Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Shotgun quickfix


Aamusta tunnen itseni ensimmäistä kertaa kuukausiin oikeasti yksinäiseksi tavalla, että voisin kaivata seuraa. Hämmentävä tunne, kun normaalisti mun olemattoman sosiaalisuuden tarpeen täyttää satunnainen blogimerkintä ja pari julkaisua bittiavaruuteen päivässä - ja tää mikään nyt ei oikeastaan ole edes sosiaalista. Perjantaina Jyväskylään ja Noora ja mä olen saatanan peloissani koska en tiedä jaksanko lopulta ihmisiä vaikka tahtoisin nähdä mutta jos kahden tunnin jälkeen olen kaksi päivää aivan lopussa ja sitten vielä viikon sumussa ja en tiedä en tiedä menen silti. Oksettaa jo nyt bussimatka ja ihmisiä sullottuna pieneen tilaan vailla ulospääsyä ja ne pitävät ääniä ja en ehkä selviä. Noora voi sit tuhkata mun ruumiin ja ravita sillä tulevaa parvekekasvimaataan, ok.

Veli sanoo ettei muista mitään lapsuudestaan ja sen äänessä syvä katkeruus ja mä tajuan että vaikka mä kuinka yritin niin epäonnistuin enkä mä pystynyt pelastamaan sitä sittenkään. Menin ja katosin itse - tuhosin itseni pieniksi paloiksi - ja jätin veljeni yksin selviämään - ja sitten vielä yritän vetää siitä pisteitä itselleni vain jotta oma olo olis helpompi. Onneksi en ole kai koskaan väittänyt olevani mitään muuta kuin itsekäs epäonnistuja, joten löytyy sentään jotain minkä suhteen en ole valehdellut. Merkkejä on kaikkialla, ja ne kaikki osoittavat samaan suuntaan: hyppää. Mä kaipaan syviä haavoja, ja bensaa ja polttoöljyä ja kerosiinia niihin, ja tulitikut. Tai sit niin loputtoman suuren sirpalepommin ja ruuhka-ajan. Kipua, huutoa, ruumiita ja mä kuolisin nauruun sen kaiken keskellä.

Hiukset koskettavat olkapäätä, ja ahdistaa. Hiukset koskettavat kasvoja, ja olen jo raivon partaalla. Hiukset koskettavat vaikka teen mitä ja en tiedä leikkaanko irti hiukseni vai pääni vai käteni - vai kuorinko kenties ihoni tuntohermoineen pois. Raastan päänahkaani, ja tärisen raivosta kun irtohius leijailee taas käsivarrelleni. Ainoa keino paeta epämiellyttäviä tuntemuksia on upottaa kynnet ja muut ihoon ja sen alle. Hallintaa, hallintaa, kontrolloi tuntemuksiasi, hallintaa. Rakennan maailmaa turvallisista luvuista, muodoista, kuvioista ja sarjoista - se ei auta, mutta on pakko yrittää edes jotain. En vapaaehtoisesti vain anna kaiken hajota; roikun kynsin ja hampain jossain, jota ei enää edes ole. Mua ei ole - oliko edes joskus? Mitään ei ole ja kaikki on harhaa.

Tavallaan en vain jaksaisi enää taistella yhtään mitään vastaan. Sama se hirtänkö itseni nyt vai palanko poroksi vuoden päästä. Jos en vain olisi näin saatanallisen heikko. Mä haluan aina olla niin loputtoman varma kaikesta, joten on erittäin paradoksaalista että juuri tässä asiassa se on pahinta mitä tiedän; varmuus siitä että pystyisin siihen. Siksi jätän aina takaoven raolleen ja kaiken puolitiehen; jänishousu. Niistä sadoistatuhansista milligrammoista osa on varmasti jo menettänyt tehonsa, mutta todennäköisyyksien mukaan osan toksisuus on kasvanut, ja kun varmistuksen varmistukset ja kaikki niin se on aivan liian varmaa. Joku haraa vastaan, ja kuinka se saakaan raivon partaalle. Lukumäärällinen ylivoima ei auta mitään, jos jollain on enemmän puhdasta valtaa.

Parempia päiviä, ja se nyt kai on vain sitä kun suljen kaiken pois kun en vain jaksa enää. Ajatusreittien sulkeminen kostautuu särkyinä ja kipuina kun keho jännittyy - luulen. Päivät sekoittuvat edelleen vaikka parina yönä on sentään tuntunut, että aivot todella sammuvat samaan tahtiin kehon kanssa kun nukahdan - usein se on ollut vain sitä, että keho on off- tilassa ja aivot täysin hereillä. En tiedä, olis pitänyt vain hoitaa tää kaikki itse ja yksin. Mun sisällä on niin paljon kaikkea todella pahaa ja vaarallista, ettei kannattaisi sorkkia. En vain tiedä muita, jotka jo yksitoista vuotiaina nauttivat muiden tuskasta ja kärsimyksestä tavalla, joka ei käsittääkseni ole kovin normaali. Uskoisivat jo, ettei tätä voi korjata; pahuus on rakennettu muhun sisälle. Odotan huomiselta polikäynniltä, että vihdoin ilmoittaisivat ymmärtäneensä; "poistamme sinut ennaltaehkäisevänä toimena" - ja siihen loppuisi mun tuska, siihen loppuisi mun kärsimys.
(  ä ä l l ä   k i i k k e r ä n   r u u m i s l a u d a n
k e i n u l e i k k i ä   p a r t a a l l a   h a u d a n  )

np: Ruoska - Tuonen viemää

2 kommenttia :

  1. Saako kysyä mitä lapsuudessanne on tapahtunut? En muista oletko koskaan kirjoittanut siitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tähän mä en osaa vastata, koska en muista. oikeastaan kaikki muistoni lapsuudesta pohjautuvat valokuviin ja muiden kertomaan.

      mulla oli niiden mukaan hyvä ja turvallinen lapsuus, oikeastaan parempi kuin useimmilla. olimme veljeni kanssa helppoja, kilttejä ja iloisia. unelmalapset, ja kaverit kadehtivat unelmaperhettäni. kukaan ei jaa kanssasi kokemusta jonka mukaan lapsuudessani oli jotain vikaa - miten ja missä muka?

      olen siis luultavasti keksinyt kaiken...

      Poista