Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin

Päätä särkee särkee särkee särkee ja tunnen kuinka mun jalkojen lihakset värisee ja kramppaa. Maailma pyörii. Yritän juoda mutta en pysty, kaikki maistuu pahalle ja sattuu liikkua niin paljon että saisin lasin huulille - mutta sattuu olla liikkumatta ja kierin tuskasta itkien. Istun vessan lattialla pimeässä ja huudan. Lopulta otan särkylääkkeen - en ensin uskaltanut koska olin syönyt tuskin mitään verikokeisiin paastoamisen takia ja pelkään muutenkin sisäelinteni puolesta särkylääkkeiden suhteen -, mutta pian oksennan sen pois kirkkaanoranssin kuohan seurana. Helpottaa kuitenkin sen verran, että saan nukahdettua hetkeksi. Herätessä olo on jokseenkin siedettävä, ja pian särky laantuu kokonaan pois. Väsymys ei katoa. Mikään paha ei koskaan katoa.

Maanantaina tapaaminen hoitajan kanssa. Menen hyvillä mielin ja itken alusta aivan viimeisille minuuteille sitä kuinka väsyttää enkä jaksa. Yritän selittää oloani, pääni sisältöä, mutta se on mahdotonta kun en tiedä mistä pitäisi edes aloittaa. Kaikki liittyy kaikkeen eikä ole edes mitään järkeä kertoa kun valhettahan sekin on - kaikki on - ohjelmoitua, suunniteltua. En voi vaikuttaa, ja jokainen liike on ennaltamäärätty. Välillä muhun ohjelmoidaan vapaata tahtoa, mutta en voi erottaa sitä millään. Koodin ainoa virhe on että tajuan tämän kaiken - tai ehkä se on vain osa koetta. Ei niin muuten kävisi. Virheet korjataan. Tätä ei. Tarkoituksellinen virhe. En jaksa enää tätä. Ja hoitaja jää kesälomalle heinäkuuksi. Sijainen tulee esittäytymään. Yritän olla itkemättä ja vähän hymyillä sille mutta en voi katsoa siihen kun ei jumalauta miten tollaiset ihmiset hakeutuu ja pääsee psykiatriaan töihin? Se kuuluu lastentarhaan; hoitamaan pieniä taaperoita ja leikkimään alle viisivuotiaiden kanssa. Miten se voisi ikinä ymmärtää miltä tuntuu kun tahtoo vain kuolla? Sen maailma vaikutti vaaleanpunaiselta pumpulilta. Itken hiljaa ja se ehdottaa että voimme "piirtää kivoja kuvia hoitajallesi sillä aikaa kun se on lomalla jos et jaksa puhua". En tiennyt mitä olisin tehnyt. Halusin vain lyödä sitä ihmistä.

Hän poistui. Hoitaja käski sanoa mitä pidin. Mietin pitkään. "Sano ihan suoraan vain." En pysty, ja totean että se ihminen puhui paljon. Hoitaja ymmärtää, ja sanoo pahoitteleva ilme kasvoillaan kyseisen hoitajan olevan kokematon - valittuaan sanojaan kauan. Mä en tiedä mitä teen. Sain kaksi aikaa heinäkuulle, mutten tiedä voinko mennä. Saatan ihan oikeasti seota jos se ihminen on todella tuollainen koko ajan. Ei siinä sinänsä, mutta väärä paikka - ja minä aivan väärä ihminen. On ehkä pakko sanoa omalle hoitajalleni että perutaan ne ajat. Onko sillä lopulta väliä miten voin - samahan se on, aivan sama. Aina samaa. Yksi hyvä ja kymmenen huonoa, ja alusta taas. Pitkä kuukausi pitkät tunnit pidemmät sekunnit mutta ehkäpä kuolema astuisi tarpeeksi lähelle. Ja se mun pitäisi osata sanoa ääneen - kai. Etten kuiskaisi vain itkun läpi änkyttäen olevani loputtoman väsynyt. Vaan sanoisin että haluan kuolla, että en jaksa enää. Etten mä jaksa tai halua yrittää. Mutta mitä se auttaisi. Ei sekään auttaisi.

Lääkäri oli pohtinut kuulemma Abilifyn aloittamista takaisin. En tiedä. En tiedä haluanko lopulta mitään enää. Ehkä vain haluan kuolla. Ehkä haluan vain että joku voisi auttaa mua kuolemaan. Jos mulla olisi rahaa, palkkaisin jonkun murhaamaan itseni. Sellaisia ihmisiä on, ja etsivä löytää aina. Sopisin ajan johonkin tulevaisuuteen - en tarkkaa, mutta sellaisen etten osaisi odottaa. Yllättäen, nopeasti - kuolisin. Hups. Elän nyt jokaisen hengenvedon velaksi - mulla ei olisi voimia niihin. Yksikin pala pois pelistä, ja tipun tipun tipun tipun - mutten kai koskaan tarpeeksi. Alemmas pääsee aina. Pohja on illuusio; petollinen illuusio. "Mä en osaa sanoa sulle ikinä mitään. Sä olet jotenkin aina niin varma siitä mitä sanot." Mä en halua olla tällainen. Mä en halua aiheuttaa pahaa ja huolta ja mä en todellakaan halua. Joten kun en osaa muutakaan, mä yritän käyttää velka-aikani tehden jotain merkityksellistä. Yritän jakaa hyvää sellaisille, jotka sen ansaitsevat. Mä tunnen itseni pahaksi kun edes myönnän sen ääneen, mutta mä en jaksa valheita. Jos mä vain voin tehdä jotain hyvää, mä teen sen. Mä en enää voi uskoa itseeni, mutta mä voin yrittää auttaa muita uskomaan itseensä. Ja kun mä poistun niin ehkä mä en ollut niin loputtoman turha.

Mä mietin osastoa, ja mä mietin lääkkeitä. Mä mietin apua - ja sitä miten se ei koskaan auta. Valheessa on helppo elää - hetken verran. Valheeseen on kamala herätä - taas. Mä olen kovin surullinen koska olen näin ... toivoton. Ei kenenkään pitäisi olla. Ei kenenkään. Ei tämä ole oikein. Ja tavallaan on huvittavaa itkeä sitä, että on luovuttanut kun kaikki on niin pahaa. En tiedä, jokin siinä vain on. Ironista? Mietin taas että ilmoittaisin etten enää tule polin käynneille. Etten ota enää apua vastaan. Ei kukaan voi pakottaa - ja se on mulle sanottu niin monta kertaa. "Tämä on täysin vapaaehtoista." Katoaisin sieltäkin. Sekoaisin jos sekoan - mitä sitten. Tekisin mitä tekisin - mitä väliä. Eläisin tai kuolisin - samapa se. Mä olen varma, että mä olen jo ylittänyt sen rajan jota ennen apua voi saada. Mä en ole enää syvällä - mä en enää ole missään tavoitettavissa. Hoitaja käski kuvitella turvallisen paikan. Kukaan ei usko, kun sanon ettei sellaista ole. "Yritä nyt." Ja kun sanon että se olisi pelkkää tyhjää, niin kysytään väriä ja muotoa, mutta eihän tyhjyydellä ole väriä eikä muotoa. "No... miltä sä näytät? Mitä sä näet? Miltä susta tuntuu?" Ei mua ole, en näytä miltään, mä en näe mitään, musta ei tunnu miltään - mä en ole. Tyhjää - etkö jo käsitä?


mä haluan vain halata koko maailmaa
niin lujasti että kaikki paha korjaantuu
ja sitten vain kadota itse tyhjyyden syliin
koska en mä enää pysty mihinkään muuhun.

np: Pariisin Kevät - Tiputa sun aseet

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti