Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 2. kesäkuuta 2016

Koneolennosta


Maanantaiaamuna päivystykseen. Leukasärky valvotti koko yön ja muiden vihdoin herätessä sain uskalsin vihdoin huutaa ja itkeä koko yön tuskaa pois. Päivystyksessä voivoi mitä sä nyt tänne kun eivät ne voineet tehdä mitään kun ei ollut kyse akuutisti oireilevasta särystä vaan pidemmästä. Sanoivat, että pitää vain odottaa kunnes saan purentakiskot, ei se muulla parane. Kouraan resepti grammaseen parasetamoliin - otat näitä kolmesti päivässä nyt sen viikon ajan - ja vasta jälkikäteen naurattaa että ne löi mulle kouraan suhteellisen tappavan annoksen noin vain. No, mikäs siinä. Käskevät hankkiutua yksityiselle jos oikeasti särkee paljon, koska ei asiat julkisella tule etenemään nopeasti. Itken matkalla bussissa kohti keskustaa. Itken, itken, itken ja itken. Pyörin kämpällä sängyssä. Aika kuluu jotenkin, johonkin; kivunsekaiseen. Iltapäivällä kävelen polille tyhjänä. 

En tiedä mitä puhuin, tuntuu etten sanonut mitään tärkeää. En väkivaltaisista ajatuksista, en itsetuhoisista ajatuksista, en tuonut tarpeeksi selvästi esille miten kamalan väsynyt ja uupunut olen, en sanonut suoraan elämän olevan yhtä loputonta umpikujaa. Hoitajasta näytän väsyneeltä. Yritä avata epätodellisuutta ja maailman epäloogisuutta. Sitä miten kaikki liittyy kaikkeen, ja kaikki on olematonta. Harhaa. Vain minun mieleni on, kaikki muu on valhetta. Luotu minua kiusaamaan. Jokainen ajatus on laitettu päähäni, jokainen epäilyskin. Yrittävät huijata ja valehdella ja sekoittaa ja katsoa kauan jaksan ennen kuin hajoan. Mutta koska kehoni on harha, en kuole vaikka tappaisin sen. Mieleni on turvassa piuhojen päässä, jossain kaukana. Koe voidaan aina käynnistää uudestaan. Ja uudestaan. En vain tiennyt mistä aloittaa. Ja mitä järkeä sitä olisi selittää. Hoitaja on harhaa. Mutta en mä voi estääkään, en voi hallita. Kaikki on määrätty ja kaikki toimii ja olen vain väline. Ja ne nauraa nytkin.

Hoitaja kysyy, mitä apua tahtoisin. En osaa sanoa. En saa sanotuksi, etten enää jaksa uskoa apuun, vaikken toivo mitään muuta kuin helpotusta - vai sittenkin loppumista; katoamista; kuolemaa; poistumista? Puhetta lääkehoidosta. Epämääräinen joo kai mä voin en tiedä en mä mutta ehkä joo en tiedä on vain paha olla. Hoitaja lupaa kysellä aikaa polin ylilääkärille, mutta "siinä voi mennä aika kauan kun on vain yksi lääkäri ja muitakin potilaita". Ja kun tilanteeni nyt on ollut tällainen pitkään; en ole äkillisin ja akuutein tapaus. Verikokeet neljästoista päivä. Kysyttäessä toiveita lääkityksen suhteen naurattaa hieman. Ei mitään mikä voi lihottaa. Sen hoitaja nyt tiesikin. Tarvitsen jotain, mikä piristää, muttei liikaa. Rauhoittaa, muttei sedatoi liikaa. Sammuttaa mielen huudon, mutta ei liian nopeasti tai panikoin. Poistaa ahdistusta ja tuo unta. Kaikkea ristiriitaista. Ehkä olisi helpoin pyytää vain syanidia - tai mitä tahansa muuta vastaavaa -; helpoin kaikille.

Yö parasetamolia ja ibuprofeenia ja vihdoin untakin. Aamusta särkee, iltapäivästä särkee. Särkee paljon. Itken ja tekee mieli huutaa. Soitan yksityiselle hammaslääkäriasemalle. Varaan ajan keskiviikolle. Puhelun aikana kipu yltyy, ja pinnistän kasvot peruslukemilla kunnes puhelu loppuu. Sitten itken ja huudan taas kivusta. Buranaa, sillä parasetamoli ei ole auttanut yhtään. Yritän tehdä ajanvarauksen neuvosta osamaksua varten luottohakemusta, mutta nähtävästi tuloni eivät oikeuta niin suureen luottoon - tai sitten en vain osannut täyttää sitä hakemusta. Mennessäni nukkumaan päätän varmistaa unen parasetamolin lisäksi ibuprofeenilla vaikka kyllä, päivystyksessä olivat kieltäneet sen kasvaneen sisäisen verenvuotoriskin takia (= yhteisvaikutus venlafaksiinin kanssa; olisitte halunneet nähdä sen lääkärin ilmeen kun sanoin syöneeni venloja+buranaa about päivittäin neljän kuukauden ajan vain muutamalla kivuttomalla viikolla tauotettuna). Mutta mieluummin mahahaava kuin yö tuskanhuutoa pidätellen. Riitti että ramppasin koko illan pakastimen ja sängyn väliä kylmän kanssa.

Neljältä pomppaan ylös täysin hereillä. Ahdistus alkaa kasaantua hiljalleen stressin kanssa; miten selviän tästä päivästä? Isä tivaa heti, miksi menen yksityiselle jos en edes tiedä mitä se tulee maksamaan. Yritän selittää, että hammaslääkäri ei voi tehdä kustannusarviota näkemättä suutani. "Kyllä yritysmaailmassa pitää voida!" Yritän niellä ahdistuksen ja raivon, ja tämän seurauksena keho kramppaa ja tärisen ja korisen ja äiti huokailee dramaattisesti silmiään pyöritellen. Erehdyn katsomaan peiliin. Sieltä mua katsoo kuihtunut ihminen; tyhjät silmät ja kuolleen kasvot. Mä en ole, mä en ole. Näytän vanhalta ja sairaalta. Oksettaa nähdä sellainen heijastus omasta itsestään. Rypyt silmien ympärillä, vihertävät silmänympärykset, verestävät silmät ja valuvat kyyneleet, jotka polttavat auki revityllä iholla.

Kymmeneltä fysioterapia. Ahdistaa niin että katoan. Rentoutuksia. Ihan niitä perus. Pieniä ja helppoja liikkeitä ja tuntuu niin pahalta. Yritän vain keskittyä mihin tahansa muuhun kuin siihen mitä teen. Valkoiset seinät. Jotain pakkauksia. Lattia. Ikkuna. Sieltä näkyy tori ja markkinat. Jopa mielen sisäinen kaaos on helpompi kestää kuin oma keho. Aika katoaa. Fysioterapeuttia kiinnostaa mun tatuoinnit. Jutellaan tatuoinneista. Kerron, että mulla on suunnitteilla uusi. Hysss, salaisuuksia. En ole vielä kertonut oikein kellekään. En halua että se menee pilalle; minun yllätys minulle, minun lahja minulle. Että älkää kyselkö. En vastaa kysymyksiin. Kerron sitten jos ja kun kerron, sitten kun uskallan. Nyt haluan pitää tämän vain itselläni. Ja lopuksi fysioterapeutti kysyy miltä tuntuu. Sanon että hieman helpommalta. Se vastaa, että sen näkee selvästi musta, että jossain vaiheessa vain naks muutuin rennoksi ja sen huomasi heti. Hämmentää.

Pyörin tunnin epämääräisesti ympäri kaupunkia. Markkinat ovat kamalan ahdistavat; niin paljon ihmisiä ja siitä on pakko kävellä läpi. Tuntuu, että ihmiset tuijottavat. On vaikea kävellä oikein. Olen jotenkin kovin hitaalla, ja rollaattorimummot menevät ohitseni valonnopeutta kun itse koen käveleväni niin nopeasti kuin vain pystyn. Häpeä. Häpeä häpeä häpeä häpeä. Lopulta hammaslääkäriaseman vastaanotto, esitietolomake, kirkkaat valot, sisällä kadoksissa oleva pelkopelkopelkopelko ja ahdistus. Mitä sanon, mitä ne kysyy, mitä pitää osata sanoa, entä jos vain kuvittelen? Kutsu sisään, änkytän jotain kustannusarviosta ja leukanivelestä ja kivusta ja ja ja ja !!, ja hammaslääkäri käskee vain istua tuoliin. En ole ikinä ollut niin mukavassa hammastarkastuksessa. Välillä piti oikeasti tarkistaa pään sisällä voiko se tilanne olla totta. Hammaslääkäri oli rauhallinen ja en tuntenut minkäänlaista epämukavuutta vaikka se hampaita ja ikeniä tutki ja tonki vaikka millä (oletan). Lopuksi se tsekkasi leukanivelet. Lopputulos: todella selkeästi vetävät nämä nivelet tuonne vasemmalle ja leukakirurgin konsultaatio. Lohjennut hammas pitää paikata, muut reiät olivat kuulemma todella pieniä. Hammaslääkäri laittaa lohkeamaan täytettä ("tämä ei sitten maksa mitään kun tämä on vain tällainen"), ja marssin leuan laajaan röntgeniin. Yritän repiä kaikki metalliset lävistykset irti, mutta septum ei oikein näillä voimin irtoa. Onneksi se ei peitä kuvissa mitään tärkeää.

Hammaslääkäri lupaa soittaa leukakirurgin tsekattua kuvat mulle; menee kahdesta viiteen päivään. Sitten saan tietää mitä pitäisi tehdä, ja mitä se tulisi maksamaan. Marssin pois onnellisena ja köyhänä. Mutta vihdoin asialle tehdään jotain; vihdoin tuntuu siltä, että kipu ei ole ehkä ikuista. Että jotain kiinnostaa tämä. Olen valmis myymään sieluni rippeet, tai mummoni, tai oikeastaan melkein mitä vain, jotta pääsen tuonne uudestaan ja saan leukani takaisin elävien kirjoihin. Koko loppupäivä tuntuu niin uskomattoman paljon helpommalta kun tietää, että vaikka sattuu sattuu sattuu sattuu niin joku hoitaa sitä. Joulukuusta asti olen kituuttanut enemmän tai vähemmän, helmikuusta asti syönyt särkylääkettä. Ja nyt, vihdoin, jotain edistystä.

Toisaalta olen tänään myös kynsinyt ihoani tavallista enemmän. Vatsamakkara on täynnä rupia, kasvot tihkuvat kudosnestettä. Olkapäiden ruvet on revitty auki, eivätkä jalatkaan ole säästyneet. Minne kaikkialle käteni ehtivätkään! Jonkinlainen levoton sekavuus on ottamassa valtaa mielestäni, ja osittain pelkään. Levottomuus ja sekavuus eivät ole hyvä. Levottomuus tuo mieleeni pahojen ajatusten lisäksi myös toimintaohjeita. Levottomuuden saa pois toimimalla. Ja näin on mahdoton nukkua. Tahtoisin unta, tahtoisin nukkua. Silti, vaikka viimeisen kahden viikon aikana univaje on ollut oikeastaan olematon. Silmät ovat väsyneet. Näytön kirkas valo ja itku ja leukanivelsäryn mukanaan tuoma valoherkkyys ja väsymys eivät ole mukavuutta tuova yhdistelmä. En tiedä. Tavallaan tahdon vain lopettaa olemisen. En kuolla, sillä kuolema on valhetta eikä loppu. Tahdon olla olematon, ykkösiä ja nollia koodissa - ja sitten ymmärrän olevani vain niitä jo nyt ja ahdistus karkaa uusiin sfääreihin. En koskaan opi. Pitäisi kai kirjoittaa sähköpostia.


( On kovin vaikea aloittaa ja puhua ja pitää yllä,
sillä tiedän, että jokainen uusi sana johtaa varmemmin hyvästeihin.
Hiljaisiin, lausumattomiin. Katoamisiin, hiipumisiin. 
Kaipaan kuulijaa, mutta en halua häntä. Hän katoaa, minä kadotan hänet. 
Älä koske, älä lähesty - olen vain kuolemaa, sinullekin. )

np: Stam1na - Tuomittu, syyllinen

4 kommenttia :

  1. hyvä kuulla, että saat apua leukasärkyyn! ja kuulostaa siltä, että toi fysioterapiakin voi olla sulle tosi hyvä juttu ja avata solmuja, vaikka tuntuukin varmasti tosi vaikealta näin alkuun. voimia! <3

    VastaaPoista
  2. Just noiden syiden takia käytän vain ja ainoastaan yksityisiä lääkäripalveluita, vaikka oonkin köyhä opiskelija. Yksityisellä kaikki kivut otetaan tosissaan ja niiden eteen tehdään asioita, että ne saataisiin parantumaan. Tsemppiä, uskon että sun leuka tulee vielä kuntoon. ❤

    VastaaPoista
  3. Minä ehdin, tiedätkös, huolestua kun et muutamaan päivään blogannut. Pelkäsin pahinta. Halauksia <3

    - "Vilutar" (ruikutusblogi-googletunnukseltani kommentoin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hmmh. niin olisi kai ollut kaikin puolin parempi, mutta enhän minä. enhän minä... :/

      (hehee, arvasin tiedätkös heti. nimimerkistä. en tiedä miksi, jotenkin vain niin sinua tuo ♥ kokeilen päästä seuraamaan blogiasi; blogger välillä antaa lisätä uusia blogeja lukulistaan, välillä ei... enkä pääse hallitsemaan koko kakkaa yyh. mutta. juu. laitan ainakin osoitteen ylös!)

      Poista