Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Luissaan on sydän metallista

En jaksaisi kelata ajatuksia taaksepäin vaikka tiedän että pitäisi. Juhannus. Ahdistusta. Suunnitelmia massamurhista ja itsemurhista ja perhesurmista ja vain verestä kaikkialla. Noora saapuu. Mä en tapa ketään. Noora lähtee. Mä jään koiran kanssa. Koira puree vierasta, verta lattialla, huutoa ja parisuhderiitaa. Raavin kaulaani puolisen tuntia villisti, mutta se on surkeaa räpeltämistä. Ehkä parempi niin; kukaan ei saanut tietää. Itkun seassa nauran kuinka tapan kaikki - kuinka tapan kaikki ja itseni. Mutta koirasta pitää pitää huolta. En tapa ketään. En edes itseäni. En saisi koiraa tarpeeksi turvaan niin että se pysyisi rauhallisena. Silti mulla oli paras juhannus luultavasti ikinä. En ollut yksin joukossa. Käyn siltikin vielä täysin ylikierroksilla, enkä osaa rentoutua. Odotan väsymyksen iskevän. Liikaa ihmisiä, liikaa valheita. Liikaa elämää. Yliviretila päässä vaikken tunne mitään.

Ja viime yönä outo olo. Herään kolmelta, nousen ylös ja yritän suunnata kohti keittiötä. Seinät tulevat vastaan. Lattia katoaa alta. Tasapaino on kadoksissa. Tuntuu kuin olisin erittäin voimakkaasti sedatoitu. Yritän pitää seinistä kiinni ja selviän takaisin nukkumaankin. Viideltä vessaan. Perkeleen seinät; tulevat vastaan. Mikään ei toimi oikein - en minä eikä maailma. Lisää unta. Yhdeksältä pyörii vieläkin. Silmät vain kiinni. Puoli kaksitoista mä nousen. Ja nyt kello on kaksi iltapäivällä ja edelleen, aina vain, tuntuu hieman oudolta. Ja kun mulla ei ole edes mitään sedatoivaa täällä. En ole vain voinut ottaa jotain ja sitten unohtaa. Hämmentää. Jalat tuntuu heikoilta ja pyörii pyörii - muttei nyt oikeastaan pahasti. Ehkä vain kuvittelen. Ehkä tämä on vain se väsymys nyt. Ei sillä väliä.

Torstaina on aika sille vieraalle psykiatrille. Hävettää, koska taidan sittenkin sanoa ei lääkitykselle. Vaikea tietää. En osaa sanoa. Se kaikki huono... En halua. Se minimaalinen apu... Onko se edes oikeaa? Tarvitsenko sitä? Ehkä ongelma onkin jokin muu kuin mielenterveyden olemattomuus. Ehkä olen vain liian erilainen sopeutumaan. Koska sitähän tämä on. Mä en kykene ymmärtämään tai haluamaan asioita, joita normaalisti kuuluu haluta. Tehdä. Ymmärtää. Ympäristön odotukset törmäävät mussa kieltäytymisen muuriin, vaikka en varsinaisesti koe kieltäytyväni. Mä en vain osaa haluta. Ymmärrä sitä tarkoistusta asioiden takana. Mä en osaa elää, sillä mä en näe siinä mitään järkeä. En mitään tarkoitusta. Enkä mä osaa luoda sitä tarkoitusta tyhjästä. Mä en osaa täyttää tyhjää jollain muulla tyhjällä. Ja miksi edes tekisin niin? Mä olen opetellut esittämään, mutta mä teen sen vain jotta ei tarvisi koko ajan istua paskasateessa. Mutta ihmisten on vaikea käsittää, että kyllä mä osaan tehdä asioita. Mä en vain näe niiden tekemisellä mitään tarkoitusta. Mä en halua tehdä asioita vain muiden takia. Ehkä olen sitten laiska, ehkä itsekäs - luultavasti molempia. Mutta miksi juuri minun pitäisi muuttua? Siksikö, että minua on vain yksi? Jos minua olisi muutama miljoona, sittenkö saisin olla näin? Sittenkö vasta?

Torstai ahdistaa. Tahtoisin vain pyytää jotain tappavaa. Tahtoisin vain sanoa etten enää hoitajan loman jälkeen palaa käynneille. Mutta tavat on juurtuneet syvään. Pitää olla kiltti, pitää olla kohtelias. Ei saa suututtaa, ei saa tehdä väärin muita kohtaan. Joten kai mä vain jatkan tätä hulluna olemista, vaikka mä olen kaikkea muuta kuin hullu - mä olen vain huono, ja tyhmä. Laiska ja itsekäs. Ne eivät käsittääkseni ole mihinkään psykiatriseen diagnoosiin oikeuttavia kriteerejä. Ne taitavat olla vain sellaisia ominaisuuksia, joita ei arvosteta. Ja kai parempi niin. Koska mä näen maailmassa asioita, joita muut eivät näe. Mä huomaan yhteyksiä, joita ei ole muille olemassa. Mä tiedän asioista, joista muilla ei ole käsitystäkään - ja vaikka kerron niin he eivät usko tai häiriinny. Ja kai tässä oudointa on, etten ole lainkaan psykoottinen tällä hetkellä. Mun todellisuus ei vain osu yhteen muiden todellisuuden kanssa. Mä voin toimia oikein, jos tahdon - jos pitää. Mä pystyn näkemään missä kohdin mun todellisuus ei osu yksiin muiden todellisuuden kanssa. Mä olen vain se pala väärästä palapelistä, se joka ei sovi mihinkään. Joka lopulta jää yli.

Mun silmät on jo kuukausia toimineet jotenkin laiskasti. On vaikea tarkentaa katsetta. Kärpäset ovat vallanneet mun huoneen; laskin eilen illalla kahdeksan. Perjantaina avasin tonnikalapurkkia ja onnistuin leikkaamaan kämmenessä rasvakudokseen ja johonkin suoneen. Myöhemmin repäisin sen vahingossa uudestaan auki vaatteita vaihtaessa. Harmillisesti se on jo umpeutumaan päin. Yritän yritän yritän yritän mutta tahdon vain vääriä asioita tai en yhtään mitään. Se ei kelpaa, se ei riitä. Mä en ole ihminen. Liekö olen edes elossa? Kone. Ja nyt on kai parempi sammuttaa itsensä hetkeksi peiton alle. Ulkona on liian kirkasta, liian aurinkoista. Liian kuuma. Liian väärää. Täällä on hämärämpää ja viileää ja voin nukkua hetken nyt. Sitä mä haluan.


" you must've made some kind of mistake
I asked for death but instead I'm awake
the devil told me "no room for cheats"
I thought I sold my soul, but he kept the receipt "

np: Bring Me the Horizon - Throne

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti