutta onnistuin vain puremalla kieltäni hampaideni välissä. Ei kovin toimiva ratkaisu pitkällä tähtäimellä. Sitten jos/kun joskus uuden ajan hammaslääkäriin saan, pitää yrittää kuulustella sitä hammaslääkäriä, että uskooko se tosiaan että öisin pidettävä purentakisko auttaa - jos syy onkin tämä päiväaikainen hampaiden kiristely ja yhteenpureminen? En mielelläni kuitenkaan laittaisi yli kahtasataa euroa kyseiseen asiaan, jos sen hyödyt ovat erittäin epätodennäköiset.

Ja mitä enemmän ajattelen, sitä epätoivoisemmalta tilanteeni näyttää. Eniten ahdistaa tieto siitä, että musta löytyvä yhdistelmä hoitomotivaation puute + kyvyttömyys tappaa itseään saa mut kärvistelemään täällä aivan helvetin kauan ja aivan helvetin tuskissani. On kamalaa, kun tuntuu ettei kuolemakaan muuta mitään. Ei tämä tästä ikinä miksikään muutu, ei ikinä. Ei mitenkään. Kuolema on silti ainoa vaihtoehto, mitä enää jaksaisin yrittää kokeilla - jos jaksaisin. En jaksa nostaa kättäni yrittääkseni, en. Sunnuntaina, aamuyöllä (kai se oli silloin, aika sekoittuu aina vain), itkin kun yritin avata kaikkea pahaa toiselle ihmiselle. Sille on turvallista puhua, se on tarpeeksi kaukana jotta tiedän ettei se tee mitään tyhmää tilanteeni suhteen. Mutta se oli huolissaan. Syyllisyys. En saisi, en saisi pilata muiden elämää omallani. En kuormittaa lisää, jos toisen elämä on sietämätöntä jo muutenkin. Silmieni ympärillä rypyt ja pussit lisääntyvät. Ennen pidin silmistäni, nyt tuntuu pahalta. Ei niiden kuuluisi näyttää tuolta, ei vielä, ei tässä iässä - eihän?

On hankala muistaa syödä ja on hankala muistaa juoda. Tänään olen keskittynyt, koska olen aika varma että mulla oli jonkinlainen nestevajaus päällä eilen - eikä olisi sinänsä ollut ihme, koska arvioin näin jälkikäteen että join lauantaista maanantaihin ulottuvalla aikavälillä parisen litraa nestettä. Arvio on luultavasti yläkanttiin - valitettavasti. Tänään vähän paremmin, ja olen pakottanut kurkustani alas kai jo litran. Pakko edes juoda, kun syöminen on niin vaikeaa. Tänään olen syönyt jäätelöä - kolmesti - ja muutaman hot wingsin, joiden syömiseen kului yli puoli tuntia aikaa. En ymmärrä. Loput siirsin veljen eteen - tämä oli lopettanut ruokailun jo aikoja sitten, mutta mun maha ei vain enää vetänyt. Veljelle onneksi maistui. Välillä mulla kyllä on nälkä, mutta kaappien tyhjyydestä on hankala löytää nälälleni kelpaavaa syötävää. Kaikki on liian raskaita valmistaa (esim. leivän voin jaksaa tehdä, jos on leikkelettä jota heittää päälle korvaamaan levitteen - en jaksa voidella leipiäni ja se jos mikä on suhteellisen säälittävää), tai sitten ei vain maistu. Olisi niin helvetin tärkeä syödä, mutta se vain on mahdotonta - eikä ole edes kyse siitä että estäisin itseäni. En vain saa sitä ruokaa alas, ja vatsa ilmoittaa olevansa täynnä välittömästi. On vaikea syödä vastoin kehon tuntemusta, enkä tavallaan edes halua, sillä pelkään sen johtavan siihen, etten osaa pian enää tunnistaa koska olen täynnä vaan ahdan ruokaa vatsaani kaikesta huolimatta.

Ja huomenna on ensimmäinen kerta psykofyysisessä fysioterapiassa. Matkaan siis kerrosta alemmas kuin normaalisti, polille mennessäni. Ahdistaa, sillä kyseisessä kerroksessa toimii nuorisopsykiatrian matalan kynnyksen arviointiyksikkö, ja tuntuu erittäin häiritsevältä mennä sinne pyörimään. Tiedän, ei ole mitään syytä ahdistua. Ahdistun silti. Motivaatio on vain jotenkin vielä tavallistakin olemattomampi, eikä pelko ainakaan helpota asiaa. On vain todella vaikea jättäytyä pois hoidosta ja jäädä täysin tyhjän päälle. Saisin siitä niin paljon paskaa niskaan perheeltä ja suvulta ja yhteiskunnalta. "Pitäähän sun nyt parantua!" Mutta kun en minä koskaan "parane" kuitenkaan? Toisaalta ei mua itseäni sinänsä haittaa kuluttaa aikaani näin. Sama se on mitä teen. Lähinnä vain harmittaa, että käytän väärin tätä tilaisuuttani - ja vien jonkun muun paikan. Mä yritin tehdä listaa asioista, joita mä haluaisin vielä kokea, mutta en keksinyt mitään. Listasin siihen kuoleman. Jos ei muuta, niin ainakin pääsisin kehostani eroon. Kaiken järjen mukaan myös mieleni tuhoutuisi, koska tavallaanhan mieli on vain kehon normaalin toiminnan sivutuote, mutta koska en voi olla varma... Niin ainakin pääsisin tästä helvetin kehosta. Grillikausi on alkanut, ja sytytysnesteet ja kaasupullot pomppivat silmille joka paikassa. Ideat pommittavat päätäni vaikka mulla ei ole voimia niitä toteuttaa. Ei siitä kuitenkaan kai haittaakaan ole, jos valmistautuu ja suunnittelee.


mä yritin silti
keksiä keinoja
etsiä vaihtoehtoja

mutta mä en kelpaa
tai sitten en kelpuuta
koska en aio olla jotain
mitä mä en todellakaan ole.

np: From First to Last - Tick Tock Tomorrow

1 kommentti :

  1. tsemppiä sinne fysioterapiaan! <3 tuu sit kirjottaa miten meni, kiinnostaa millasta se on.

    VastaaPoista