Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kierto


Viimeinen vuosi on ollut niin paljon. Ja nyt mä taas olen polvillani itseni edessä; anon lupaa saada pyytää apua. En tiedä vielä mitä vastaan itselleni, mutta laitoin hoitajalle sähköpostia ja tekstiviestillä ilmoituksen sähköpostista. Voimani ovat tavallaan aika todella lopussa. Fyysisesti voin heikosti, ja lähinnä tahtoisin vain maata sängyssä, sillä kaikki muu uuvuttaa niin paljon että sattuu. On vaikea syödä, on vaikea juoda, on vaikea puhua. Tahdon vain kadota. Ja pään sisällä kaikki lipuu ulottumattomiin ja käyn taistelua siitä onko mikään totta ja mitä voin uskoa ja kannattaako se ja muuttaako se mitään. En jaksa enää turhia harha-askelia. En jaksa yrittää. En näe mitään tarvetta, mutta roikun avunpyynnössä koska en keksi muutakaan. Kuolema pelottaa, sillä pelkään ettei se ole loppu vaan uusi alku uudelle helvetille. Mä haluan lakata, en alkaa. En enää ikinä alkaa.

Ja kun mä luettelen siinä sähköpostissa, mitä mä voisin toivoa, olo muuttuu epätoivoisesta toivottomaksi. Ei sellaista lääkettä ole, joka veisi kivun pois. Vuodet ovat kuluneet, mutta mä en vieläkään osaa käsittää mitä on olla ikuisesti sairas; että mä olen sairas. Ei mussa ole vikaa olen vain huono ja laiska anteeksi. Ja pelkään, että oireet helpottaisivat. Se kuulostaa kuolemalta. Liian suuri muutos täynnä epävarmuutta ja outoutta ja pelkoa. Hyppy tuntemattomaan, matto jalkojen alta. Sitten ei ole enää mitään. Minä en ole sitten enää. Tämä sama pelko on jahdannut mua siitä hetkestä, kun katsoin ensimmäistä kertaa pientä risperidoni-pilleriä kädelläni, ja esitin ottavani sen, ja käärin sen vessapaperiin, ja vedin noin vain alas vessasta. Minua ette tuhoa, minulta ette tätä vie, tämä on minun. En tiedä onko se sairaus, vai olenko minä sairas, vai onko siinä edes eroa. Tahdon vain rauhan, mutta en tahdo jäädä yksin tyhjyyteen. Mitä minä olisin ilman kaikkea pahaa? Mitä minä olisin? En mitään. Lopulta mä vain tahdon aina pois, mutta sekään ei helvetti sentään ole ratkaisu.

Impulsiivinen itsetuhoisuus on lakannut häiritsemästä, kun lopetin lääkkeet. Abilify ja/tai Seroquel Prolong tyhjensivät minut tunteista ja siirsivät tunteet jonnekin ulottumattomiin. Tunteiden jälkeensä jättämä tyhjä tila täyttyi jatkuvalla levottomalla ahdistuksella, josta ei siitäkään saanut kiinni. Yritin sitten epätoivoisesti torjua sitä - joko tuntea edes jotain tai kadottaa sen epämääräisen kokonaan pois tajunnastani. Nytkin voi ahdistaa, mutta siitä saa kiinni. Pelkään etteivät antipsykoottiset lääkket sovi minulle lainkaan. Se tarkoittaisi elämää sen kaiken pahan kanssa, joka nytkin kaivertaa hitaasti tietään mieleni jokaiseen kolkkaan. Se pitäisi pysäyttää vielä kun ovi on raollaan; vielä kun voi paeta. Mulla on usein joistakin tietyistä asioista sellainen sisäinen tieto ja varmuus. En halua vain hyväksyä niitä asioita koskaan, sillä en koskaan tiedä mitään hyviä ajatuksia. Torjun tällaiset tiedot ja syytän itseäni pahan lietsomisesta esiin. Mutta en minä niitä asioita halua. Ja vuosia olen tiennyt, että mä olen aika toivoton tapaus. Sellaisella surullisella tavalla toivoton; välitilaan jäänyt eksynyt sielu, joka ei koskaan katoa kunnolla muttei koskaan eläkään. Mutta mä yritän yrittää. Mä en ole itseään toteuttava ennuste. Mä en suostu olemaan, Mä haluan olla väärässä vaikka en tällaisten asioiden kanssa vielä ikinä ole ollut. Ei mua voi korjata, mutta ehkä mä jonain päivänä vain katoan ja kipu helpottaa.

np: Phoria - Mass

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti