Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 16. kesäkuuta 2016

Oh how I try to hate what I've become

Mä hajoan kaikesta ihan säälittävän pienestä ja turhasta aivan paloiksi, ja se vituttaa. Olen heikko ja huono ja eihän kukaan itke ja halua kuolla kun tietokone uhkailee lopullisella kuolemallaan. Ei ketään voi liikuttaa niin paljon niin pienet asiat - niin turhat. Ja minä itken ja haaveilen aseista ja joukkomurhista ja askeleista sateeseen, jonne voisin vain kadota palaamatta enää koskaan takaisin. Heikko ja huono. Aamulla herään ajatukseen että on pakko kuolla. Myöhemmin on pakko listata asioita, jotka haluan vielä kohdata tässä elämässä. Niitä on neljä. Neljäs sijoittuu kahden viikon päähän. Se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta; ikuisuudelta - ja sitten tajuan että siitäkin on lähes kaksi viikkoa on viimeksi näin ketään. Aika on illuusio. Elämä on illuusio. Kuolema on illuusio. Mitään ei ole - pelkkää valhetta ja pelkkää kuvitelmaa. Minua ei ole, sinua ei ole. Minä olen kaikki ja minä en ole mitään. Minä en voi kadota - minä voin kyllä kuolla mutta minä en voi ikinä kadota lopullisesti, ja se ahdistaa eniten. Minä en halua olla - ollenkaan. Ikinä. En ikinä enää.

Kaikki on pahaa ja vaikeaa ja aamupäivällä teen virheen joka saa mut hyperventiloimaan ja päässä heittää mutten pyörry; en pyörry vaikka tavallaan olisin halunnut - vaikka mitä se olisi muuttanut, mitä se olisi auttanut. Pahaa pahaa pahaa pahaa kaikkialla vain pahaa. On helppoa keksiä tekosyitä; sellaisia, joita pitää haluta. Mutta on aivan toinen asia haluta niitä oikeasti. On vaikea haluta mitään. On vaikea olla mitään. Yritän tehdä asioita koska en kestä älä makaa sängyssä älä ole koneella älä vain ole tuollainen laiska mene lenkille niin piristyt. Ja aina kun jotain teen niin ahdistus nousee, kasvaa, kasvaa, kasvaa ja pian olen räjähdysherkkä ja sitten haluan vain tappaa. Joinain hetkinä en enää pelkää edes sitä ainoaa suurta pelkoani - ansaitsisin rangaistukseni, joten olisiko siitä haittaa? Kumpi voittaa, pelko vai palkinto?

Mä en jaksa enää hymyillä ja esittää, joten kaivan taskustani jälleen yhden hymyn ja jatkan esittämistäni. En osaa lopettaa. En osaa lopettaa vaikka hajoan. Mua väsyttää niin, mutta tänään en taida haluta nukkua. Haluaisin lyödä pääni seinään niin että se halkeaa. Haluaisin iskeä kirveellä käteeni niin että se halkeaa. Haluaisin tippua niin kovaa ja korkealta että selkäranka katkeaa. Haluaisin räjähtää niin voimakkaasti että äänivalli hajoaa, ja kilometrien päässä jonkun korvista tuhoutuu tärykalvot. Tulta ja kaaosta. Kauniita ruumiita ja rumaa kuolemaa; näitä sanoja ei puhuta ääneen. En ole sen arvoinen. En ole senkään arvoinen. Joitain asioita kai pitäisi hoitaa, mutta en ole kiinnostunut, tai jaksa välittää. En ole sen arvoinen. Miksi pitäisi jaksaa? Minkä takia? Lupasin joskus todella kauan sitten - siitä on kai pari vuotta jo - jotain, ja pelkään etten halua pitää sitä lupausta. Anteeksi itsekkyyteni. Hävettää, ahdistaa, oksettaa ja odotan vain sitä viimeistä merkkiä kaikkien lopulta merkityksettömien merkkien joukossa - erotan sen kyllä.


np: Keaton Henson - Corpse Roads

2 kommenttia :

  1. I don't understand a thing (not counting title :D) but the photo is beautiful and so is Keaton Henson's Corpse Roads, and so are you ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ! awwww lena, I smiled as I saw that you had left a comment to my ... well, finnish blog :'----) maybe you're lucky you don't understand. thank you ♥

      Poista