Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Jokin työntää kohti reunaa

Tuntuu oudolta. Mittaan verenpaineen, mutta se on normaali. Leposyke sen sijaan on 115 kaikkina kolmena kertana kun mittaan (ja mittausten välillä on aikaa vähintään kymmenen minuuttia). Note to self: älä enää ikinä unohda että Ketipinor vie kyllä lopulta uneen, mutta siinä kestää ja tarvitset sitä sellaisen annoksen että lopulta suu vain kuivuu ja tuntuu että tukehdut ja pulssi sekoaa ja ei se mitään muuta tee. Viisisataa milligrammaa eilen yöllä, ja nukuinhan mä, mutta nyt hereillä ne samat ajatukset ja olot vain jatkuvat ja kaiken lisäksi keho tuntuu epämukavalta pulssin hakatessa kaikkialla. Miksi mulla ei ollut mitään muuta? - ja sitten muistan että itsehän olen tilanteen aiheuttanut kun en osaa käyttää tarvittavia oikein, eivätkä ne edes oikein tahdo enää tehota. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa - ahdistaa niin paljon. Koko ajan tuntuu että sekoan. Yritin eilen viiltääkin. Otin terän, istuin ja tutkin kehoani. Painoin terää ihoa vasten, mutta sopivaa kohtaa ei löytynyt. Yritin silti, mutta en jaksanut painaa terää tarpeeksi vaikka kuinka yritin. Keho on liian heikko, liian väsynyt. Fyysiset voimat ovat lopussa. Mikään ei auta, mikään ei helpota. Umpikujia umpikujien sisällä. En jaksa.

Aamulla vaaka näytti kahdeksankymmentä kiloa ja neljäsataa grammaa. Outoa, sillä viimeiset päivät paino on vain kivunnut ylöspäin ja ylöspäin - ja nyt sitten puolentoista kilon romahdus. En ole nähnyt tuollaista lukua vaakani näytöllä sitten vuoden 2009. Pienenen, kai. Jalat näyttävät oudoilta; löysää ihoa ja olemattomat pohkeet. En tiedä pidänkö tästä, mutten jaksa välittää. Yksityinen hammaslääkäri ei soittanut tällä viikolla, joten soitin ja kyselin miksei. Soittopyyntö, ja se soitti vielä samana päivänä takaisin. Leukakirurgi ei ollut kuulemma vielä ehtinyt katsomaan kuviani kun ei ollutkaan käynyt Lahdessa. Leuan luut ovat kuulemma kuitenkin terveen näköiset, että vika on pehmytkudoksissa jos on. Niiden ongelmille ei kuulemma juuri voi mitään korjaavaa tehdä. Kipua voi lievittää, mutta ongelmaa ei voi juuri poistaa - ei ainakaan tämän hammaslääkärin muistin mukaan, mutta hän myönsi myös ettei ole asiantuntija eikä ole varma. Siksi sanoi pyytävänsä leukakirurgia ammattilaisena katsomaan ja miettimään vielä, ettei mene arvailuksi. Hieman nauratti, kun julkisella puolella tunkivat purentakiskoa heti, ja lukemani perusteella sitä tarjotaan aina kun ei olla varmoja miten muuten voisi hoitaa. Ah ja oihvoih. Nyt odotan sitten vain.

Eilen pystyin lukemaan hetken. Muutama sivu kerrallaan, kymmenen minuutin pätkissä. Sitten tauko ja ahdistus. Mutta on tääkin kai jo jotain. BDI sanoo 52, mutta en tunne itseäni masentuneeksi. Tämä on mun vakioasetus, tällainen mä olen aina. Joskus harvoin on parempia päiviä ja BDI:stä saa vain 32 pistettä. Tuntuu siltä, että en mä saisi saada tuollaisia pisteitä jos olen tällainen aina. Ei pitäisi tehdä mitään testejä kun hävettää niin. Minussa ei ole vikaa, ja vain kehitän itselleni sairauksia jotta oikeuttaisin huonouteni. Laiska idiootti. Kamalaa, kamalaa. Mä olen turha ja mä olen ilmaa. Mulle ei puhuta ja jos puhutaan niin mua ei kuunnella. Mä en ole mitään. Mä olen taakka ja mä olen rasite. Yritän välttää kiusausta avata suuni, koska en mä tahdo aiheuttaa pahaa vaikka tahtoisinkin vain puhua puhua puhua puhua - kun eihän sekään auta. Niinpä mä puhun ihmisille pääni sisällä; valitsen fyysisen ihmisen ja puhun mun pääni sisällä olevalle vastineelle mitä tahdonkaan sanoa. Sosiaalisuuden tarve täyttyy eikä mun tarvitse lopulta avata suutani ollenkaan. Ehkä näin on parempi, ehkä näin on hyvä - kaikille. Läsnäolo ja sosiaalisuus vain väsyttävät.

Ja ajatukset kuolemasta juoksevat piirileikkiä päässäni; ympäri ympäri ympäri ympäri. On kamalaa tietää ettei musta ole siihen, kuolemaan. Mä olen jumissa ja liian väsynyt ja liian heikko nostaakseni lasia huulilleni. Hetkittäin jaksan jotain, hieman, hetken. Toisena hetkenä en kykene nostamaan puhelintani silmieni korkeudelle. Ruoka ei maistu ja en jaksa nostaa haarukkaa ja itkettää mutta en saa kyyneleitä esiin. Tyhjää ja pimeää. Mä pilaan kaiken. Häpeä kaivertaa ja kaihertaa ja se ei tee tarpeeksi tuhoja jotta voisin kadota. Mun ruokavalio koostuu lähinnä suklaasta, ja kehoni on koostumukseltaan vain pelkkää rasvaa. Lihava, oksettava. Tiistaina on verikokeet ja pelottaa. Pyörrynkö? Enkä mä halua nähdä mun veren rasvapitoisuutta kun se oli jo viimeksikin niin koholla. Kaihtimet suljettuina mä vajoan tyhjyyden tilaan, jossa en ole elossa enkä kuollut; en hereillä mutten unessakaan. Päästäkää jo pois. Lääke ei auta, puhuminen ei auta, tekeminen ei auta. Mitä mä enää voin yrittää - ja kun en mä vain jaksa edes. Aina en kykene edes tuntemaan epätoivoa, tai ahdistusta sen puutteen takia. Enkö ole jo yrittänyt tarpeeksi? Koska sitten olen?


np: Pariisin Kevät - Saari

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti