Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Kauniita kuvia; posliinisia pintoja; valheita, valheita









Jyväskylässä oli eräs antikvariaatti. Sieltä löytyi Värien kirja, joka on täynnä värimalleja ja asiaa väreistä suoraan vuodelta 1961 - niin kaunis kirja kaikin puolin. Sieltä löytyi myös kirja täynnä venäläisiä, maalattuja tarjottimia - tai siis niiden kuvia. Rakastuin tähänkin.

- -

Tänään sinänsä kai hieman parempi. Kai, en osaa sanoa varmasti. Ulkona liian kuuma. Löysin villatakkuni kämpältä ja heitin ne jatkoiksi päähän (kiitos Miss Chaos kun muistutit omalla esimerkilläsi villatakkujen kauneudesta - sulla ne tosin on vain tuhannesti kauniimmat! ;____; ♥). Join frappén Arnoldsissa vaikkei olisi ollut varaa. Pyörähtelin Saran kanssa hieman ympäriinsä, ja noudin postista H&M:n paketin kun vihdoin sain aikaiseksi tilata ihan perusyläosia kun en sopivia omistanut yhtään eivätkä ne kaupasta vain jää käteen. Vihdoin voin siirtää liian isot pois kaapista - tosin nyt ongelmaksi muodostui mahani, joka on ainoa osa kehoani, joka on ollut pienentymättä. Rinnanympärys on kokoa 48 ja lantio menisi kokoon 46, mutta vyötärö tahtoo itsepintaisesti olla kokoa 54. Keskivartalo-omenalihavuus on ihanaa; yritä siinä löytää sopivia vaatteita. Pitää vain sopeutua siihen että mahani pursuaa jokaisesta vaatekappaleesta, joka on muuten sopiva; en voi ostaa sellaisiakaan vaatteita, jotka sopivat mahasta, mutta tippuvat muuten päältä.

Torstaina junaan ja junasta autoon ja autolla Tampereelle. MARS-ihmiset, ja pelko kaivaa tietään sisälläni ympäriinsä löytämättä haluamaansa suuntaa. Lupasin tehdä tonnikalalasagnea niille ihanille naisille, joiden elämästä en enää tiedä yhtään mitään. Tonnikalalasagne on hyvää, ja tonnikalalasagnen tekoon voin kadota. Tuntuu vain jotenkin, että aina mitä enemmän tunnen olevani läsnä, sitä enemmän katoan. Ja jos en ole läsnä, olen kadoksissa. Ristiriitoja. Aina vain pelkkiä ristiriitoja. Lupasin Nooralle syntymäpäivälahjaksi asioita, koska en pidä turhien lahjojen ostamisesta, ja onnistuin löytämään kaiken haluamani paitsi yhden ja pakkasin lahjat odottamaan kesäkuun loppua. Lahjojen pakkaaminen on rentouttuvaa, vaikka selkäni kipeytyykin aina.

- -

nyt mun aika on alkanut käydä vähiin
                         enkä tiedä minne mun ajatus hävii
mut mä tunnistan sut mun unista
                               pimeistä kuvista
                                              kun silmiäni ummistan

aika on käymäs vähiin
                         enkä tiedä minne mun tunnit hävii
jos mä löytäisin sut mun unista
                           pimeistä kuvista
                                    kun silmät hetkeks ummistan "
         - tommy lindgren metropolis: pimeät kuvat (feat. laura moisio) -

- -

Kellon lähestyessä puoltayötä tunnen kuinka kehoni alkaa taas hikoilla - taas, kuten eilenkin. Eivätkä nämä ole ainoat kerrat. Ahdistaa, ahdistaa. Miksi; miksen tiedä; miksen muista - pitäisikö? Olen irrallaan, ja siksi voin siedettävästi - en tunne, en ole, en voi mitenkään. Vain olen, mutten oikeasti. Kehoni on, sillä en osaa poistaa sitä. Liekit osaisivat - osaksi - mutta minä en osaa laittaa itseäni liekkeihin, en nyt, en tänään, en vieläkään. Jostain syystä ei nukuta lainkaan. Viime yönä kolme ja puoli tuntia unta, aamusta kolme lisää. Kuusi ja puoli tuntia kuulostaa tähtitieteellisen suurelta määrältä, ja kai pitäisi pelottaa sillä useimmat tarvitsevat vähintään tunnin enemmän joka yö - se olisi normaalia. Olen niin hullu, että asetin kesälle kaksi tavoitetta: käydä Milkan kanssa Helsingissä, ja isoäidin kanssa Tampereella. Oikeastaan vain ensimmäisen toteutuminen on näköpiirissä edes jotenkin, joten lähinnä tuo toinen ei ole tavoite, vaan vain ... varalla, ehdolla? Olemassa, mutta sitä ei tarvitse toteuttaa. Että jos siellä Helsingissä kävisin. Edes yksin. Edes kävisin. Jonain rauhallisena päivänä, jonain hiljaisena päivänä. Jonain päivänä, kun pää ei huuda ja mieli on poissa ja kehoni toimii automaattisesti. Jos vain tietäisin... mitään. Ääh. Ääh.

Jos vain muut ymmärtäisivät, miten raskasta on olla olemassa. Miten raskasta on toivoa katoavansa joka päivä. Miten raskasta on olla olemassa ja toivoa katoavansa joka päivä, kun ei kykene tekemään asialle mitään. Miten paljon siitä kumpuaa itsevihaa. Oksetusta. Ahdistusta. Inhoa. Epätoivoa. Väsymystä. Tunteita ja tuntemuksia - ja ne ovat aina kaiken pahan alku. Minun pitäisi olla jo kunnossa. Kaiken järjen mukaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen, minun pitäisi olla jo kunnossa. En ole, ja vihaan itseäni sen takia. Heikko, surkea, säälittävä, huono. Mikset osaa päästää irti; mikset päästä jo irti? Naurettavaa. Mutta kaiken jälkeen jäljelle jäisi vain tyhjyys - sellainen oikea, tyhjä tyhjyys. Ei sellainen, jota tunnen. Ei sekava, täysi. Ei sellainen, jossa tyhjyys on ainoa mahdollisuus kun mistään ei saa kiinni - kaikkea on aivan liikaa, ja siksi kaikki katoaa.

- -

Daniel Rydél: Maailmassa on virhe. Leena Krohn: Pereat mundus. Useita tekijöitä: Toisaalta, kaikkea voi sattua (venäläisiä novelleja). Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Leena Krohn: Auringon lapsia. <

np: Apulanta - Pihtiote

1 kommentti :