Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Jos palat eivät sovi toisiinsa ne runnotaan, ja rakkaudeksi kutsutaan

Polilla menee hyvin. On hyvä päivä muutenkin. Sovitaan hoitajan kanssa että heinäkuun tapaamiset kesäsijaisen kanssa perutaan. Mulla ja sillä ei olisi vain tullut toimimaan mikään yhteinen, ja se ihminen aiheutti niin suuria aggressioita että. Parempi näin. Vielä yksi tapaaminen ensi viikolla, lääkärin kanssa. Sitten kuukauden tauko ilman kontakteja. Mutta samapa se. Aina voin jättää kansliaan viestiä että muhun otetaan heti yhteyttä kun hoitaja palaa lomalta jos olo menee oikein hankalaksi - hah. Verikokeetkin olivat ihan ok - tai lähinnä tulokset olivat samanlaiset kuin edelliselläkin kerralla. Kolesteroli täysin sama kuin kaksikymmentä kiloa sitten - siis koholla. Valkosolut hieman enemmän koholla kuin viimeksi, mutta mulla on olleet ne koholla koko psykiatrian historian ajan joten kai se on mulle normaalia. Muuten kaikki ok; ei mitään jännittävää. Vielä kun itse numero- ja tilastofriikkinä pääsisi tuijottamaan niitä tuloksia mielenkiinnosta ja ihastuksesta, mutta ei vielä. Kantaan ne ilmestyvät ehkä jo ensi viikolla.

Tuntuu että lähinnä vain istun hiljaa, vaikka toisaalta sanon paljonkin. En silti tarpeeksi. Miten voisin? Miten osaisin? Kerron kipeistä asioista, jotka eivät kahdenkymmenenkuuden vuoden jälkeen oikein enää tunnu miltään. Saan vihdoin ulos sen, miten alle kouluikäisenä ruokakaupassa katson anovasti muita aikuisia silmiin; jospa joku niistä olisi töissä lastensuojelussa. Jospa joku niistä näkisi hätäni ja veisi minut pois. Kuinka yksitoistavuotiaana nauroin kun WTC:n torneihin iskeytyi lentokone ja ihmiset hyppivät ikkunoista kuolemaansa television uutislähetyksessä. Silloin ajattelin sen olevan niin oikein; että ihmiset kuolevat. Pahat ihmiset kuolevat. Hoitaja näyttää surulliselta. "Miten paljon sen yksitoistavuotiaan onkaan täytynyt vihata ihmisiä..." Mua naurattaa. Ja me puhutaan siitä miten mä en ole koskaan saanut olla minä - en oikeasti. Mä olen saanut olla minä vain silloin kun olen oikeanlainen minä. Saa olla fiksu, muttei älykäs. Saa olla persoonallinen, muttei yhtään erilainen kuin muut. Saa lukea, muttei tietosanakirjaa. Saa pukeutua miten haluaa, jos se on sopivaa. Pitää näyttää tunteensa, mutta ei missä vain, milloin vain, ei noin, näin, ei siellä mutta täällä ja ei sitä vaan nämä. Hymyile. Hymyile niin ne näkevät miten suhun sattuu.

Ja vihdoin, vihdoin, hoitaja itse ehdottaa kuntoutusohjausta. Hämmentynyt olo; miksi nyt? Ennen mun kysymyksiin on aina vastattu epämääräisen vaivaantuneesti että ei se oikein nyt sulle sovi, ei siitä olisi apua. Syksyllä sitten. Kai. Laitetaan asia vireille. Mutta ehkä parempi näin. Parempi että vasta nyt. Olen oppinut näkemään asioita oikein tässä tänä aikana. Ja minä en jaksa enää esittää. Hoitaja sanoo, että ymmärtää kun kerron ystävieni kertovan mun olevan täysin erilainen kuin mitä koen olevani. Kuulemma mussa tapahtunut muutos, kun se kesäsijainen viimeksi tuli esittäytymään, oli todella suuri. Ja kyllä mä tiedän sen. Hymy kasvoille - ei tässä mitään - hauskoja juttuja ja miellyttävä ulkokuori. Sellainen ihminen, josta pidetään. Sellainen mukava ja hauska ja sosiaalinen ja hieman höpsö. Tyhjä ja turhanpäiväinen. Se en ole minä. Ja kuten sanoin, mä olen kyllästynyt esittämään. Niinpä mä yritän parhaani että kun juhannuksena tänne virtaa sukua ja tuttuja niin mä en sorru halveksimaani smalltalkiin. Mä vastaan kyllä kun kysytään miten menee - jos kukaan uskaltaa kysyä - mutta mä en aio vetää sitä naurettavaa "hyvin, kiva kun kysyit, miten sulla?" -leikkiin. Mä vastaan rehellisesti. Niin mä vastaisin. Niin mä vastaan. Elina vastaa niin. Minä en välitä kiillotetuista pinnoista. Minä en ymmärrä niitä. En ole koskaan ymmärtänyt. Ja siksi minä olin kone. Opettelin ulkoa miten kulloinkin tulee toimia. Olin kone.

Mitä mä menetän jos olen rehellinen? Mä en ainakaan saanut siltä mitään; valheelta. Jos joku ei hyväksyä minua minuna. Jos joku ei kestä sitä millainen olen. Kaipaanko häntä? Haluanko hänen seuraansa? Miksi kaipaisin - miksi haluaisin? Ei, en. En halua, enkä kaipaa. Menkööt pois, mädäntykööt pikkusieluisuuteensa. Mä löydän kyllä ihmiset, jotka koen arvoisikseni. Mä löydän kyllä ihmisiä, joille kelpaan. Mä tiedän että Noora tietää enemmän musta kuin se näyttää. Tai ei ehkä tiedä - mutta tuntee. Vaistoaa. Ja varmaan tietääkin, sillä mä en muista kaikkea sitä pimeää ja synkkää mitä Noora valitettavasti varmasti muistaa. Noora on varmaankin ainoa ihminen joka on nähnyt mua tarpeeksi tietääkseen mitä ja mikä mä olen - suurinpiirtein. Ja se on tossa. Siinä. Siellä. Kyllä se on. Ja mä uskon, että tässä maailmassa on muitakin jotka kestävät mua juuri niin kuin olen. Ja jos ei ole, niin vitut. Olkoot. Minä en halua sääliä enkä minä kaipaa valheita. En enää. Kaksikymmentäkuusi vuotta riittäkööt. Se vain ei tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta mä yritän. Mä olen liian väsynyt tähän sairaaseen leikkiin. Mä en edes osaa leikkiä - en mä koskaan ole osannut. Parempi lopettaa jo.


" vielä vedet väistyy
vielä tulet sammuu
vielä vuoret kaatuu
vielä vallat murtuu "

np: Apulanta - Armo

3 kommenttia :

  1. Tää tuntui mullekin jotenkin rohkaisevalta toteamukselta. Että ei enää leikkejä. Arvostettava päätös!

    VastaaPoista
  2. Samaistun tohon, että olet opetellut miten pitää toimia ja ollut kone. Mäkin olen opetellut, myös sen miten tiettyihin juttuihin pitää suhtautua vaikkei oikeasti tuntuisi miltään. Pitää olla järkyttynyt tietyissä kohdissa, ilahtunut joissakin jne. En ole uskaltanut olla oma itseni koskaan, en täysin. Pelkään, että mua pidettäisiin ilkeänä enkä tiedä miten olla oma tunteeton (?) itseni muiden seurassa. Mutta pitäisi opetella. Mäkin olen leikkinyt 27 vuotta, mietin kans yks päivä että sen olis aika loppua nyt. Ehkä mäkin yritän. Sain tästä postauksesta tietyllä tavalla rohkaisua, niinkuin edellinenkin kommentoija. :)

    VastaaPoista
  3. Samaistun vahvasti tuohon ihmisten katsomiseen apua anoen. Jos joku olisi nähnyt, miten paha mun oli yläasteella olla kotona, ehkä mut olis otettu huostaan... Haaveilin yläastevuodet huostaanotosta, miten hurmaavaa!

    Halauksia <3

    VastaaPoista