Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 26. toukokuuta 2016

Valhe, jonka varjossa voi olla täysin kotonaan

Fysioterapia. Samassa kerroksessa sairaalakoulun osa ja nuoria. Seison hissiaulassa, jotta kohtaan mahdollisimman vähän ihmisiä. Fysioterapeutti tulee, ja ensimmäinen ajatukseni on että ei vittu. Jokin sen ihmisen olemuksessa on niin häiritsevän läsnäolevan vahvaa, että ahdistuskerroin säntää huimaan paniikkinousuun. Ollaan kymmenen minuuttia etuajassa, mutta aloitetaan. Seuraan sitä sen huoneeseen ajatellen pakoa. Huone on iso, ihan kamalan hirvittävän loputtoman järjettövän iso. Sellainen kuin lääkäreillä, mutta paljon tyhjempi, ja siksi sen koko korostuu. Niin paljon tyhjää tilaa. Ahdistaa. Paljon kysymyksiä, muutama lomake. "Olet varmaan täyttänyt nää silloinkin kun kävit fysioterapiassa keskussairaalalla." Ai? Täytinkö mä silloin lomakkeita? Sitten näen ne, ja muistan hämärästi.

Kysymyksiä kehosta, kehosta, kehosta, kehosta. Ruokailusta ja unesta ja liikunnasta. En liiku en. "Etkö yhtään?" En. En nuku, tai nukun, kahdesta kahteentoista tuntia vuorokaudesta, kai se on kuusi keskimäärin, pätkittäin, herään säpsähtäen täysin hereillä. Oikeastaan nykyään siis jo aika hyvin. "No tosi vähänhän sä kyllä nukut." Musta nukun liikaa, ja liian vähän. "Miten sä syöt, tai että monta kertaa päivässä?" Eh, no. No. En tiedä. Syön mä, joskus. Illalla, ruokaa. Kun muutkin. "Entä aamupala?" Joo kyl mä useimmiten - kun en kehtaa sanoa että en oikein kyllä syö kun en mä vain jaksa. "Entä iltapalaa?" Mutisen jotain myöntävää. Hankala vastata. Ainakin se on iloinen, että olen laihtunut. Ja harmissaan, että mun paino nousi niin paljon ekan vuoden aikana. Mutta ylpeä, että painan nykyään vihdoin vähemmän kuin silloin, vuosi lihomisen alkamisen jälkeen, keväällä 2009. "Onhan se nyt vain paljon helpompaa liikkuakin." On, tiedän. "Miten sä tunnet sun kehon?" En... en tunne. "Ollenkaan?" Niin. Fysioterapeutti sekoaa sanoissaan; änkyttää hämmentyneenä hetken. Mokasin, anteeksi.

"Luin että sulla on traumatausta, ja et alkuun sun oireilu oli masennus- ja ahdistuspainotteista. Ja sit on näitä disso-oireita. Onko sun diagnoosi vieläkin toi määrittämätön skitsofrenia?" Nyökkään; on. Kysymyksiä dissosiaatiosta, persoonista ja psykoottisuudesta, ja kerron että on vaikea erottaa mikä on dissosiaatiota ja mikä psykoottista - mutta selvyyden vuoksi en edes oikeastaan aloita ajatusteni sisällöstä. "Oot näköjään joskus viiltänytkin... näköjään aika pahasti. Näen sun käsivarren." Hämmennyn, koska en minä ole pahasti viiltänyt. Viiltänyt, kyllä, paljonkin. Mutta pahasti? En koskaan. Onneksi se ei sano mitään mun kasvoista; ehkä sekin laittaa aknen piikkiin. Sukkahousut peittävät jalat, ja vaatteet loput kehosta. Käsivarsissa arvet ja ruvet ovat sopivasti "väärällä" puolella, piilossa. Tuntuu jo muutenkin tarpeeksi sekavalta sekasotkulta kaikkien niiden kysymysten jälkeen.

Kysymyksiä perheestä, ja kaunistelen ja välttelen. Se menee läpi, kuten yleensä aina vieraiden ihmisten kanssa. "Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?" Olen hiljaa, apua. "Niin siis että nykyään?" Naurahdan että joo, on, kyllä. Kysymys siitä, kuinka usein niitä on, ja nauran lisää. Joka päivä, koko ajan. Fysioterapeutti hämmentyy, ja kiirehdin lisäämään että ei ne nyt niin vakavia ole, ainahan niitä on. "No hyvä että sulla ei ole mitään suunnitelmaa - vai onko?" Ainahan niitä on. "Nytkin?" Tietenkin, mutta lisään että enhän mä mitään tekisi. En mä. Eikä ne nyt niin vakavia tosiaan ole. Sanon, että en mä osaisi olla ilman. Että ne on mun ainoa turva ja ainoa pakokeino. En mä selviäisi, jos en tietäisi, että voin kuolla. Että ajattelen kuolemaa ja itsemurhaa, kun maailma on ylivoimainen. Ja mielessäni juoksee sanat aina aina se on sitä vittu aina.

Käydään läpi, mitä tullaan tekemään seuraavilla kerroilla. Se seisoo toisella puolella huonetta, mä toisella. Saan valita. Se lupaa, ettei koske jos en kestä, että se voi olla koskematta vaikka koko jakson ajan jos en pysty. Kertoja on kaksikymmentä, mutta niitä voi olla muutama enemmänkin, jos tuntuu että muuten jäisi jotain kesken. Kotitehtäviä. Niitä olis hyvä tehdä, koska muuten kaikki jää vain noiden käyntien varaan. Ei pakko, mutta hyvä. Ahdistaa, koska kaikki tekeminen on niin vaikeaa. Onneksi fysioterapeutti ymmärtää. Se sanoo, että niin voi olla aina; etten jaksa, että asiat ovat vaikeita. Että sen kanssa vain kannattaa opetella elämään. "Susta on vain todella vaikea nähdä ulospäin, että sulla on vaikeaa." Nielen nopeasti kyyneleet - et jumalauta itke nyt, et täällä - ja vastaan myöntävästi. Toivon, ettei se huomaa kuinka mun ääni sortuu kun kerron, että niinhän se aina on. Ei kukaan näe, en mä näytä. Mä nauran ja hymyilen ja käyn kahvilla ja puhun hauskoja juttuja, ja kun pääsen kotiin kaadun väsyneenä sänkyyn ja alan taas odottaa kuolemaa.

Ensi keskiviikkona seuraava aika. Mulle jäi lopulta ihan hyvä olo tuosta kokonaisuutena, ja fysioterapeutistakin. Tavoitteena olisi, että opin rauhoittamaan kehoani. En ole lainkaan varma, voiko sitä saavuttaa, mutta. Kokeilen. Ei se haittaa, samahan se on. Jännittää vain, mitä oikeasti tapahtuu kun pitäisi alkaa tehdä jotain muutakin kuin vain istua ja puhua ja täyttää lomakkeita - siinä mä olen hyvä. Ja siitäkin se fysioterapeutti kysyi; mistä pidän. Kerroin pitäväni ajattelusta, ja se kysyi että ai niinko mindfullness -tyyppisestä ja jouduin korjaamaan, että lähinnä nautin avaruuden, maailmankaikkeuden rakenteen, maapallon fyysisten ominaisuuksien ja vaikka evoluution miettimisestä ja tutkimisesta. Hän hämmentyi hieman - taas.

- -

Leukaa särkee - ei mitään uutta. Uupumus ja väsymys ja en jaksaisi mitään. Onnistuin jälleen tuhlaamaan kaikki rahani kaikenlaiseen turhaan ennen kuun loppua, ja nyt mulla on noin kolme desiä juomaa jäljellä, kunnes huomenna tai lauantaina tai joskus tulevaisuudessa voin ovelasti yrittää vinkua pari litraa lisää. Onneksi helteet sentään loppuivat. (Ja jos et tiedä niin olen sen verran vammainen paska etten juo vettä. Kyllä, en juo. Ruoan kanssa pystyn, mutta janoon en. Alkaa lievästi oksettaa, joten oikeastaan mielummin kuolen kuivumiseen.) Nukuin yksitoista tuntia heräten vain kerran siinä välissä. Yhdeltä onnekseni pomppaan ylös; ei ole hyvä olla nukkumassa vielä kun äiti palaa töistä. Nyt väsyttäisi taas niin kovin. Taidan levätä hetken tämän kirjoitettuani, koska isäkään ei ole vielä tulossa kotiin eli ruokakaan ei vielä hetkeen valmistu. Ehdin torkahtaa.

Muutaman päivän ajan mun on tehnyt hirveästi mieli lukea. En vain ole jaksanut. Kerran otin kirjan jo käteen ja istuin sängylleni alkaakseni lukea. Ihan vaan pari sivua, ei tarvi jaksaa enenmpää. Istuin kirja sylissä, mutten jaksanut kääntää auki edes kansilehteä. Laskin kirjan kädestäni, ja nukahdin. Ensi kuusta tulee pelkkää helvettiä niin monin tavoin, ja tiedän etten saisi huolehtia tulevasta, mutta onhan se nyt vain pikkaisen mahdotonta. Mitä sitä pitäisi sitten ajatella, jos menneisyyttään ei muista tai sen muistaminen sattuu, nykyisyydessä ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä ja tulevassa saattaa olla jotain pienenpientä hyvääkin joskus satunnaisesti? Mun ei pitänyt nähdä enää heinäkuuta. Mä päätin sen lopullisesti voitonvarmana tammikuussa. Lopulta olen kuitenkin vain se heikko epäonnistuja kuin ennenkin, joten luulen että on vain parempi kaikessa hiljaisuudessa poistaa ajastettu postaus sieltä jostain tulevaisuudesta - se, jonka kirjoitin silloin kuukausia sitten. Miten mä voisin uskaltaakaan? Sehän tarkoittaisi, että mä saavuttaisin jotain mitä olen halunnut. Ei mulla ole oikeutta. Mä en ansaitse mitään hyvää.

Ja tiedättekö, joskus toivon etten olisi koskaan lähtenyt tälle avoimuuden ja myöntämisen tielle. Että olisin vain jatkanut esittämistä; unohtanut ja sivuuttanut pahan olon ja kaiken kamalan. Ehkä mä olisin normaali nyt. Rikki, mutta toimiva. Nyt olen vain rikki. Ehkä olisin jäänyt yksin, mutta ainakaan mun ei tarvisi surra kun tiedän miten paljon satutan niitä, jotka vielä jaksavat välittää. Ehkä olisin pinnallinen ja pelkkä kuori, mutta en tietäisi miten paljon hengittäminen sattuu - tai jos olisinkin oppinut sen, olisin ehkä avun sijaan hypännyt junan alle tai tarttunut nauraen siihen olemattomaan aseeseen. Mä olin vuosia liian myöhässä kaiken kanssa, ja musta tuntuu että mitä enemmän sorkin, sitä enemmän sattuu ja sitä enemmän sekoan. Valitettavasti olen tässä onnistunut tuudittautumaan illuusioon, joka väittää että mua voidaan auttaa. En pidä siitä, että joudun sanomaan näin, sillä niin monen avun saavutettavissa olevat ovat syöneet noiden sanojen merkityksen. Mä en odota enää kuin jotain, joka tönäisee mut sen estyneisyyden ja sovinnaisuuden rajan yli. Sitten mä en enää ole, sitten mä toimin. Sitten millään ei ole väliä, ja mä olen vihdoin vapaa.


joskus nykyhetki karkaa
on ajatuskin tulevasta täysin tulenarkaa
mul on tunnottomat varpaat
oon tottunu valehtelemaan
joskus tietää, joskus arvaa
tanssii läpi kaaoksen ja kaamoksen ja harmaan
pelkää ja naureskelee partaan
valehtele, valehtele vaan "

np: Tommy Lindgren Metropolis - Haamut

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti