Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 18. kesäkuuta 2016

...mutta onneksi ulkona harmauden keskellä sataa


Hämmentää, miten ihmiset näkevät minut niin eri tavalla kuin minä itse. Ja usein aivan päinvastoin. Mietin vain kuka on väärässä. Että olenko vihdoin oppinut tuntemaan itseäni sisältä, mutta samalla jatkan edelleen sitä iänikuista esittämistä muille? "Tällainen minun halutaan olevan; tällainen siis olen." Vai olenko vain hukannut itseni lopullisesti? Olenko aina vain kuvitellut tuntevani väärin kun muiden kuvaukset tuntuvat oudoilta ja vierailta? Ehkä mä olenkin sosiaalinen ja nautin ihmisistä. Ehkä mua ei kiinnostakaan ajattelu ja totuudet vaan kauneus ja hauskanpito. Ehkä mä olen alkanut valehdella itselleni. Ehkä mä en enää osaa hyväksyä millainen olen ja olen alkanut luoda illuusiota siitä, että olenkin ihan vastakkaista. Ehkä olen väärässä. Ehkä olen oikeassa. Ehkä olen sekaisin, ja tyhmä kun edes mietin tällaisia. "Ei ketään voi kiinnostaa noin paljon noin turhanpäiväiset asiat."

Mä lähetin eilen hoitajalle pitkähkön sähköpostin. Sekavan. Puristin siihen pienen palan siitä, mitä tahtoisin sanoa - mitä tahtoisin selittää. Pienen vain, sillä en pystynyt parempaan. Turhaahan se on, mutta en minä jaksanut välittää. Enkä minä jaksa aina selittää, koko ajan selittää. Kyllä ne tietävät. Mulla on vain pelottava tunne siitä miten kaikki lähestyy loppua. Palaset ympärilläni loksahtelevat kohdilleen. Pian minua ei enää tarvita. Koe on ohi. Ja onhan se tavallaan surullista. Surullista vaikka se onkin kaikki mitä haluan. Mutta pelkään aina kun en voi itse päättää, kun en itse hallitse. Mä pelkään koko ajan. Ja aamuisin mä herään toivone etten olisi herännyt. Ja päivät mä pakotan suorittaen läpi koska niin täytyy tehdä. Illalla mä toivon ettei nukuttaisi, sillä nukahtamalla varmistan seuraavan aamun; seuraavan tuskallisen heräämisen. Jos en nukahda, ei tarvitse herätä uudestaan. Jos en herää uudestaan, sattuu kerran vähemmän. Eikä kukaan usko kun mun kasvoilla on hymynaamio.

Väsyttää kovin. Aamulla en jaksa nousta ja suljen silmäni uneen kunnes herään taas ja sitten teen saman vielä kerran. Keho on väsynyt ja mieli on uupunut. Mitä täällä on minulle? Minä olen täällä muille, minä elän muita varten. Onko täällä mitään minulle? Ja sama se paljonko minulle annetaan, kun minä en tunne sitä. Minä en osaa vastaanottaa sitä. Minä en halua sitä. Minä en halua mitään täältä. Täällä ei ole mitään minulle. Miksi jään? Miksi yhä jään? Mä tiedän vain olevani valehtelija, mutta en tiedä kenelle mä valehtelen. Itselleni vai muille - vaiko kaikille? Onko mussa mitään totta, mitään todellista? Pelkkää kuorta, pelkkää valhetta. Suuri esitys. Kai se on ihan ymmärrettävä tuntemus kun ei ole oikeasti olemassa. En jaksa edes yrittää veikata kunnolla, sillä olen väärässä joka tapauksessa. Aina mä olen väärässä. Aina ja ikuisesti; väärässä. Väärin.

Tämä nyt oli vain turhaa. Tämäkin. Pitäisi kai yrittää pystyä johonkin kunnolliseen - kuten oikeat ihmiset. Olen säälittävä kaikessa säälittävyydessäni. Häpeäksi. Naurettava. On kamala tietää, ettei osaa kelvata - olla kelvollinen. Ainakin olen hyvä olemaan turha.

np: Placebo - Come Undone

7 kommenttia :

  1. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ala liikkumaan, salia ulkoilua.Saisit vähä tuuletettua tota päätäs. Mä oon ite ollu ihan pohjalla mut pakotin itteni liikkeelle. Tiedän kokemuksesta et se auttaa. Tuo asioiden vatvominen ei johda yhtään mihinkään, eikä tuo että notkut vanhempien nurkissa vuodesta toiseen. Herätys nyt Elina ihan oikeesti.


    .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. näihin nyt ei ikinä pitäisi vastata mitään. mutta toisaalta kiinnostaa liikaa. onko sinun pohjasi minun pohjani? minä en usko nähneeni "pohjaa", vaikka siltä usein on tuntunutkin - en usko että kovinkaan moni ihan oikeasti sitä todellista pohjaa näkee. mulla ainakin tulis sietokyky vastaan paljon ennen sitä, mutta se ei vähennä tietenkään kärsimyksen määrää ennen pohjaa. ja toinen mikä on mielenkiintoista, minkä olen huomannut monessa muussakin ihmisessä, on tuo että ei saisi ajatella. miksei? mitä pahaa siinä on että pidän asioiden ajattelemisesta? mä ajattelen paljon muutakin kyllä, mutta ne ajatukset eivät useinkaan ahdista, eikä niitä sen takia tarvitse purkaa ulos. mä ihan oikeasti pidän ajattelemisesta. se tulee luonnostaan, ja se myös rauhoittaa. samalla tavalla kun joku lähtee lenkille kun ahdistaa, mä suljen maailman pois ja ajattelen. järjestän ajatuksiani. kirjoittaminen on myös sitä; että järjestän ajatuksiani. mä en ole sellainen ihminen joka pitäisi asioiden tekemisestä, enkä mä sitä kaipaakaan jos itseltäni kysyn. valitettavasti sellaista ei vain kovin helposti hyväksytä muiden puolesta, ja kyllähän se ahdistaa kun saa jatkuvasti kuulla ettei kelpaa sellaisena kuin on. uskon että iso syy siihen, että olen nykyään mitä olen, on se että olen koko elämäni yrittänyt sulloa itseäni muottiin johon en sovi. siinä menee ihminen aika rikki, uskoisin. ainakin se olisi aika loogista.
      mutta hyvä että olet oman pohjasi selättänyt; löytänyt sinulle toimivat keinot siihen.

      Poista
    2. VOIVITTULANVÄKI ihmisiä jotka tulee pätemään sormi pystyssä "sinun pitää vain ottaa itteäs niskasta kiinni" ! Ei tähän voi sanoa yhtään mitään.

      Poista
    3. Ei oo kyllä kovin pohjalla voinut olla, jos pelkällä lenkkeilyllä on saanut sen selätettyä... Eikä voi kyllä kovin älykäskään olla, jos kuvittelee että kaikilla tepsii samat keinot ja kaikkien pitää pystyä johonkin, vain koska sinä pystyt, anonyymi.

      Poista
  2. Eksinstentiaalista kriisiä on hankala ottaa kiinni, jos todellisuus on jo valmiiksi sekavaa ja ajatukset useinkin kehää kiertäviä. Vain ajattelevaiset ihmiset tiedostavat oman olevaisuutensa porsaanreiät ja oman olevaisuutensa olemattomuuden mahdollisuuden. Ja siitä tulee helposti tuskaa, jos antaa sen muodostua tuskaksi. Koskaan ei voi tietää onko olemassa vai ei, onko totta vai ei. Ei voi tietää onko kuoleman jälkeen samalla tavalla olemassa uudessa todellisuudessa vai lakkaako olemasta? Mutta sitten, oliko olemassa ennen kuolemaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en tiedä nyt mitä sanoa. ... montaa ihmistä ei kiinnosta tällaiset ajatuskuviot. moni ahdistuu jo ensimmäisen ajatukset koskettaessa tajunnan rajoja ja sulkee sen pois. mutta mä en näe elämässä mitään järkeä, jos siinä ei ole mitään järkeä. jos sitä järkeä ei yritä löytää. se on mun henkilökohtainen käsitykseni turhasta elämästä; elämä ilman että sitä miettii lainkaan. onko tämä turhauttavaa? kyllä. ahdistavaa? erittäin. haluanko osata lopettaa? en. haluaisin vain osata sammuttaa tämän silloin kun olen liian väsynyt ajattelemaan.

      Poista
    2. Olen itsekin tullut tulokseen, että elämä ilman ajattelua ja pyrkimystä elämän ymmärtämiseen on osittain turhaa ja merkityksetöntä. Joillekin ajattelun ja tunteiden kanavointi on käsittämättömän hankalaa, jolloin helposti ahdistuu löytyneiden asioiden epäselvyydestä ja määrästä. Kun oikein miettii todellisuuden ja olevaisuuden luonnetta, voi kadottaa opitun todellisuuden ja hukkua siihen löytyneeseen kaaokseen. Ainakin itse usein hukkuneena voisin näin sanoa. En ole itsekään oppinut ajattelun lopettamista, olen oppinut hämäämään itseäni keskittymällä ympäröivän maailman kauneuteen. Tämä yhdistelmä joko liikaa mietiskelyä ja tarkkailua yhdistettynä ympäröivän maailman ihannointiin saa minut kulkemaan toinen jalka jatkuvasti toisessa todellisuudessa. Olen tässä hetkessä kokoajan, koska olisi typerää olla tulevaisuudessa tai menneisyydessä niiden olemattomuuden takia, mutta olen kokoajan niin syvällä tässä hetkessä, että tipun "tavallisten" ihmisten käsittämästä hetkestä. Sellaisesta, joka rakentuu ajattelemattomuudelle. Blogiasi on mielenkiintoista ja tuskaista lukea, etenkin kun koet niin voimakkaasti olemassa olosi tuskaa. Ilmeisesti ajattelevaiset ihmiset saattavat kokea sitä tuskaa ja olla kykenemättömiä niille asioille, joita normaalisti tärkeiksi koetaan. Löytää tasapaino, se vasta hankalaa onkin.

      Poista