Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Peittävää kohinaa


vauhti hidastuu huippunopeuksista
silmät kostuu, enkä vieläkään saa selvää muodoista
oli maaginen kosketus
nyt on huijarin pakotie
kohti pysähtymistä se vie, se vie "

Yritin jo nukkua - vihdoin nukkua - mutta tuli tunne että pitää kirjoittaa. Kirjoitta ylös ja selväksi ajatuksia, joista olisi kai hyvä puhua huomenna - tänään. Vaikka en sitten lopulta tiedä. Onko siitä mitään apua? Onko? Miten, ja mitä? Mä tunnen itseni kamalaksi kun olen niin helpolla luovuttamassa; eihän tämä ole vielä mitään. Minä en tiedä mitään vaikeuksista, enkä minä ole mitään. Säälittävä huomiohuora, kuole. Sitähän ne tahtoo; että kuolen juuri niin säälittävänä kuin olenkin. Turha. Ja mä häpeän koska mä en kelpaa, enkä mä ole mitään. Tärisevä läskikasa, oksettavaa turhaa lihaa. Mä häpeän kun Noora on edelleen tulossa juhannukseksi tänne ja mä häpeän niin kun mä tiedän että se on paskin juhannus mitä Noora ikinä tulee kokemaan. Mä en halua olla tällainen. Mä en halua olla näin kamala ihminen - mutta silti mä olen. Silti mä olen.

on peittävää kohinaa silmien edessä
käsikranaatteja lasten käsissä
hitaasti kasvava särö soluseinässä
syanidikapseli hampaiden välissä "

Väsyttää vain niin kovin. Välillä tuntuu ettei sydän ihan oikeasti enää jaksa, ja pelkään - miksi vitussa? Tarkistan verenpainetta ja pulssia vain tietääkseni olevani elossa - tai lähinnä etten ole kuolemassa. Elossahan minä olen, kyllä, sattuu niin, mutta kuolema voi saapua koska vain. Pitää olla kontrollissa, aina. Kuolemankin kanssa. Enkä mä tavallaan ihmettelisi jos kuolisinkin mystisesti. En usko, että tällainen elämä kuin mun voi olla kovin terveellistä pidemmän päälle - ja mä olen vetänyt näin enemmän tai vähemmän viime vuoden marraskuusta. Nyt se on vain hieman taas lipsunut pahemmaksi; en syö en juo en nuku tai nukun mutta en lepää. Nyt on takana valvottuja tunteja vain reilut seitsemäntoista, mutta viimeisestä kunnon ateriasta sen sijaan on reilusti enemmän aikaa. Se oli lauantai-iltana; kauhallinen tonnikalalasagnea. Sen jälkeen muutama ranskalainen, litra lattejuomaa, lightkolaa ja raakoja nuudeleita kun pakotin - kun en helvetti tunne nälkää! Ahdistaa. Istuessa on turvallista, sillä makuulla ollessani maailma pyörii ja seisoessa tai kävellessä maailma keinuu. Mä en halua olla tällainen. Mä en halua.

" kukaan ei tiedä mitä tapahtuu
mut jokainen yrittää
näyttää siltä ettei tarvi selittää
tunnen väreilyä, ohuita lankoja
punoutuu yhteen tai katkeaa
näkymätön pinta ratkeaa "

Pitäisi kai tietää mitä mä haluan. Millaista apua. En tiedä. Mitä mä voisin pyytää? Pelkään, että lääkkeet tekevät sen saman kuin enenkin. Että alkuun ajatukset rauhoittuvat ja hetken on helppo olla. Sitten tyhjyys raivaa tiensä pintaan; heti kun suurin helpotuksen huuma haihtuu. Tyhjyys syö, ahdistus syö. En kykene tuntemaan mutta tunnen ja se ajaa mut kaikenlaiseen pahaan; syömään pillereitä, viiltämään, lyömään. Mä katoan itseltäni ja se on helvetin naurettavaa. Että paradoksaalisesti oloni pahenee kun huutavat ajatukset sammuvat - kun ei tarvi enää koko ajan ajatella kuolemaa eikä tarvi enää koko ajan ajatella tappamista eikä tarvi enää koko ajan pelätä. Mä olen vain niin kamalan varma ettei mua voi korjata. Ja mä en jaksa näin. Mä en jaksa näin. Puren hampaat yhteen tukahduttaakseni huutoitkustani sen huudon. Mä olen niin kamalan loputtoman toivoton. Mä en jaksa toivoa enää mitään. En apua. En helpotusta. En kuolemaa. En todella. Ne on vain sanoja; jotain millä täyttää tila kun muutakaan ei enää ole. Blablablaa. Tyhjää.

on peittävää kohinaa silmien edessä
käsikranaatteja lasten käsissä
hitaasti kasvava särö soluseinässä
syanidikapseli hampaiden välissä "

Mä kuuntelen repeatilla peittävää kohinaa ja yritän löytää ajatusten tasolla jotain sellaista, mikä toisi helpotusta. Eilen mä pystyin kadota hetkeksi kun kuuden ja puolen tunnin unien jälkeen oli niin jaksava olo että sain TS4:n auki - avaamiseen tosin meni tunteja, eksyin ja eksyin ja eksyin mutta lopulta sitten kuitenkin. Mut kaikki hyvä tulee loppuun - ennemmin tai ennemmin. Ja tavallaan tuo hetken hyvä olo vain korosti sitä kaikkea pahaa mitä on; sitä kaikkea mitä mun elämä ei ole. Olen yksinäinen, tai ehkä enemmänkin yksin. En tiedä olenko yksinäinen. En kai useinkaan. Mutta yksin - kyllä. Hämmentää tajuta, että olen viimeksi käynyt kunnollisen keskustelun toisen ihmisen kanssa viime keskiviikkona. Olen vaihtanut muutamia viestejä, mutta en osaa laskea niitä keskusteluiksi. Ääneen oon keskiviikon jälkeen puhunut eniten koiralle, pisin ääneen käyty keskustelu on ollut hammaslääkärin kanssa käymäni sanojen vaihto, Porukat eivät juuri puhu mulle, ja veljelläkin oli kaveri kun se tässä pyörähti. Eikä sillä ole muutenkaan mulle juuri asiaa - miksi olisikaan. On outoa ja uutta joutua pohtimaan sitä kaipaanko seuraa. En tiedä. En? En tiedä. En mä ainakaan jaksaisi. En nyt.

näen kohinaa kirkkaissa väreissä
murtumattoman mellakka-aidan vapauden edessä
sä oot mun hyökkäävä mieli ja verta mun käsissä
katsot minuun kun vilkutan sinulle teeveessä "

Ja ihan oikeasti mua väsyttää. Mua väsyttää niin paljon. Tavallaan mä haluaisin osata elää - tavallaan. Mutta jonkin täytyy olla mussa vialla kun hengittäminenkin sattuu. Ajatteleminen sattuu. Ajattelematta oleminenkin sattuu. Kun en osaa nukkua, tai syödä, tai puhua, tai siivota, tai pestä hampaita, tai pedata sänkyä, tai edes nousta sängystä. Kun useimpina päivinä parasta on tuijottaa seinää, tai kattoa, tai suljettuja silmäluomiaan. Kun kynnenaluset täyttyvät verisestä kuolleesta ihosta, ja sitä jäljellä olevaa - kumman kellertävän vihertävää - ihoa koristaa sadat säälittävät pikkuarvet. Kun häpeä syö ja pelko syö ja ahdistus ei tule ja pelasta. Kun mä itken silittäessäni koiraa. Kun mä en tunne mitään ajatellessani ystäviäni. Kun mä tärisen sekä fyysisen että psyykkisen uupumuksen takia. Kun mä vain tahdon kuolla kadota poistua tuhoutua loppua mutten silti jaksa tehdä mitään sen eteen vaikka se lisää vain itsevihaa, joka kasvaa kasvaa kasvaa kasvaa ja tuntuu että tila loppuu - tila hengittää. Kun tästä kaikesta on tullut mulle täysin normaalia. Väsyttää niin.

" hei hei hei
  hei hei hei
    hei hei hei "

np: Pariisin Kevät - Peittävää kohinaa

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti