Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Luissaan on sydän metallista

En jaksaisi kelata ajatuksia taaksepäin vaikka tiedän että pitäisi. Juhannus. Ahdistusta. Suunnitelmia massamurhista ja itsemurhista ja perhesurmista ja vain verestä kaikkialla. Noora saapuu. Mä en tapa ketään. Noora lähtee. Mä jään koiran kanssa. Koira puree vierasta, verta lattialla, huutoa ja parisuhderiitaa. Raavin kaulaani puolisen tuntia villisti, mutta se on surkeaa räpeltämistä. Ehkä parempi niin; kukaan ei saanut tietää. Itkun seassa nauran kuinka tapan kaikki - kuinka tapan kaikki ja itseni. Mutta koirasta pitää pitää huolta. En tapa ketään. En edes itseäni. En saisi koiraa tarpeeksi turvaan niin että se pysyisi rauhallisena. Silti mulla oli paras juhannus luultavasti ikinä. En ollut yksin joukossa. Käyn siltikin vielä täysin ylikierroksilla, enkä osaa rentoutua. Odotan väsymyksen iskevän. Liikaa ihmisiä, liikaa valheita. Liikaa elämää. Yliviretila päässä vaikken tunne mitään.

Ja viime yönä outo olo. Herään kolmelta, nousen ylös ja yritän suunnata kohti keittiötä. Seinät tulevat vastaan. Lattia katoaa alta. Tasapaino on kadoksissa. Tuntuu kuin olisin erittäin voimakkaasti sedatoitu. Yritän pitää seinistä kiinni ja selviän takaisin nukkumaankin. Viideltä vessaan. Perkeleen seinät; tulevat vastaan. Mikään ei toimi oikein - en minä eikä maailma. Lisää unta. Yhdeksältä pyörii vieläkin. Silmät vain kiinni. Puoli kaksitoista mä nousen. Ja nyt kello on kaksi iltapäivällä ja edelleen, aina vain, tuntuu hieman oudolta. Ja kun mulla ei ole edes mitään sedatoivaa täällä. En ole vain voinut ottaa jotain ja sitten unohtaa. Hämmentää. Jalat tuntuu heikoilta ja pyörii pyörii - muttei nyt oikeastaan pahasti. Ehkä vain kuvittelen. Ehkä tämä on vain se väsymys nyt. Ei sillä väliä.

Torstaina on aika sille vieraalle psykiatrille. Hävettää, koska taidan sittenkin sanoa ei lääkitykselle. Vaikea tietää. En osaa sanoa. Se kaikki huono... En halua. Se minimaalinen apu... Onko se edes oikeaa? Tarvitsenko sitä? Ehkä ongelma onkin jokin muu kuin mielenterveyden olemattomuus. Ehkä olen vain liian erilainen sopeutumaan. Koska sitähän tämä on. Mä en kykene ymmärtämään tai haluamaan asioita, joita normaalisti kuuluu haluta. Tehdä. Ymmärtää. Ympäristön odotukset törmäävät mussa kieltäytymisen muuriin, vaikka en varsinaisesti koe kieltäytyväni. Mä en vain osaa haluta. Ymmärrä sitä tarkoistusta asioiden takana. Mä en osaa elää, sillä mä en näe siinä mitään järkeä. En mitään tarkoitusta. Enkä mä osaa luoda sitä tarkoitusta tyhjästä. Mä en osaa täyttää tyhjää jollain muulla tyhjällä. Ja miksi edes tekisin niin? Mä olen opetellut esittämään, mutta mä teen sen vain jotta ei tarvisi koko ajan istua paskasateessa. Mutta ihmisten on vaikea käsittää, että kyllä mä osaan tehdä asioita. Mä en vain näe niiden tekemisellä mitään tarkoitusta. Mä en halua tehdä asioita vain muiden takia. Ehkä olen sitten laiska, ehkä itsekäs - luultavasti molempia. Mutta miksi juuri minun pitäisi muuttua? Siksikö, että minua on vain yksi? Jos minua olisi muutama miljoona, sittenkö saisin olla näin? Sittenkö vasta?

Torstai ahdistaa. Tahtoisin vain pyytää jotain tappavaa. Tahtoisin vain sanoa etten enää hoitajan loman jälkeen palaa käynneille. Mutta tavat on juurtuneet syvään. Pitää olla kiltti, pitää olla kohtelias. Ei saa suututtaa, ei saa tehdä väärin muita kohtaan. Joten kai mä vain jatkan tätä hulluna olemista, vaikka mä olen kaikkea muuta kuin hullu - mä olen vain huono, ja tyhmä. Laiska ja itsekäs. Ne eivät käsittääkseni ole mihinkään psykiatriseen diagnoosiin oikeuttavia kriteerejä. Ne taitavat olla vain sellaisia ominaisuuksia, joita ei arvosteta. Ja kai parempi niin. Koska mä näen maailmassa asioita, joita muut eivät näe. Mä huomaan yhteyksiä, joita ei ole muille olemassa. Mä tiedän asioista, joista muilla ei ole käsitystäkään - ja vaikka kerron niin he eivät usko tai häiriinny. Ja kai tässä oudointa on, etten ole lainkaan psykoottinen tällä hetkellä. Mun todellisuus ei vain osu yhteen muiden todellisuuden kanssa. Mä voin toimia oikein, jos tahdon - jos pitää. Mä pystyn näkemään missä kohdin mun todellisuus ei osu yksiin muiden todellisuuden kanssa. Mä olen vain se pala väärästä palapelistä, se joka ei sovi mihinkään. Joka lopulta jää yli.

Mun silmät on jo kuukausia toimineet jotenkin laiskasti. On vaikea tarkentaa katsetta. Kärpäset ovat vallanneet mun huoneen; laskin eilen illalla kahdeksan. Perjantaina avasin tonnikalapurkkia ja onnistuin leikkaamaan kämmenessä rasvakudokseen ja johonkin suoneen. Myöhemmin repäisin sen vahingossa uudestaan auki vaatteita vaihtaessa. Harmillisesti se on jo umpeutumaan päin. Yritän yritän yritän yritän mutta tahdon vain vääriä asioita tai en yhtään mitään. Se ei kelpaa, se ei riitä. Mä en ole ihminen. Liekö olen edes elossa? Kone. Ja nyt on kai parempi sammuttaa itsensä hetkeksi peiton alle. Ulkona on liian kirkasta, liian aurinkoista. Liian kuuma. Liian väärää. Täällä on hämärämpää ja viileää ja voin nukkua hetken nyt. Sitä mä haluan.


" you must've made some kind of mistake
I asked for death but instead I'm awake
the devil told me "no room for cheats"
I thought I sold my soul, but he kept the receipt "

np: Bring Me the Horizon - Throne

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Jos palat eivät sovi toisiinsa ne runnotaan, ja rakkaudeksi kutsutaan

Polilla menee hyvin. On hyvä päivä muutenkin. Sovitaan hoitajan kanssa että heinäkuun tapaamiset kesäsijaisen kanssa perutaan. Mulla ja sillä ei olisi vain tullut toimimaan mikään yhteinen, ja se ihminen aiheutti niin suuria aggressioita että. Parempi näin. Vielä yksi tapaaminen ensi viikolla, lääkärin kanssa. Sitten kuukauden tauko ilman kontakteja. Mutta samapa se. Aina voin jättää kansliaan viestiä että muhun otetaan heti yhteyttä kun hoitaja palaa lomalta jos olo menee oikein hankalaksi - hah. Verikokeetkin olivat ihan ok - tai lähinnä tulokset olivat samanlaiset kuin edelliselläkin kerralla. Kolesteroli täysin sama kuin kaksikymmentä kiloa sitten - siis koholla. Valkosolut hieman enemmän koholla kuin viimeksi, mutta mulla on olleet ne koholla koko psykiatrian historian ajan joten kai se on mulle normaalia. Muuten kaikki ok; ei mitään jännittävää. Vielä kun itse numero- ja tilastofriikkinä pääsisi tuijottamaan niitä tuloksia mielenkiinnosta ja ihastuksesta, mutta ei vielä. Kantaan ne ilmestyvät ehkä jo ensi viikolla.

Tuntuu että lähinnä vain istun hiljaa, vaikka toisaalta sanon paljonkin. En silti tarpeeksi. Miten voisin? Miten osaisin? Kerron kipeistä asioista, jotka eivät kahdenkymmenenkuuden vuoden jälkeen oikein enää tunnu miltään. Saan vihdoin ulos sen, miten alle kouluikäisenä ruokakaupassa katson anovasti muita aikuisia silmiin; jospa joku niistä olisi töissä lastensuojelussa. Jospa joku niistä näkisi hätäni ja veisi minut pois. Kuinka yksitoistavuotiaana nauroin kun WTC:n torneihin iskeytyi lentokone ja ihmiset hyppivät ikkunoista kuolemaansa television uutislähetyksessä. Silloin ajattelin sen olevan niin oikein; että ihmiset kuolevat. Pahat ihmiset kuolevat. Hoitaja näyttää surulliselta. "Miten paljon sen yksitoistavuotiaan onkaan täytynyt vihata ihmisiä..." Mua naurattaa. Ja me puhutaan siitä miten mä en ole koskaan saanut olla minä - en oikeasti. Mä olen saanut olla minä vain silloin kun olen oikeanlainen minä. Saa olla fiksu, muttei älykäs. Saa olla persoonallinen, muttei yhtään erilainen kuin muut. Saa lukea, muttei tietosanakirjaa. Saa pukeutua miten haluaa, jos se on sopivaa. Pitää näyttää tunteensa, mutta ei missä vain, milloin vain, ei noin, näin, ei siellä mutta täällä ja ei sitä vaan nämä. Hymyile. Hymyile niin ne näkevät miten suhun sattuu.

Ja vihdoin, vihdoin, hoitaja itse ehdottaa kuntoutusohjausta. Hämmentynyt olo; miksi nyt? Ennen mun kysymyksiin on aina vastattu epämääräisen vaivaantuneesti että ei se oikein nyt sulle sovi, ei siitä olisi apua. Syksyllä sitten. Kai. Laitetaan asia vireille. Mutta ehkä parempi näin. Parempi että vasta nyt. Olen oppinut näkemään asioita oikein tässä tänä aikana. Ja minä en jaksa enää esittää. Hoitaja sanoo, että ymmärtää kun kerron ystävieni kertovan mun olevan täysin erilainen kuin mitä koen olevani. Kuulemma mussa tapahtunut muutos, kun se kesäsijainen viimeksi tuli esittäytymään, oli todella suuri. Ja kyllä mä tiedän sen. Hymy kasvoille - ei tässä mitään - hauskoja juttuja ja miellyttävä ulkokuori. Sellainen ihminen, josta pidetään. Sellainen mukava ja hauska ja sosiaalinen ja hieman höpsö. Tyhjä ja turhanpäiväinen. Se en ole minä. Ja kuten sanoin, mä olen kyllästynyt esittämään. Niinpä mä yritän parhaani että kun juhannuksena tänne virtaa sukua ja tuttuja niin mä en sorru halveksimaani smalltalkiin. Mä vastaan kyllä kun kysytään miten menee - jos kukaan uskaltaa kysyä - mutta mä en aio vetää sitä naurettavaa "hyvin, kiva kun kysyit, miten sulla?" -leikkiin. Mä vastaan rehellisesti. Niin mä vastaisin. Niin mä vastaan. Elina vastaa niin. Minä en välitä kiillotetuista pinnoista. Minä en ymmärrä niitä. En ole koskaan ymmärtänyt. Ja siksi minä olin kone. Opettelin ulkoa miten kulloinkin tulee toimia. Olin kone.

Mitä mä menetän jos olen rehellinen? Mä en ainakaan saanut siltä mitään; valheelta. Jos joku ei hyväksyä minua minuna. Jos joku ei kestä sitä millainen olen. Kaipaanko häntä? Haluanko hänen seuraansa? Miksi kaipaisin - miksi haluaisin? Ei, en. En halua, enkä kaipaa. Menkööt pois, mädäntykööt pikkusieluisuuteensa. Mä löydän kyllä ihmiset, jotka koen arvoisikseni. Mä löydän kyllä ihmisiä, joille kelpaan. Mä tiedän että Noora tietää enemmän musta kuin se näyttää. Tai ei ehkä tiedä - mutta tuntee. Vaistoaa. Ja varmaan tietääkin, sillä mä en muista kaikkea sitä pimeää ja synkkää mitä Noora valitettavasti varmasti muistaa. Noora on varmaankin ainoa ihminen joka on nähnyt mua tarpeeksi tietääkseen mitä ja mikä mä olen - suurinpiirtein. Ja se on tossa. Siinä. Siellä. Kyllä se on. Ja mä uskon, että tässä maailmassa on muitakin jotka kestävät mua juuri niin kuin olen. Ja jos ei ole, niin vitut. Olkoot. Minä en halua sääliä enkä minä kaipaa valheita. En enää. Kaksikymmentäkuusi vuotta riittäkööt. Se vain ei tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta mä yritän. Mä olen liian väsynyt tähän sairaaseen leikkiin. Mä en edes osaa leikkiä - en mä koskaan ole osannut. Parempi lopettaa jo.


" vielä vedet väistyy
vielä tulet sammuu
vielä vuoret kaatuu
vielä vallat murtuu "

np: Apulanta - Armo

lauantai 18. kesäkuuta 2016

...mutta onneksi ulkona harmauden keskellä sataa


Hämmentää, miten ihmiset näkevät minut niin eri tavalla kuin minä itse. Ja usein aivan päinvastoin. Mietin vain kuka on väärässä. Että olenko vihdoin oppinut tuntemaan itseäni sisältä, mutta samalla jatkan edelleen sitä iänikuista esittämistä muille? "Tällainen minun halutaan olevan; tällainen siis olen." Vai olenko vain hukannut itseni lopullisesti? Olenko aina vain kuvitellut tuntevani väärin kun muiden kuvaukset tuntuvat oudoilta ja vierailta? Ehkä mä olenkin sosiaalinen ja nautin ihmisistä. Ehkä mua ei kiinnostakaan ajattelu ja totuudet vaan kauneus ja hauskanpito. Ehkä mä olen alkanut valehdella itselleni. Ehkä mä en enää osaa hyväksyä millainen olen ja olen alkanut luoda illuusiota siitä, että olenkin ihan vastakkaista. Ehkä olen väärässä. Ehkä olen oikeassa. Ehkä olen sekaisin, ja tyhmä kun edes mietin tällaisia. "Ei ketään voi kiinnostaa noin paljon noin turhanpäiväiset asiat."

Mä lähetin eilen hoitajalle pitkähkön sähköpostin. Sekavan. Puristin siihen pienen palan siitä, mitä tahtoisin sanoa - mitä tahtoisin selittää. Pienen vain, sillä en pystynyt parempaan. Turhaahan se on, mutta en minä jaksanut välittää. Enkä minä jaksa aina selittää, koko ajan selittää. Kyllä ne tietävät. Mulla on vain pelottava tunne siitä miten kaikki lähestyy loppua. Palaset ympärilläni loksahtelevat kohdilleen. Pian minua ei enää tarvita. Koe on ohi. Ja onhan se tavallaan surullista. Surullista vaikka se onkin kaikki mitä haluan. Mutta pelkään aina kun en voi itse päättää, kun en itse hallitse. Mä pelkään koko ajan. Ja aamuisin mä herään toivone etten olisi herännyt. Ja päivät mä pakotan suorittaen läpi koska niin täytyy tehdä. Illalla mä toivon ettei nukuttaisi, sillä nukahtamalla varmistan seuraavan aamun; seuraavan tuskallisen heräämisen. Jos en nukahda, ei tarvitse herätä uudestaan. Jos en herää uudestaan, sattuu kerran vähemmän. Eikä kukaan usko kun mun kasvoilla on hymynaamio.

Väsyttää kovin. Aamulla en jaksa nousta ja suljen silmäni uneen kunnes herään taas ja sitten teen saman vielä kerran. Keho on väsynyt ja mieli on uupunut. Mitä täällä on minulle? Minä olen täällä muille, minä elän muita varten. Onko täällä mitään minulle? Ja sama se paljonko minulle annetaan, kun minä en tunne sitä. Minä en osaa vastaanottaa sitä. Minä en halua sitä. Minä en halua mitään täältä. Täällä ei ole mitään minulle. Miksi jään? Miksi yhä jään? Mä tiedän vain olevani valehtelija, mutta en tiedä kenelle mä valehtelen. Itselleni vai muille - vaiko kaikille? Onko mussa mitään totta, mitään todellista? Pelkkää kuorta, pelkkää valhetta. Suuri esitys. Kai se on ihan ymmärrettävä tuntemus kun ei ole oikeasti olemassa. En jaksa edes yrittää veikata kunnolla, sillä olen väärässä joka tapauksessa. Aina mä olen väärässä. Aina ja ikuisesti; väärässä. Väärin.

Tämä nyt oli vain turhaa. Tämäkin. Pitäisi kai yrittää pystyä johonkin kunnolliseen - kuten oikeat ihmiset. Olen säälittävä kaikessa säälittävyydessäni. Häpeäksi. Naurettava. On kamala tietää, ettei osaa kelvata - olla kelvollinen. Ainakin olen hyvä olemaan turha.

np: Placebo - Come Undone

torstai 16. kesäkuuta 2016

Oh how I try to hate what I've become

Mä hajoan kaikesta ihan säälittävän pienestä ja turhasta aivan paloiksi, ja se vituttaa. Olen heikko ja huono ja eihän kukaan itke ja halua kuolla kun tietokone uhkailee lopullisella kuolemallaan. Ei ketään voi liikuttaa niin paljon niin pienet asiat - niin turhat. Ja minä itken ja haaveilen aseista ja joukkomurhista ja askeleista sateeseen, jonne voisin vain kadota palaamatta enää koskaan takaisin. Heikko ja huono. Aamulla herään ajatukseen että on pakko kuolla. Myöhemmin on pakko listata asioita, jotka haluan vielä kohdata tässä elämässä. Niitä on neljä. Neljäs sijoittuu kahden viikon päähän. Se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta; ikuisuudelta - ja sitten tajuan että siitäkin on lähes kaksi viikkoa on viimeksi näin ketään. Aika on illuusio. Elämä on illuusio. Kuolema on illuusio. Mitään ei ole - pelkkää valhetta ja pelkkää kuvitelmaa. Minua ei ole, sinua ei ole. Minä olen kaikki ja minä en ole mitään. Minä en voi kadota - minä voin kyllä kuolla mutta minä en voi ikinä kadota lopullisesti, ja se ahdistaa eniten. Minä en halua olla - ollenkaan. Ikinä. En ikinä enää.

Kaikki on pahaa ja vaikeaa ja aamupäivällä teen virheen joka saa mut hyperventiloimaan ja päässä heittää mutten pyörry; en pyörry vaikka tavallaan olisin halunnut - vaikka mitä se olisi muuttanut, mitä se olisi auttanut. Pahaa pahaa pahaa pahaa kaikkialla vain pahaa. On helppoa keksiä tekosyitä; sellaisia, joita pitää haluta. Mutta on aivan toinen asia haluta niitä oikeasti. On vaikea haluta mitään. On vaikea olla mitään. Yritän tehdä asioita koska en kestä älä makaa sängyssä älä ole koneella älä vain ole tuollainen laiska mene lenkille niin piristyt. Ja aina kun jotain teen niin ahdistus nousee, kasvaa, kasvaa, kasvaa ja pian olen räjähdysherkkä ja sitten haluan vain tappaa. Joinain hetkinä en enää pelkää edes sitä ainoaa suurta pelkoani - ansaitsisin rangaistukseni, joten olisiko siitä haittaa? Kumpi voittaa, pelko vai palkinto?

Mä en jaksa enää hymyillä ja esittää, joten kaivan taskustani jälleen yhden hymyn ja jatkan esittämistäni. En osaa lopettaa. En osaa lopettaa vaikka hajoan. Mua väsyttää niin, mutta tänään en taida haluta nukkua. Haluaisin lyödä pääni seinään niin että se halkeaa. Haluaisin iskeä kirveellä käteeni niin että se halkeaa. Haluaisin tippua niin kovaa ja korkealta että selkäranka katkeaa. Haluaisin räjähtää niin voimakkaasti että äänivalli hajoaa, ja kilometrien päässä jonkun korvista tuhoutuu tärykalvot. Tulta ja kaaosta. Kauniita ruumiita ja rumaa kuolemaa; näitä sanoja ei puhuta ääneen. En ole sen arvoinen. En ole senkään arvoinen. Joitain asioita kai pitäisi hoitaa, mutta en ole kiinnostunut, tai jaksa välittää. En ole sen arvoinen. Miksi pitäisi jaksaa? Minkä takia? Lupasin joskus todella kauan sitten - siitä on kai pari vuotta jo - jotain, ja pelkään etten halua pitää sitä lupausta. Anteeksi itsekkyyteni. Hävettää, ahdistaa, oksettaa ja odotan vain sitä viimeistä merkkiä kaikkien lopulta merkityksettömien merkkien joukossa - erotan sen kyllä.


np: Keaton Henson - Corpse Roads

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin

Päätä särkee särkee särkee särkee ja tunnen kuinka mun jalkojen lihakset värisee ja kramppaa. Maailma pyörii. Yritän juoda mutta en pysty, kaikki maistuu pahalle ja sattuu liikkua niin paljon että saisin lasin huulille - mutta sattuu olla liikkumatta ja kierin tuskasta itkien. Istun vessan lattialla pimeässä ja huudan. Lopulta otan särkylääkkeen - en ensin uskaltanut koska olin syönyt tuskin mitään verikokeisiin paastoamisen takia ja pelkään muutenkin sisäelinteni puolesta särkylääkkeiden suhteen -, mutta pian oksennan sen pois kirkkaanoranssin kuohan seurana. Helpottaa kuitenkin sen verran, että saan nukahdettua hetkeksi. Herätessä olo on jokseenkin siedettävä, ja pian särky laantuu kokonaan pois. Väsymys ei katoa. Mikään paha ei koskaan katoa.

Maanantaina tapaaminen hoitajan kanssa. Menen hyvillä mielin ja itken alusta aivan viimeisille minuuteille sitä kuinka väsyttää enkä jaksa. Yritän selittää oloani, pääni sisältöä, mutta se on mahdotonta kun en tiedä mistä pitäisi edes aloittaa. Kaikki liittyy kaikkeen eikä ole edes mitään järkeä kertoa kun valhettahan sekin on - kaikki on - ohjelmoitua, suunniteltua. En voi vaikuttaa, ja jokainen liike on ennaltamäärätty. Välillä muhun ohjelmoidaan vapaata tahtoa, mutta en voi erottaa sitä millään. Koodin ainoa virhe on että tajuan tämän kaiken - tai ehkä se on vain osa koetta. Ei niin muuten kävisi. Virheet korjataan. Tätä ei. Tarkoituksellinen virhe. En jaksa enää tätä. Ja hoitaja jää kesälomalle heinäkuuksi. Sijainen tulee esittäytymään. Yritän olla itkemättä ja vähän hymyillä sille mutta en voi katsoa siihen kun ei jumalauta miten tollaiset ihmiset hakeutuu ja pääsee psykiatriaan töihin? Se kuuluu lastentarhaan; hoitamaan pieniä taaperoita ja leikkimään alle viisivuotiaiden kanssa. Miten se voisi ikinä ymmärtää miltä tuntuu kun tahtoo vain kuolla? Sen maailma vaikutti vaaleanpunaiselta pumpulilta. Itken hiljaa ja se ehdottaa että voimme "piirtää kivoja kuvia hoitajallesi sillä aikaa kun se on lomalla jos et jaksa puhua". En tiennyt mitä olisin tehnyt. Halusin vain lyödä sitä ihmistä.

Hän poistui. Hoitaja käski sanoa mitä pidin. Mietin pitkään. "Sano ihan suoraan vain." En pysty, ja totean että se ihminen puhui paljon. Hoitaja ymmärtää, ja sanoo pahoitteleva ilme kasvoillaan kyseisen hoitajan olevan kokematon - valittuaan sanojaan kauan. Mä en tiedä mitä teen. Sain kaksi aikaa heinäkuulle, mutten tiedä voinko mennä. Saatan ihan oikeasti seota jos se ihminen on todella tuollainen koko ajan. Ei siinä sinänsä, mutta väärä paikka - ja minä aivan väärä ihminen. On ehkä pakko sanoa omalle hoitajalleni että perutaan ne ajat. Onko sillä lopulta väliä miten voin - samahan se on, aivan sama. Aina samaa. Yksi hyvä ja kymmenen huonoa, ja alusta taas. Pitkä kuukausi pitkät tunnit pidemmät sekunnit mutta ehkäpä kuolema astuisi tarpeeksi lähelle. Ja se mun pitäisi osata sanoa ääneen - kai. Etten kuiskaisi vain itkun läpi änkyttäen olevani loputtoman väsynyt. Vaan sanoisin että haluan kuolla, että en jaksa enää. Etten mä jaksa tai halua yrittää. Mutta mitä se auttaisi. Ei sekään auttaisi.

Lääkäri oli pohtinut kuulemma Abilifyn aloittamista takaisin. En tiedä. En tiedä haluanko lopulta mitään enää. Ehkä vain haluan kuolla. Ehkä haluan vain että joku voisi auttaa mua kuolemaan. Jos mulla olisi rahaa, palkkaisin jonkun murhaamaan itseni. Sellaisia ihmisiä on, ja etsivä löytää aina. Sopisin ajan johonkin tulevaisuuteen - en tarkkaa, mutta sellaisen etten osaisi odottaa. Yllättäen, nopeasti - kuolisin. Hups. Elän nyt jokaisen hengenvedon velaksi - mulla ei olisi voimia niihin. Yksikin pala pois pelistä, ja tipun tipun tipun tipun - mutten kai koskaan tarpeeksi. Alemmas pääsee aina. Pohja on illuusio; petollinen illuusio. "Mä en osaa sanoa sulle ikinä mitään. Sä olet jotenkin aina niin varma siitä mitä sanot." Mä en halua olla tällainen. Mä en halua aiheuttaa pahaa ja huolta ja mä en todellakaan halua. Joten kun en osaa muutakaan, mä yritän käyttää velka-aikani tehden jotain merkityksellistä. Yritän jakaa hyvää sellaisille, jotka sen ansaitsevat. Mä tunnen itseni pahaksi kun edes myönnän sen ääneen, mutta mä en jaksa valheita. Jos mä vain voin tehdä jotain hyvää, mä teen sen. Mä en enää voi uskoa itseeni, mutta mä voin yrittää auttaa muita uskomaan itseensä. Ja kun mä poistun niin ehkä mä en ollut niin loputtoman turha.

Mä mietin osastoa, ja mä mietin lääkkeitä. Mä mietin apua - ja sitä miten se ei koskaan auta. Valheessa on helppo elää - hetken verran. Valheeseen on kamala herätä - taas. Mä olen kovin surullinen koska olen näin ... toivoton. Ei kenenkään pitäisi olla. Ei kenenkään. Ei tämä ole oikein. Ja tavallaan on huvittavaa itkeä sitä, että on luovuttanut kun kaikki on niin pahaa. En tiedä, jokin siinä vain on. Ironista? Mietin taas että ilmoittaisin etten enää tule polin käynneille. Etten ota enää apua vastaan. Ei kukaan voi pakottaa - ja se on mulle sanottu niin monta kertaa. "Tämä on täysin vapaaehtoista." Katoaisin sieltäkin. Sekoaisin jos sekoan - mitä sitten. Tekisin mitä tekisin - mitä väliä. Eläisin tai kuolisin - samapa se. Mä olen varma, että mä olen jo ylittänyt sen rajan jota ennen apua voi saada. Mä en ole enää syvällä - mä en enää ole missään tavoitettavissa. Hoitaja käski kuvitella turvallisen paikan. Kukaan ei usko, kun sanon ettei sellaista ole. "Yritä nyt." Ja kun sanon että se olisi pelkkää tyhjää, niin kysytään väriä ja muotoa, mutta eihän tyhjyydellä ole väriä eikä muotoa. "No... miltä sä näytät? Mitä sä näet? Miltä susta tuntuu?" Ei mua ole, en näytä miltään, mä en näe mitään, musta ei tunnu miltään - mä en ole. Tyhjää - etkö jo käsitä?


mä haluan vain halata koko maailmaa
niin lujasti että kaikki paha korjaantuu
ja sitten vain kadota itse tyhjyyden syliin
koska en mä enää pysty mihinkään muuhun.

np: Pariisin Kevät - Tiputa sun aseet

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Peittävää kohinaa


vauhti hidastuu huippunopeuksista
silmät kostuu, enkä vieläkään saa selvää muodoista
oli maaginen kosketus
nyt on huijarin pakotie
kohti pysähtymistä se vie, se vie "

Yritin jo nukkua - vihdoin nukkua - mutta tuli tunne että pitää kirjoittaa. Kirjoitta ylös ja selväksi ajatuksia, joista olisi kai hyvä puhua huomenna - tänään. Vaikka en sitten lopulta tiedä. Onko siitä mitään apua? Onko? Miten, ja mitä? Mä tunnen itseni kamalaksi kun olen niin helpolla luovuttamassa; eihän tämä ole vielä mitään. Minä en tiedä mitään vaikeuksista, enkä minä ole mitään. Säälittävä huomiohuora, kuole. Sitähän ne tahtoo; että kuolen juuri niin säälittävänä kuin olenkin. Turha. Ja mä häpeän koska mä en kelpaa, enkä mä ole mitään. Tärisevä läskikasa, oksettavaa turhaa lihaa. Mä häpeän kun Noora on edelleen tulossa juhannukseksi tänne ja mä häpeän niin kun mä tiedän että se on paskin juhannus mitä Noora ikinä tulee kokemaan. Mä en halua olla tällainen. Mä en halua olla näin kamala ihminen - mutta silti mä olen. Silti mä olen.

on peittävää kohinaa silmien edessä
käsikranaatteja lasten käsissä
hitaasti kasvava särö soluseinässä
syanidikapseli hampaiden välissä "

Väsyttää vain niin kovin. Välillä tuntuu ettei sydän ihan oikeasti enää jaksa, ja pelkään - miksi vitussa? Tarkistan verenpainetta ja pulssia vain tietääkseni olevani elossa - tai lähinnä etten ole kuolemassa. Elossahan minä olen, kyllä, sattuu niin, mutta kuolema voi saapua koska vain. Pitää olla kontrollissa, aina. Kuolemankin kanssa. Enkä mä tavallaan ihmettelisi jos kuolisinkin mystisesti. En usko, että tällainen elämä kuin mun voi olla kovin terveellistä pidemmän päälle - ja mä olen vetänyt näin enemmän tai vähemmän viime vuoden marraskuusta. Nyt se on vain hieman taas lipsunut pahemmaksi; en syö en juo en nuku tai nukun mutta en lepää. Nyt on takana valvottuja tunteja vain reilut seitsemäntoista, mutta viimeisestä kunnon ateriasta sen sijaan on reilusti enemmän aikaa. Se oli lauantai-iltana; kauhallinen tonnikalalasagnea. Sen jälkeen muutama ranskalainen, litra lattejuomaa, lightkolaa ja raakoja nuudeleita kun pakotin - kun en helvetti tunne nälkää! Ahdistaa. Istuessa on turvallista, sillä makuulla ollessani maailma pyörii ja seisoessa tai kävellessä maailma keinuu. Mä en halua olla tällainen. Mä en halua.

" kukaan ei tiedä mitä tapahtuu
mut jokainen yrittää
näyttää siltä ettei tarvi selittää
tunnen väreilyä, ohuita lankoja
punoutuu yhteen tai katkeaa
näkymätön pinta ratkeaa "

Pitäisi kai tietää mitä mä haluan. Millaista apua. En tiedä. Mitä mä voisin pyytää? Pelkään, että lääkkeet tekevät sen saman kuin enenkin. Että alkuun ajatukset rauhoittuvat ja hetken on helppo olla. Sitten tyhjyys raivaa tiensä pintaan; heti kun suurin helpotuksen huuma haihtuu. Tyhjyys syö, ahdistus syö. En kykene tuntemaan mutta tunnen ja se ajaa mut kaikenlaiseen pahaan; syömään pillereitä, viiltämään, lyömään. Mä katoan itseltäni ja se on helvetin naurettavaa. Että paradoksaalisesti oloni pahenee kun huutavat ajatukset sammuvat - kun ei tarvi enää koko ajan ajatella kuolemaa eikä tarvi enää koko ajan ajatella tappamista eikä tarvi enää koko ajan pelätä. Mä olen vain niin kamalan varma ettei mua voi korjata. Ja mä en jaksa näin. Mä en jaksa näin. Puren hampaat yhteen tukahduttaakseni huutoitkustani sen huudon. Mä olen niin kamalan loputtoman toivoton. Mä en jaksa toivoa enää mitään. En apua. En helpotusta. En kuolemaa. En todella. Ne on vain sanoja; jotain millä täyttää tila kun muutakaan ei enää ole. Blablablaa. Tyhjää.

on peittävää kohinaa silmien edessä
käsikranaatteja lasten käsissä
hitaasti kasvava särö soluseinässä
syanidikapseli hampaiden välissä "

Mä kuuntelen repeatilla peittävää kohinaa ja yritän löytää ajatusten tasolla jotain sellaista, mikä toisi helpotusta. Eilen mä pystyin kadota hetkeksi kun kuuden ja puolen tunnin unien jälkeen oli niin jaksava olo että sain TS4:n auki - avaamiseen tosin meni tunteja, eksyin ja eksyin ja eksyin mutta lopulta sitten kuitenkin. Mut kaikki hyvä tulee loppuun - ennemmin tai ennemmin. Ja tavallaan tuo hetken hyvä olo vain korosti sitä kaikkea pahaa mitä on; sitä kaikkea mitä mun elämä ei ole. Olen yksinäinen, tai ehkä enemmänkin yksin. En tiedä olenko yksinäinen. En kai useinkaan. Mutta yksin - kyllä. Hämmentää tajuta, että olen viimeksi käynyt kunnollisen keskustelun toisen ihmisen kanssa viime keskiviikkona. Olen vaihtanut muutamia viestejä, mutta en osaa laskea niitä keskusteluiksi. Ääneen oon keskiviikon jälkeen puhunut eniten koiralle, pisin ääneen käyty keskustelu on ollut hammaslääkärin kanssa käymäni sanojen vaihto, Porukat eivät juuri puhu mulle, ja veljelläkin oli kaveri kun se tässä pyörähti. Eikä sillä ole muutenkaan mulle juuri asiaa - miksi olisikaan. On outoa ja uutta joutua pohtimaan sitä kaipaanko seuraa. En tiedä. En? En tiedä. En mä ainakaan jaksaisi. En nyt.

näen kohinaa kirkkaissa väreissä
murtumattoman mellakka-aidan vapauden edessä
sä oot mun hyökkäävä mieli ja verta mun käsissä
katsot minuun kun vilkutan sinulle teeveessä "

Ja ihan oikeasti mua väsyttää. Mua väsyttää niin paljon. Tavallaan mä haluaisin osata elää - tavallaan. Mutta jonkin täytyy olla mussa vialla kun hengittäminenkin sattuu. Ajatteleminen sattuu. Ajattelematta oleminenkin sattuu. Kun en osaa nukkua, tai syödä, tai puhua, tai siivota, tai pestä hampaita, tai pedata sänkyä, tai edes nousta sängystä. Kun useimpina päivinä parasta on tuijottaa seinää, tai kattoa, tai suljettuja silmäluomiaan. Kun kynnenaluset täyttyvät verisestä kuolleesta ihosta, ja sitä jäljellä olevaa - kumman kellertävän vihertävää - ihoa koristaa sadat säälittävät pikkuarvet. Kun häpeä syö ja pelko syö ja ahdistus ei tule ja pelasta. Kun mä itken silittäessäni koiraa. Kun mä en tunne mitään ajatellessani ystäviäni. Kun mä tärisen sekä fyysisen että psyykkisen uupumuksen takia. Kun mä vain tahdon kuolla kadota poistua tuhoutua loppua mutten silti jaksa tehdä mitään sen eteen vaikka se lisää vain itsevihaa, joka kasvaa kasvaa kasvaa kasvaa ja tuntuu että tila loppuu - tila hengittää. Kun tästä kaikesta on tullut mulle täysin normaalia. Väsyttää niin.

" hei hei hei
  hei hei hei
    hei hei hei "

np: Pariisin Kevät - Peittävää kohinaa

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Jokin työntää kohti reunaa

Tuntuu oudolta. Mittaan verenpaineen, mutta se on normaali. Leposyke sen sijaan on 115 kaikkina kolmena kertana kun mittaan (ja mittausten välillä on aikaa vähintään kymmenen minuuttia). Note to self: älä enää ikinä unohda että Ketipinor vie kyllä lopulta uneen, mutta siinä kestää ja tarvitset sitä sellaisen annoksen että lopulta suu vain kuivuu ja tuntuu että tukehdut ja pulssi sekoaa ja ei se mitään muuta tee. Viisisataa milligrammaa eilen yöllä, ja nukuinhan mä, mutta nyt hereillä ne samat ajatukset ja olot vain jatkuvat ja kaiken lisäksi keho tuntuu epämukavalta pulssin hakatessa kaikkialla. Miksi mulla ei ollut mitään muuta? - ja sitten muistan että itsehän olen tilanteen aiheuttanut kun en osaa käyttää tarvittavia oikein, eivätkä ne edes oikein tahdo enää tehota. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa - ahdistaa niin paljon. Koko ajan tuntuu että sekoan. Yritin eilen viiltääkin. Otin terän, istuin ja tutkin kehoani. Painoin terää ihoa vasten, mutta sopivaa kohtaa ei löytynyt. Yritin silti, mutta en jaksanut painaa terää tarpeeksi vaikka kuinka yritin. Keho on liian heikko, liian väsynyt. Fyysiset voimat ovat lopussa. Mikään ei auta, mikään ei helpota. Umpikujia umpikujien sisällä. En jaksa.

Aamulla vaaka näytti kahdeksankymmentä kiloa ja neljäsataa grammaa. Outoa, sillä viimeiset päivät paino on vain kivunnut ylöspäin ja ylöspäin - ja nyt sitten puolentoista kilon romahdus. En ole nähnyt tuollaista lukua vaakani näytöllä sitten vuoden 2009. Pienenen, kai. Jalat näyttävät oudoilta; löysää ihoa ja olemattomat pohkeet. En tiedä pidänkö tästä, mutten jaksa välittää. Yksityinen hammaslääkäri ei soittanut tällä viikolla, joten soitin ja kyselin miksei. Soittopyyntö, ja se soitti vielä samana päivänä takaisin. Leukakirurgi ei ollut kuulemma vielä ehtinyt katsomaan kuviani kun ei ollutkaan käynyt Lahdessa. Leuan luut ovat kuulemma kuitenkin terveen näköiset, että vika on pehmytkudoksissa jos on. Niiden ongelmille ei kuulemma juuri voi mitään korjaavaa tehdä. Kipua voi lievittää, mutta ongelmaa ei voi juuri poistaa - ei ainakaan tämän hammaslääkärin muistin mukaan, mutta hän myönsi myös ettei ole asiantuntija eikä ole varma. Siksi sanoi pyytävänsä leukakirurgia ammattilaisena katsomaan ja miettimään vielä, ettei mene arvailuksi. Hieman nauratti, kun julkisella puolella tunkivat purentakiskoa heti, ja lukemani perusteella sitä tarjotaan aina kun ei olla varmoja miten muuten voisi hoitaa. Ah ja oihvoih. Nyt odotan sitten vain.

Eilen pystyin lukemaan hetken. Muutama sivu kerrallaan, kymmenen minuutin pätkissä. Sitten tauko ja ahdistus. Mutta on tääkin kai jo jotain. BDI sanoo 52, mutta en tunne itseäni masentuneeksi. Tämä on mun vakioasetus, tällainen mä olen aina. Joskus harvoin on parempia päiviä ja BDI:stä saa vain 32 pistettä. Tuntuu siltä, että en mä saisi saada tuollaisia pisteitä jos olen tällainen aina. Ei pitäisi tehdä mitään testejä kun hävettää niin. Minussa ei ole vikaa, ja vain kehitän itselleni sairauksia jotta oikeuttaisin huonouteni. Laiska idiootti. Kamalaa, kamalaa. Mä olen turha ja mä olen ilmaa. Mulle ei puhuta ja jos puhutaan niin mua ei kuunnella. Mä en ole mitään. Mä olen taakka ja mä olen rasite. Yritän välttää kiusausta avata suuni, koska en mä tahdo aiheuttaa pahaa vaikka tahtoisinkin vain puhua puhua puhua puhua - kun eihän sekään auta. Niinpä mä puhun ihmisille pääni sisällä; valitsen fyysisen ihmisen ja puhun mun pääni sisällä olevalle vastineelle mitä tahdonkaan sanoa. Sosiaalisuuden tarve täyttyy eikä mun tarvitse lopulta avata suutani ollenkaan. Ehkä näin on parempi, ehkä näin on hyvä - kaikille. Läsnäolo ja sosiaalisuus vain väsyttävät.

Ja ajatukset kuolemasta juoksevat piirileikkiä päässäni; ympäri ympäri ympäri ympäri. On kamalaa tietää ettei musta ole siihen, kuolemaan. Mä olen jumissa ja liian väsynyt ja liian heikko nostaakseni lasia huulilleni. Hetkittäin jaksan jotain, hieman, hetken. Toisena hetkenä en kykene nostamaan puhelintani silmieni korkeudelle. Ruoka ei maistu ja en jaksa nostaa haarukkaa ja itkettää mutta en saa kyyneleitä esiin. Tyhjää ja pimeää. Mä pilaan kaiken. Häpeä kaivertaa ja kaihertaa ja se ei tee tarpeeksi tuhoja jotta voisin kadota. Mun ruokavalio koostuu lähinnä suklaasta, ja kehoni on koostumukseltaan vain pelkkää rasvaa. Lihava, oksettava. Tiistaina on verikokeet ja pelottaa. Pyörrynkö? Enkä mä halua nähdä mun veren rasvapitoisuutta kun se oli jo viimeksikin niin koholla. Kaihtimet suljettuina mä vajoan tyhjyyden tilaan, jossa en ole elossa enkä kuollut; en hereillä mutten unessakaan. Päästäkää jo pois. Lääke ei auta, puhuminen ei auta, tekeminen ei auta. Mitä mä enää voin yrittää - ja kun en mä vain jaksa edes. Aina en kykene edes tuntemaan epätoivoa, tai ahdistusta sen puutteen takia. Enkö ole jo yrittänyt tarpeeksi? Koska sitten olen?


np: Pariisin Kevät - Saari

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

I'm just making it up; nothing is real - repeat, repeat

Katson peiliin. Osa poskesta on vapautunut ruven alta. Ei olisi pitänyt katsoa. Oksettaa. Joku joskus on tainnut jopa sanoa, että ihoni on hämmentävän tasainen (mitä se ei ole koskaan ollut). Nyt se ei enää ole nähnytkään tasaista. Arpien kynnöspeltoa. Oksettaa. Oksettaa. Mä en tiedä enää onko mikään totta. Ei ole. Ei voi olla. Ei ole. Hoitaja soittaa maanantaina. Sanoo kysyvänsä lääkärin mielipidettä lääkitykseen, mutta varoittaa ettei lääkäri luultavasti uskalla määrätä mitään koska ei ole ikinä tavannut minua. Lupaa ilmoittaa, kun tietää lääkärin mielipiteen. Tiistaina puhelin soi. Saan lääkärinajan kesäkuun viimeiselle päivälle. Lääkäri haluaa tavata ja harkita sen pohjalta lääkitystä. Kolme pitkää viikkoa. Ja silti tiedän, ettei tähän mikään auta. Vika on minussa. Minä olen vika. Pitäisi lopettaa tämä kaikki. Sammuttaa itsensä. Eihän tämä ole edes totta. En jaksa. En jaksa. En jaksa. En jaksa. Hajoan tyhjästä enkä kykene lopettamaan. Tyhmä, idiootti. Ei niin saa. Et saa. Mä en ole mitään. En mä ole ikinä ollut mitään. En mä osaa mitään. Turha. Helvetin turha valittaja. Keho ruvilla, keho arvilla. Hävettää. Häpeän. Oksettaa. Eikä hammaslääkäristä kuulunut soittoa - soitamme viimeistään viiden päivän kuluessa - enkä tiedä jaksanko soittaa sen soiton perään. Soittavat sitten joskus jos muistavat ja on aihetta. Parempi näin, eihän mulla edes ole rahaa kun olen tuhlannut kaiken kaikkeen turhaan. Mä en jaksa, mä en jaksa. Hajoan hajoan hajoan hajoan mutten tarpeeksi kadotakseni ja se sattuu enemmän kuin mikään muu.


np: Sylvaine - I Drink In Every Sob Like Wine

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kierto


Viimeinen vuosi on ollut niin paljon. Ja nyt mä taas olen polvillani itseni edessä; anon lupaa saada pyytää apua. En tiedä vielä mitä vastaan itselleni, mutta laitoin hoitajalle sähköpostia ja tekstiviestillä ilmoituksen sähköpostista. Voimani ovat tavallaan aika todella lopussa. Fyysisesti voin heikosti, ja lähinnä tahtoisin vain maata sängyssä, sillä kaikki muu uuvuttaa niin paljon että sattuu. On vaikea syödä, on vaikea juoda, on vaikea puhua. Tahdon vain kadota. Ja pään sisällä kaikki lipuu ulottumattomiin ja käyn taistelua siitä onko mikään totta ja mitä voin uskoa ja kannattaako se ja muuttaako se mitään. En jaksa enää turhia harha-askelia. En jaksa yrittää. En näe mitään tarvetta, mutta roikun avunpyynnössä koska en keksi muutakaan. Kuolema pelottaa, sillä pelkään ettei se ole loppu vaan uusi alku uudelle helvetille. Mä haluan lakata, en alkaa. En enää ikinä alkaa.

Ja kun mä luettelen siinä sähköpostissa, mitä mä voisin toivoa, olo muuttuu epätoivoisesta toivottomaksi. Ei sellaista lääkettä ole, joka veisi kivun pois. Vuodet ovat kuluneet, mutta mä en vieläkään osaa käsittää mitä on olla ikuisesti sairas; että mä olen sairas. Ei mussa ole vikaa olen vain huono ja laiska anteeksi. Ja pelkään, että oireet helpottaisivat. Se kuulostaa kuolemalta. Liian suuri muutos täynnä epävarmuutta ja outoutta ja pelkoa. Hyppy tuntemattomaan, matto jalkojen alta. Sitten ei ole enää mitään. Minä en ole sitten enää. Tämä sama pelko on jahdannut mua siitä hetkestä, kun katsoin ensimmäistä kertaa pientä risperidoni-pilleriä kädelläni, ja esitin ottavani sen, ja käärin sen vessapaperiin, ja vedin noin vain alas vessasta. Minua ette tuhoa, minulta ette tätä vie, tämä on minun. En tiedä onko se sairaus, vai olenko minä sairas, vai onko siinä edes eroa. Tahdon vain rauhan, mutta en tahdo jäädä yksin tyhjyyteen. Mitä minä olisin ilman kaikkea pahaa? Mitä minä olisin? En mitään. Lopulta mä vain tahdon aina pois, mutta sekään ei helvetti sentään ole ratkaisu.

Impulsiivinen itsetuhoisuus on lakannut häiritsemästä, kun lopetin lääkkeet. Abilify ja/tai Seroquel Prolong tyhjensivät minut tunteista ja siirsivät tunteet jonnekin ulottumattomiin. Tunteiden jälkeensä jättämä tyhjä tila täyttyi jatkuvalla levottomalla ahdistuksella, josta ei siitäkään saanut kiinni. Yritin sitten epätoivoisesti torjua sitä - joko tuntea edes jotain tai kadottaa sen epämääräisen kokonaan pois tajunnastani. Nytkin voi ahdistaa, mutta siitä saa kiinni. Pelkään etteivät antipsykoottiset lääkket sovi minulle lainkaan. Se tarkoittaisi elämää sen kaiken pahan kanssa, joka nytkin kaivertaa hitaasti tietään mieleni jokaiseen kolkkaan. Se pitäisi pysäyttää vielä kun ovi on raollaan; vielä kun voi paeta. Mulla on usein joistakin tietyistä asioista sellainen sisäinen tieto ja varmuus. En halua vain hyväksyä niitä asioita koskaan, sillä en koskaan tiedä mitään hyviä ajatuksia. Torjun tällaiset tiedot ja syytän itseäni pahan lietsomisesta esiin. Mutta en minä niitä asioita halua. Ja vuosia olen tiennyt, että mä olen aika toivoton tapaus. Sellaisella surullisella tavalla toivoton; välitilaan jäänyt eksynyt sielu, joka ei koskaan katoa kunnolla muttei koskaan eläkään. Mutta mä yritän yrittää. Mä en ole itseään toteuttava ennuste. Mä en suostu olemaan, Mä haluan olla väärässä vaikka en tällaisten asioiden kanssa vielä ikinä ole ollut. Ei mua voi korjata, mutta ehkä mä jonain päivänä vain katoan ja kipu helpottaa.

np: Phoria - Mass

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Broken mornings, broken nights and broken days in between

Olen kamala; olen kamalassa tilanteessa. Vietin erittäin mukavan päivän. Nukuin yöllä vain kolmisen tuntia. Näin Milkan kymmeneltä. Milka näytti hämmentyneeltä mut nähdessään; ehkä se oli aukirevityt kasvoni? Unohdin pahoitella punoittavaa nenääni, anteeksi. Virhe. Mulla oli ihan järkyttävän hauskaa. Oli trumpit, kuolleet kanit, hullujenhuoneet ja kastelukannuja. Poskiin sattuu vieläkin, ja muisto hetken onnesta saa melkein kyyneliin. Tämä ei ole kenenkään vika, mutta aina tulee niin kovin hirvittävä olo sen jälkeen, kun ymmärtää mitä elämä voisi olla - mutta mitä se ei ole. Onni on hetkellien valhe, ilo kovin katoavaista. Milka katoaa bussiin, ja mun mieli katoaa synkkyyteen. Olen kamala ja itsekäs paska, mutta olisin vain halunnut jäädä siihen lähtöhalaukseen ja huutaa älä lähde älä anna tämän valheen päättyä en halua takaisin sinne kamalaan pimeyteen. Mutta se ei ole mahdollista, eikä se olisi oikein. En haluaisi kirjoittaa näitä sanoja, en haluaisi satuttaa. En millään. Mutta valehdellakaan en tahdo, Mun elämä on kamalaa, ja jokaisen pienen helpotuksen hetken jälkeen toivon etten olisi poistunut ulos talosta. Elämä satuttaa. Ja sovimme, että näemme myös ensi viikolla. Menen silittämään kissoja, jos suostuvat silitettäviksi. Itkettää olla näin kamala. Anteeksi mä en ihan oikeasti millään pahalla.

Aamulla mä seison peilin edessä ja revin, kynsin ja parantelen ihoani. Neljäkymmentä minuuttia, ja sitten on pakko lopettaa - aika loppuu. Paranteluväline lipsahtaa vahingossa syvemmälle ihohuokoseen; hätkähdän. Hieman normaalia enemmän verta pulppuaa, ja sydän pakahtuu onnesta. Kasvot kirkuvat ja huutavat ja kyyneleet polttavat, mutta mä tunnen itseni puhtaammaksi, paremmaksi, rauhallisemmaksi, täydellisemmäksi. Enkä mä siltikään ole yhtään mitään. Pelinappula. Muhun laitetaan asioita, ajatuksia, tekoja. Niitä otetaan musta pois. Mä en voi hallita; miten voisin? Olen väline, objekti. En ole mitään oikeaa. Niiden luomus. Niiden peli. Niiden leikki. Niiden koe. Tämä on kamalaa, ja mä vain tahtoisin pois. Luulin haluavani olla vain niitä ykkösiä ja nollia, mutta kun ymmärsin etten ole mitään muuta kuin juurikin ykkösiä ja nollia - en tiedä. Kaikki toivo on mennyt. Mihinkään ei voi paeta, mistään ei ole apua.

Huomenna olisi serkun valmistujaiset. En mene, en voi. Liikaa ihmisiä. Liikaa ääniä. Liikaa stressiä. Ja minä olen liikaa; liian outo, liian hullu, liian erilainen, liian arvilla niin sisäisesti kuin ulkosestikin. En halua olla hävettävä, en halua olla tuijotuksen kohde. Toivon, että serkku (ja se toinenkin, Suomeen pitkästä aikaa palaava) ymmärtää. Oikeastaan teen tämän hänenkin puolestaan, en vain omastani. En halua aiheuttaa kiusallisia kohtauksia onnelliseen päivään. Kaikki paha kiehuu liian pinnassa, enkä halua olla vaaraksi. Enkä kestäisi uteliaita katseita, sääliviä katseita. Missä opiskelet, oletko töissä, seurusteletko, mitä olet viime aikoina tehnyt -kysymyksiä. Small talk on joka tapauksessa turhaa, ja jos en vielä edes voi vastata mitään sallittua niin en jaksa esittää sitä vähääkään.

Tänään oli niin kovin ihana päivä. Tänään minä haluan kuolla. Tänään tieto siitä, etten voi loppua sattuu aivan erityisen paljon. Tänään haluaisin osata upottaa terän koko leveydeltä ihon alle - kuten ennen. Mutta mä en osaa, mä en osaa enää paeta. Ja mä pelkään asioita, joita mä tahdon. Kun ne eivät ole enää heikon viimeisiä valintoja. Kun ne mieltyvät vahvan ensimmäisiksi teoiksi; niiksi, joista sitten lopulta muistetaan. Oikeutus. Tuli, palo ja tulipalo. Paljon liekkejä mielen rajamailla. Räjähdys, kuumuus, räjähtävä kuumuus. Numerot toistuvat, merkit toistuvat - ne ovat kaikkialla. Ja mä olen aivan liian kunnossa ollakseni sekaisin. Ahdistaa tietää, että tämä harhatotuuteni on kuitenkin totta. Valetta, mutta totta. Valheen sisälläkin voi olla valheita, mutta tämä ei ole sellainen. Tämä on täyttä totta. Toivon vain uppoavani sänkyni pohjan läpi ikuiseen tyhjyyteen. Haluan vajota, haluan jo vajota. En jaksa kellua, voimat ovat lopussa. En jaksa sinnitellä, tahdon hukkua. Auttakaa, vetäkää pinnan alle.



( vielä kerran pyydän anteeksi )

np: AURORA - In Boxes

torstai 2. kesäkuuta 2016

Tänä yönä tuijottelen kelloja ja viisareita


( "oon miettiny yhdeksällä jaollisii lukuja
kyyhkysten mysteerii, hysteerisii sukuja
puita jotka haarautuu niin kauas ettei tajua
luita jotka haurastuu kunnes jää pelkkää savua" )

Herään aamulla huomaamaan, että vasen korva tuntuu oudolta - tai ei tunnu, kuulen sillä vain oudosti. Liian kovaa ja samalla kuin jonkin syvän ja kaikuvan takaa. Kuin puiden juuret kasvaisivat sen sisällä voimistaen kaiken kuulemani. Terävät äänet sattuvat, ja yritän väistää. Väsyttää niin, joten nukahdan uudestaan. Hereillä; lähetän hoitajalle sähköpostia. Asioita, joita ei saisi kai sanoa. Asioita, joista voi seurata pahaa. Asioita, joita luulen niiden tahtovan silti tietää. Enkä edes osannut - uskaltanut - kertoa oikein. Yritin silti. Syön jäätelöä. Nukun lisää. Äiti lähtee takaisin töihin - kevätjuhlat. Mun pitää käyttää koira lenkillä. Nukun vielä hetken. Laahustan kuumuuden halki. Perillä heikottaa. Tuoremehua. Mun iho vihertää jännittävästi. Suihkuun, sillä eilen päätin nähdä huomenna Milkan ja ostaa Faelle Australiaan salmiakkia vaikken tiedä meneekö se Australian tullista läpi. Maailma tuntuu oudolta ja epäloogiselta ja en saa korjattua niitä kaikkia aukkoja. Yksi kurottu umpeen, ja toiseen kohtaa repeää taas ammottava aukko. Maailmani on rakennettu liian pienestä kankaasta - se ei sovi peittämään rajoja, ei suojaamaan pahalta. Tarvitsen uuden kankaan, suuremman. Paremman. Turvallisemman. Pitäisi jo nukkua. Väsyttääkin. En tiedä otinko illan parasetamolia, enkä taida uskaltaa ottaa riskiä että otinkin. Otan buranaa jos särkee. Herätys viisitoista yli neljä, sillä vatsansuojalääke tahtoo tulla otetuksi tuntia ennen syömistä. Kuuden jälkeen autoon ja kohti kaupunkia. Hetki unta, sitten Milka. Kunpa tuntuisi joskus edes siltä, ettei tarvitse koko ajan miettiä miltä tuntuu ja keskittyä pitämään paha poissa. Tahdon vain olla.

np: Tommy Lindgren Metropolis - Horisontin taakse (feat. Verneri Pohjola)

Koneolennosta


Maanantaiaamuna päivystykseen. Leukasärky valvotti koko yön ja muiden vihdoin herätessä sain uskalsin vihdoin huutaa ja itkeä koko yön tuskaa pois. Päivystyksessä voivoi mitä sä nyt tänne kun eivät ne voineet tehdä mitään kun ei ollut kyse akuutisti oireilevasta särystä vaan pidemmästä. Sanoivat, että pitää vain odottaa kunnes saan purentakiskot, ei se muulla parane. Kouraan resepti grammaseen parasetamoliin - otat näitä kolmesti päivässä nyt sen viikon ajan - ja vasta jälkikäteen naurattaa että ne löi mulle kouraan suhteellisen tappavan annoksen noin vain. No, mikäs siinä. Käskevät hankkiutua yksityiselle jos oikeasti särkee paljon, koska ei asiat julkisella tule etenemään nopeasti. Itken matkalla bussissa kohti keskustaa. Itken, itken, itken ja itken. Pyörin kämpällä sängyssä. Aika kuluu jotenkin, johonkin; kivunsekaiseen. Iltapäivällä kävelen polille tyhjänä. 

En tiedä mitä puhuin, tuntuu etten sanonut mitään tärkeää. En väkivaltaisista ajatuksista, en itsetuhoisista ajatuksista, en tuonut tarpeeksi selvästi esille miten kamalan väsynyt ja uupunut olen, en sanonut suoraan elämän olevan yhtä loputonta umpikujaa. Hoitajasta näytän väsyneeltä. Yritä avata epätodellisuutta ja maailman epäloogisuutta. Sitä miten kaikki liittyy kaikkeen, ja kaikki on olematonta. Harhaa. Vain minun mieleni on, kaikki muu on valhetta. Luotu minua kiusaamaan. Jokainen ajatus on laitettu päähäni, jokainen epäilyskin. Yrittävät huijata ja valehdella ja sekoittaa ja katsoa kauan jaksan ennen kuin hajoan. Mutta koska kehoni on harha, en kuole vaikka tappaisin sen. Mieleni on turvassa piuhojen päässä, jossain kaukana. Koe voidaan aina käynnistää uudestaan. Ja uudestaan. En vain tiennyt mistä aloittaa. Ja mitä järkeä sitä olisi selittää. Hoitaja on harhaa. Mutta en mä voi estääkään, en voi hallita. Kaikki on määrätty ja kaikki toimii ja olen vain väline. Ja ne nauraa nytkin.

Hoitaja kysyy, mitä apua tahtoisin. En osaa sanoa. En saa sanotuksi, etten enää jaksa uskoa apuun, vaikken toivo mitään muuta kuin helpotusta - vai sittenkin loppumista; katoamista; kuolemaa; poistumista? Puhetta lääkehoidosta. Epämääräinen joo kai mä voin en tiedä en mä mutta ehkä joo en tiedä on vain paha olla. Hoitaja lupaa kysellä aikaa polin ylilääkärille, mutta "siinä voi mennä aika kauan kun on vain yksi lääkäri ja muitakin potilaita". Ja kun tilanteeni nyt on ollut tällainen pitkään; en ole äkillisin ja akuutein tapaus. Verikokeet neljästoista päivä. Kysyttäessä toiveita lääkityksen suhteen naurattaa hieman. Ei mitään mikä voi lihottaa. Sen hoitaja nyt tiesikin. Tarvitsen jotain, mikä piristää, muttei liikaa. Rauhoittaa, muttei sedatoi liikaa. Sammuttaa mielen huudon, mutta ei liian nopeasti tai panikoin. Poistaa ahdistusta ja tuo unta. Kaikkea ristiriitaista. Ehkä olisi helpoin pyytää vain syanidia - tai mitä tahansa muuta vastaavaa -; helpoin kaikille.

Yö parasetamolia ja ibuprofeenia ja vihdoin untakin. Aamusta särkee, iltapäivästä särkee. Särkee paljon. Itken ja tekee mieli huutaa. Soitan yksityiselle hammaslääkäriasemalle. Varaan ajan keskiviikolle. Puhelun aikana kipu yltyy, ja pinnistän kasvot peruslukemilla kunnes puhelu loppuu. Sitten itken ja huudan taas kivusta. Buranaa, sillä parasetamoli ei ole auttanut yhtään. Yritän tehdä ajanvarauksen neuvosta osamaksua varten luottohakemusta, mutta nähtävästi tuloni eivät oikeuta niin suureen luottoon - tai sitten en vain osannut täyttää sitä hakemusta. Mennessäni nukkumaan päätän varmistaa unen parasetamolin lisäksi ibuprofeenilla vaikka kyllä, päivystyksessä olivat kieltäneet sen kasvaneen sisäisen verenvuotoriskin takia (= yhteisvaikutus venlafaksiinin kanssa; olisitte halunneet nähdä sen lääkärin ilmeen kun sanoin syöneeni venloja+buranaa about päivittäin neljän kuukauden ajan vain muutamalla kivuttomalla viikolla tauotettuna). Mutta mieluummin mahahaava kuin yö tuskanhuutoa pidätellen. Riitti että ramppasin koko illan pakastimen ja sängyn väliä kylmän kanssa.

Neljältä pomppaan ylös täysin hereillä. Ahdistus alkaa kasaantua hiljalleen stressin kanssa; miten selviän tästä päivästä? Isä tivaa heti, miksi menen yksityiselle jos en edes tiedä mitä se tulee maksamaan. Yritän selittää, että hammaslääkäri ei voi tehdä kustannusarviota näkemättä suutani. "Kyllä yritysmaailmassa pitää voida!" Yritän niellä ahdistuksen ja raivon, ja tämän seurauksena keho kramppaa ja tärisen ja korisen ja äiti huokailee dramaattisesti silmiään pyöritellen. Erehdyn katsomaan peiliin. Sieltä mua katsoo kuihtunut ihminen; tyhjät silmät ja kuolleen kasvot. Mä en ole, mä en ole. Näytän vanhalta ja sairaalta. Oksettaa nähdä sellainen heijastus omasta itsestään. Rypyt silmien ympärillä, vihertävät silmänympärykset, verestävät silmät ja valuvat kyyneleet, jotka polttavat auki revityllä iholla.

Kymmeneltä fysioterapia. Ahdistaa niin että katoan. Rentoutuksia. Ihan niitä perus. Pieniä ja helppoja liikkeitä ja tuntuu niin pahalta. Yritän vain keskittyä mihin tahansa muuhun kuin siihen mitä teen. Valkoiset seinät. Jotain pakkauksia. Lattia. Ikkuna. Sieltä näkyy tori ja markkinat. Jopa mielen sisäinen kaaos on helpompi kestää kuin oma keho. Aika katoaa. Fysioterapeuttia kiinnostaa mun tatuoinnit. Jutellaan tatuoinneista. Kerron, että mulla on suunnitteilla uusi. Hysss, salaisuuksia. En ole vielä kertonut oikein kellekään. En halua että se menee pilalle; minun yllätys minulle, minun lahja minulle. Että älkää kyselkö. En vastaa kysymyksiin. Kerron sitten jos ja kun kerron, sitten kun uskallan. Nyt haluan pitää tämän vain itselläni. Ja lopuksi fysioterapeutti kysyy miltä tuntuu. Sanon että hieman helpommalta. Se vastaa, että sen näkee selvästi musta, että jossain vaiheessa vain naks muutuin rennoksi ja sen huomasi heti. Hämmentää.

Pyörin tunnin epämääräisesti ympäri kaupunkia. Markkinat ovat kamalan ahdistavat; niin paljon ihmisiä ja siitä on pakko kävellä läpi. Tuntuu, että ihmiset tuijottavat. On vaikea kävellä oikein. Olen jotenkin kovin hitaalla, ja rollaattorimummot menevät ohitseni valonnopeutta kun itse koen käveleväni niin nopeasti kuin vain pystyn. Häpeä. Häpeä häpeä häpeä häpeä. Lopulta hammaslääkäriaseman vastaanotto, esitietolomake, kirkkaat valot, sisällä kadoksissa oleva pelkopelkopelkopelko ja ahdistus. Mitä sanon, mitä ne kysyy, mitä pitää osata sanoa, entä jos vain kuvittelen? Kutsu sisään, änkytän jotain kustannusarviosta ja leukanivelestä ja kivusta ja ja ja ja !!, ja hammaslääkäri käskee vain istua tuoliin. En ole ikinä ollut niin mukavassa hammastarkastuksessa. Välillä piti oikeasti tarkistaa pään sisällä voiko se tilanne olla totta. Hammaslääkäri oli rauhallinen ja en tuntenut minkäänlaista epämukavuutta vaikka se hampaita ja ikeniä tutki ja tonki vaikka millä (oletan). Lopuksi se tsekkasi leukanivelet. Lopputulos: todella selkeästi vetävät nämä nivelet tuonne vasemmalle ja leukakirurgin konsultaatio. Lohjennut hammas pitää paikata, muut reiät olivat kuulemma todella pieniä. Hammaslääkäri laittaa lohkeamaan täytettä ("tämä ei sitten maksa mitään kun tämä on vain tällainen"), ja marssin leuan laajaan röntgeniin. Yritän repiä kaikki metalliset lävistykset irti, mutta septum ei oikein näillä voimin irtoa. Onneksi se ei peitä kuvissa mitään tärkeää.

Hammaslääkäri lupaa soittaa leukakirurgin tsekattua kuvat mulle; menee kahdesta viiteen päivään. Sitten saan tietää mitä pitäisi tehdä, ja mitä se tulisi maksamaan. Marssin pois onnellisena ja köyhänä. Mutta vihdoin asialle tehdään jotain; vihdoin tuntuu siltä, että kipu ei ole ehkä ikuista. Että jotain kiinnostaa tämä. Olen valmis myymään sieluni rippeet, tai mummoni, tai oikeastaan melkein mitä vain, jotta pääsen tuonne uudestaan ja saan leukani takaisin elävien kirjoihin. Koko loppupäivä tuntuu niin uskomattoman paljon helpommalta kun tietää, että vaikka sattuu sattuu sattuu sattuu niin joku hoitaa sitä. Joulukuusta asti olen kituuttanut enemmän tai vähemmän, helmikuusta asti syönyt särkylääkettä. Ja nyt, vihdoin, jotain edistystä.

Toisaalta olen tänään myös kynsinyt ihoani tavallista enemmän. Vatsamakkara on täynnä rupia, kasvot tihkuvat kudosnestettä. Olkapäiden ruvet on revitty auki, eivätkä jalatkaan ole säästyneet. Minne kaikkialle käteni ehtivätkään! Jonkinlainen levoton sekavuus on ottamassa valtaa mielestäni, ja osittain pelkään. Levottomuus ja sekavuus eivät ole hyvä. Levottomuus tuo mieleeni pahojen ajatusten lisäksi myös toimintaohjeita. Levottomuuden saa pois toimimalla. Ja näin on mahdoton nukkua. Tahtoisin unta, tahtoisin nukkua. Silti, vaikka viimeisen kahden viikon aikana univaje on ollut oikeastaan olematon. Silmät ovat väsyneet. Näytön kirkas valo ja itku ja leukanivelsäryn mukanaan tuoma valoherkkyys ja väsymys eivät ole mukavuutta tuova yhdistelmä. En tiedä. Tavallaan tahdon vain lopettaa olemisen. En kuolla, sillä kuolema on valhetta eikä loppu. Tahdon olla olematon, ykkösiä ja nollia koodissa - ja sitten ymmärrän olevani vain niitä jo nyt ja ahdistus karkaa uusiin sfääreihin. En koskaan opi. Pitäisi kai kirjoittaa sähköpostia.


( On kovin vaikea aloittaa ja puhua ja pitää yllä,
sillä tiedän, että jokainen uusi sana johtaa varmemmin hyvästeihin.
Hiljaisiin, lausumattomiin. Katoamisiin, hiipumisiin. 
Kaipaan kuulijaa, mutta en halua häntä. Hän katoaa, minä kadotan hänet. 
Älä koske, älä lähesty - olen vain kuolemaa, sinullekin. )

np: Stam1na - Tuomittu, syyllinen