Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Jos saisin otteen; päästäisinkö irti?

Tämä päivä on ollut pelkkää hyvää; tyhjää ja tunteetonta siis. Siis hyvä. Heräsin, kävin nukkumaan. Heräsin, ja sitten taas nukahdin. Viisitoista yli kolme mä nousin sitten vasta oikeasti ylös. Seitsemän ja puoli tuntia unta. Tavallaan tämä päivä ei ole kestänyt edes kuutta tuntia. Ja mä pelkään. Maanantaina soittaa hoitaja. Jos huominenkin on hyvä ja helppo ja olematon, mä tulen sanomaan hoitajalle ettei mua mikään vaivaa. Että ylireagoin. Että en mä oikeastaan sitä apua tarvi. Että anteeksi. Että en kehdannut enää perua sitä soittopyyntöä heti aamusta. Että kyllä tää tästä, ja anteeksi vaiva, ja nähdään torstaina - kaikki on hyvin. Tää on vaarallista. Vaarallista, koska mä tiedän että tämä voi loppua koska tahansa. Tämä on luultavasti vain pääni temppu. Joku pelkää tai ei halua apua. Siksi voin nyt hyvin. Voin hyvin niin kauan, kunnes uhka avusta menee pois. Tää niin sanottu osastoefekti - yhtäkkiä kaikki onkin mystisesti hyvin kun ilmassa on huolta ja apua tarjotaan. Ja kun mä en luultavasti tule edes tuota saamaan maanantaina ulos suustani. Sehän on naurettavaa! En mä koskaan ole huonosti voinutkaan - esittänyt vaan. Valheita, valheita - mitä muutakaan mä osaisin?

- -

Porukat lähtivät ystävänsä viiskymppisille. Viinaa, muttei kai niin paljoa naisia. Mä vien koiran lenkille. Ulkona tuoksuu elokuu ja alkava syksy. Ilma on paksua, lämmintä, täynnä täyteläisiä tuoksuja. Mä vedän sitä syvään henkeen, maistelen sitä lupausta täynnä olevaa tuoksua. Tästä mä pidän, tätä varten mä elän - syksyä. Jos saisin valita, eläisin vain elokuusta jouluun. Sitten voisin taas kadota. Jäisi kaikki paska kokematta; loska, paska, kevät, alkukesä, juhannus ja känniääliöt, ihmisten kesähehkutukset ja -ihkutukset, pahin ötökkäkausi, liika kirkkaus, sulamisvedet, lumen alta paljastuva koiranpaska, kiljuvat muuttolinnut, valosta sekoavat suomalaiset. Saisin vain sen osan, josta pidän. Pimentyvät illat. Huumaavat tuoksut (tosin mädät sienet voisi jättää pois). Sateen, ja katujen vesilätäköt. Tummanharmaat päivät. Väriloiston. Rauhan, hiljaisuuden. Pysähtymisen. Neuleet ja syvät värit vaatteissa. Lämmön. Odotuksen. Kaiken kauniin. Syysmyrskyt. Ensilumen, joka sulaa pois. Ensimmäiset pakkaset, ja kuura nurmikolla. Kerrospukeutumisen. Sen tunnelman, joka on vain syksyisin. Katujen syttyvät valot. Viileän vihman, jonka tuuli pieksee kasvoille. Silloin mä hymyilen. Silloin mä elän.

Mä menen pian saunaan. Ehkä koirakin tulee mukaan. Sitten mä vain olen. Istun varmaan koneella, kun kerrankin jaksan. Etsin ehkä syksyisen kuuloista musiikkia ja vajoan syksyunelmiin. Avaan ehkä jopa kaihtimet, sillä pistävän kirkkauden sijaan laskeva aurinko alkaa tarjota pehmeitä, lämpimiä sävyjä. Mä seison heikoilla jäillä vaikka jäät ovat kuukausien päässä. Mä en tiedä mistään mitään, ja mikään ei ole hidasta vaan äkkinäistä ja yllättävää. Mä en pysy tässä mukana - elämässä. Itsessäni. Sentään peilikuva alkaa näyttää taas minulta. Se ei ole enää joku vieras, vaan erotan siinä jo itseäni. Paino on tippunut. Painoin tänään aamulla seitsemänkymmentäseitsemän ja puoli kiloa. Siitä on se seitsemän vuotta, kun viimeksi tuollaisia lukuja olen vaa'an näytöllä nähnyt. Aika siinä välissä tuntuu epätodelliselta - lääkesumulta, sumulta, kadonneelta, kuka sen eli?, sumulta, vieraalta, sumulta. Tuntuu, kuin eräänä päivänä vain olisin herännyt satakiloisena viisikymmentäkiloisen sijaan. Nyt mä tunnistan peilistä itseni. Mulla on edelleen sairaalloisen ylipainoisen ihmisen mitoissa oleva maha, mutta yritän unohtaa sen oksettavuuden ja keskittyä olemaan edes hieman tyytyväinen ja ylpeäkin. Mun rinnat oksettaa mua myös, mutta nekin voi mahdollisesti korjata joskus sitten myöhemmin. Mä en lapsia aio hankkia, joten sen puoleenkaan ei tarvi huolehtia.

Mä olen todennut, että oli todella hyvä valinta lopettaa psykoosinestolääkitys viime syksynä. Vaikka tein sen väärin, ja ilman lupaa, mihin mä sitä olisin tarvinut? Se peitti alleen kaiken pahan - kun enhän mä edes psykoosisairautta sairasta. Nyt mä tunnen. Mä pystyn kirjoittamaan taas - en tiedä huomaako sitä, mutta mä tunnen sen. Musta irtoaa jopa runontapaisia. En ole tehnyt sitä moniin, moniin vuosiin. Tuntuu vapauttavalta. Sattuu niin helvetisti, mutta se on ihanaa. Se ei tunnu hyvältä, mutta se tuntuu. Joskus kuvittelin, etteivät psykoosilääkkeet vieneet mun tunteita. Nyt mä voin sanoa, että veivät. Joillekin ne tuovat apua - ihmisille, jotka sairastavat psykoosisairautta. Mä en sairasta. Mä söin niitä vuosia turhaan. Ne kyllä pelastivat mut 2009, pelastivat varmasti. Tasasivat sen akuuteimman kamaluuden pois - mitä se olikaan. Mä en olisi tässä, en ainakaan näin hyvässä (niin, miettikää) kunnossa, ellen olisi syönyt niitä.


Eilen mietin, missä ovat kaikki kuolleet kimalaiset;
miksen ole päässyt silittämään yhtään tänä kesänä?
Tänään avasin oven, ja siinä se oli heti oven takana
- kaunis, pörröinen, heiveröinen, kuollut kimalainen.
Olen aika varma että kimalainen on mun toteemieläin,
jos sellaisia on. Nää kaverit selviää mistä vaan. Nää
on ihmeellisiä. Näissä on voimaa, jota ei uskoisi. Ja nää
pistää helvetin pahasti - mutta vasta kun ei enää muuta
voi. Mä silitin tätä vähän, kuiskasin sille että se on paras
- ja brutaalisti heitin sen maahan toivoen siitä jollekin ateriaa.

Niin elämä jatkuu.

Nyt mä vaan... jatkan. Odotan. Pelkään ja toivon. Maanantaita. Mitä saan sanottua. Sanonko mitään. Mitä tapahtuu. Tapahtuuko mitään. Tapahtuuko ikinä mitään. Pystynkö minä, pystyykö kukaan. Onko mitään tulevaisuutta. Hengitän. Hengitän. Yritän hengittää. Yritän tyhjentää pään unohtamatta. Syön jotain. Mutta ensin sauna. Nyt. Sitten syksymusaa. Ruokaa (kai olisi jo aikakin?) ja koiranpaijausta. Mitä vain kivaa. Mitä vain mukavaa. Rauha. Hiljaisuus. Musiikki. Minä. Älä ajattele enää.

np: View - Otl

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Let poems ignite

Torstaina tuhlasin liikaa tulevia rahoja. En sinänsä mitään kovin turhaa, ja sukkiakin olisi pitänyt ostaa, mutta toisaalta ei mulla olisi ollut varaa edes niihin t-paitoihin. Mihin mä niitä edes tarvin kun en edes poistu sisätiloista? Mutta materialismionni taittaa pahalta ololta jonkin terävimmän kärjen, ja hetken on kiva hypistellä uuden neuleen pehmeää hihaa. Sitten iskee morkkis ja häpeä ja olet maailman paskin ihminen ja kaikki muu paska. Torstai oli muuten hyvä päivä. Tai ne ensimmäiset kuusi tuntia hereillä, ja pari tuntia ennen kuin nukahdin. Nukuin kahdeksan tuntia. Kahdeltatoista ylös - pirteänä. Kävin kaupungissa äidin kanssa; puhuin, höpötin, olin jossain muualla, en läsnä, metrin ilmassa, en minä, joku muu, tyhjä ja kaukana pahasta. Illalla todellisuus palasi - koskapa se ei palaisi. Pelkäsin itseäni, pelkäsin maailmaa. Hirvittävä häpeä koko olemassaolostani.

Perjantai. Herään yhdeksän aikoihin aamulla. Takana kaksi ja puoli tuntia unta kolmessa pätkässä. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa, ja olo on murhanhimoinen. Yön sivuhistorian sisältö ei luultavasti kestäisi julkisuutta. Törmään porukoihin matkalla vessaan. Eivät saa koiraa taaskaan ulos ja maanittelevat sitä varmaan jo kymmenettä minuuttia. Kumarrus nostamaan koiran jaloilleen, ja ohjaamaan sen ovelle. Porukat riehaantuvat ettei heitä tarvitse auttaa. Sanon että heidän touhunsa on naurettavaa. Kysyvät miten muka. Kysyn pitääkö heidän päänsä ampua paskaksi. Saan luvan. Menen takaisin nukkumaan. En pysty. En pysty jatkamaan päivää tuosta ilman että oikeasti tapan jonkun. Nukun, ja nukun - lopulta kun saan unta. Yhdeltä herään. Talo on tyhjä. Pitäisi soittaa polille. Pitäisi. Pelottaa. Ovi käy; porukat palaavat kaupasta. En uskalla enää soittaa. Odotan että ovat molemmat ulkona. Viittä minuuttia ennen polin sulkeutumista kolmelta mä saan toimiston kiinni. Jätän soittopyynnön hoitajalleni. Kai se sitten maanantaina soittaa. Ahdistaa niin. Pelottaa. Enkä mä edes tiedä mitä mä sanon sille. Taas kerran että on vaan vaikea olla, en mä osaa selittää? Ja sitten ne kysymykset millaista apua haluat ja mä en osaa vastata. Stressi. Stressistressi stressi ja pelko.

Mä lasken Venlafaxinin takaisin 150mg:n annokseen. Hikoilen taas. Nyt ahdistaa, etten silloin aikoinani vastustanut tätä lääkemuutosta voimakkaammin. Sanoin kyllä, etten Venlafaxiniin mielelläni koskisi, mutta jälleen kerran suostuin kun vakuutettiin että kyllä tää toimii - vitut toiminut. Neljä ja puoli vuotta mä sitä yritin niellä ja odottaa vaikutuksen alkavan (mikäli muistini ei kovin petä). Koskaan en huomannut mitään eroa masentuneen olon suhteen. Parempihan se on että joskus huomasivat että mua oikeasti masentaa. Mutta joskus - liian usein? - jossittelen. Kaikenlaista. Että jos vaikka olisin saanut väärän diagnoosin sijaan oikean, tai edes oikeamman, heti alkuun. Tai jos olisin saanut apua silloin kun oireet alkoivat - silloin parikymmentä vuotta sitten? Olisinko tässä? Olisinko tässä odottamassa kuolemaa? Olisinko tässä hautomassa ties minkälaisia pahoja, kiellettyjä ajatuksia? Olisinko näin epätoivoinen? Vai olisiko minulla ollut mahdollisuus elämään? Jossittelu on vaarallista, sillä se kertoo mitä kaikkea hyvää olisit voinut kokea. Jossittelu näyttää kaiken, missä meni pieleen. Kaiken, mikä olisi voinut olla toisin. Ei perkele saisi sortua siihen; sen läpi mulla ei ole mitään. Mutta hetkinen - siltähän musta tuntuu joka tapauksessa.

Kaikki on vain niin kovin sekavaa.


...ja siksi mä nyt tahdon tappaa mummon kassajonossa
teinit puistossa, nuoren äidin kahvilassa, kaksi jätkää kadulla
kaikki jotka ikinä olen tavannut ja ne joita en koskaan tunne
auttajat ja selkäänpuukottajat, ojentuvat kädet ja ilkeät kielet
hänet, ne, nuo, teidät, heidät, kaikki, sinut
minut.

mä vain yritän hengittää.

np: View - Avalon

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

"You're laughing the loudest but your smile don't reach your eyes"

Mä yritän pukea sanoiksi sitä kuritusta mun sisällä. Se repii ja se raastaa. Kappaleiksi, paloiksi, siivuiksi, muruiksi. Lihaksi leikattu sielu; rikki. Se syö ja se juhlii veriateriallaan. Minä en menetä tajuntaani koskaan - aina sattuu. Aina sattuu liikaa, eivätkä sanat puhdista kehoa tarpeeksi poistuessaan. Mikään ei riitä. Mikään ei auta. Yritän kirjoittaa hoitajalle sähköpostia, mutta tuntuu etten saa siihen kuvattua lähellekään sitä kyllästynyttä, tyhjää tuskaa, joka estää mua hengittämästä. Tekee mieli vain luovuttaa, mutta en osaa. Turhautan ihmisiä. Turhautan itseäni. Väsyttää kaikki, ja se miten kaikki väsyttää. Minä en edes tiedä muusta - mitä siis edes odotan, mitä toivon? Enhän minä osaa ikinä vastata. En mä kai mitään. Ja aamulla kun herään on keskipäivä ja mulla unta takana puolitoista tuntia ja toinen kahden tunnin pätkä. Hetken on ihan hyvä olla. Sitten kuristava tunne palaa vatsaan ja kaulaan ja keuhkoihin. Sitten paino tippuu takaisin harteille ja käsiin ja jalkoihin. Mitä minä olen? Mitä minä muka olen? En mitään hyvää. Vaiva, taakka, rasite - huomionkerjääjä ja naurettava. Kohtaan sen ihmisten katseissa, ja ihmisten sanoissa. Huono. Mä yritän kerätä paloja, mutta mun käsiin ei mahdu ne kaikki - ei kuin pieni osa. Tiputan ne aina uudestaan - kömpelys! - yrittäessäni saada mahdollisimman monta kasaan. Hieman helpottaa, kun antaa itselleen luvan kadota jonnekin tyhjään. Harmaaseen ja mitäänsanomattomaan. Pimeys. Olemattomuus. Sieltä mun juuri pitäisi nousta. Siellä on mun turva. Mun ainoa turva. Eikä mua saa edes lohduttaa, ei kannata, sillä lohduttavat sanat ja kädet ja eleet ajavat mut pakokauhuun; mene pois mene pois menepoismenepois mene pois! Itkua, kyyneleitä, virtanaan juokseva nenä, hikottelen - tukehdunko? Koira kuorsaa mun jaloissa. Kaiken muun lisäksi pelkään menettäväni sen. Paljon muuta ei enää ole. Paljon muusta en osaa enää välittää. Ja joskus hetkittäin se musertaa mut täysin.


np: Mirel Wagner - Red

maanantai 25. heinäkuuta 2016

I'm always falling on my face

Viimeiset päivät ovat olleet kamalia. Kuinka monta niitä on ollut - en voi tietää. Vuorokausia sängyn vankina; on ollut mahdoton liikkua. Unetonta pyörimistä. Levotonta sekavuutta. Olemattomuutta ja olemisen tuskaa. Kaikki sattuu, kaikki sattuu liikaa. Ajatukset eivät enää kulje. Kädet vielä liikkuvat vaikken niitä edes käske, tai jaksaisi nostaa. Hikoilen tuskallisesti. Kylmiä vilunväristyksiä ja aaltoja. Yläkroppa kiehuu ja jalat ovat jäätä. Kosken niihin, mutta ne ovat saman nihkeyden peitossa kuin muukin keho. Mun on todella vaikea myöntää tietäväni syyn tähän. Venlafaxin. Nosto ei onnistu. Olo on mennyt vain huonommaksi - oikeastaan jo aika sietämättömäksi. On pakko kokeilla laskea annos takaisin siihen missä se oli, niinhän lääkärikin neuvoi. "Jos tulee jotain oireita nostosta niin laske annos takaisin." Ehkä parempi edes kokeilla onko syy lääkkeessä - ehkä parempi nyt heti kuin myöhemmin - vaikka epäilen vain dissosioivani taas kaikenmoiset oireeni.

Dissosiaatio, niin. Kahden vuoden väännön ja käännön ja epämääräisyyden jälkeen mun diagnoosi on vaihtunut. Elämäni toinen virallinen psykiatrinen diagnoosi. Papereissa lukee tästä lähtien F44.9 Määrittämätön dissosiaatiohäiriö. Tämä on suurinta paskaa ikinä. Ei siis diagnoosin vaihtuminen todennäköiseti oikeammaksi, vaan se, että minulla todella on dissosiaatiohäiriö. Henkilökohtaisesti tämä on pahinta, mitä voi olla. Kukaan ei voi sanoa mulla, että kokemani kauhuudet ovat vain kuvitelmaa, harhaa. Kukaan ei voi lohduttaa, että kun lääke alkaa vaikuttaa, pahat ajatukset ja äänet menevät pois. Kaikki on totta. Kaikki on todellista. Lääke ei auta tähän. Tämä ei ole harhaa. Äänet ovat olemassa. Oudot tuntemukset kehossa ovat todellisia. Minussa elää muita. Elämäni on oikeasti ollut kamala ja traumatisoiva. Vika ei ole aivokemiassa. Vika on maailmassa, vika on muissa ihmisissä. On olemassa syy.

Viime yönä kahden aikaan vaivun uneen. Kaksitoista tuntia myöhemmin olen nukkunut uskomattomat seitsemän ja puoli tuntia - kuudessa tai seitsemässä osassa tosin, mutta nukkunut. Hetken tuntuu elävältä. Hetken tuntuu hyvältä. Nousen ylös sängystä, ja keho ei yritä enää aivan täysillä laittaa vastaan. Häen itselleni kulhollisen ananasrahkaa, ja saan sen syötyä. Se jopa maistuu joltain - rehellisesti sanottuna suhteellisen taivaalliselta. Mä jaksan selata hieman internettiä, eikä tunnu että kädet repeytyvät maan vetovoimasta irti kun niitä kohottaa sentinkin. Pää tuntuu siedettävältä. Jaksan istua. Mutta mä tunnen sen tekevän paluutaan; masennus. En tiedä onko se sitä, sillä olen oppinut nimittämään jokaista tunnetta ja tuntemusta ahdistukseksi; se on toiminut ja se on hyväksytty. Kun olen sanonut, että ahdistaa, minua on kuunneltu. Kukaan ei ole koskaan tahtonut kyseenalaistaa, onko ahdistukseni oikeasti ahdistusta. Ei vuosiin. Nykyinen hoitajani kyllä, mutta ei kukaan muu. Ja siinä vaiheessa kun hän pyysi alkaa nimeämään tunteita toisin, mä olin jo ainakin kuusi vuotta ollut aina vain ahdistunut. Lisäksi olen kieltänyt itseltäni luvan olla masentunut. Enhän minä voi olla. Minulla ei ole tarpeeksi vaikea olla. Minä voin ihan hyvin, sillä voisin voida vielä huonomminkin. Vasta pohjalla voi olla masentunut (eikä pohjaa ole olemassa - ainakaan saavutettavissa).

Toivon, että tämä jonkinnäköinen toimintakyky säilyisi vielä iltaan asti. Tekisi mieli käydä suihkussa, tai jopa saunassa. Olen neljä päivää kierinyt hikisenä sängyssä pääsemättä ylös. Olo on saastainen. Kutiseva, likainen, limainen, oksettava. Yritän pysyä edes istuvassa asennossa kunnes on tarpeeksi myöhä voidakseni nukkua - toivottavasti nukkua. En vain uskalla alkaa tehdä oikein mitään. Tunnen väsymyksen olevan ihan tuossa noin, vierelläni. Mielialakin kun tasaiseen on palaamassa sinne missä se olikin niin... En vain jaksa. Ehkä yritän lukea jotain niin en ainakaan rasita kehoani liikaa. Ulkonakin kun on niin saatanallisen kuuma; miten vihaankaan kesää! Silti surettaa rakkaan syksyn saapuminen. Vuodenajan vaihtuminenkin kun kertoo siitä, että aika valuu eteenpäin, ja minä olen aina vain jumissa ja paikoillani. Elämä pelottaa, mutta ehkä minulla on haimasyöpä kun ihoni niin kellertää, ja kuolen pian. Luulosairashan minä olen - aina, kaikessa ja koko ajan.

Pitäisi saada tehtyä asioita. Ainakin se hammaslääkäri on vieläkin selvittämättä. Sen kanssa pitäisi kai oikeasti tehdä jotain ennen kuin mulla on suussa niin suuri pommi ettei sille voi enää yhtään mitään. Ja kämpällä pitäisi käydä hakemassa laskut. Varmasti jotain vielä. Muistelen että niitä hoidettavia asioita oli ainakin kolme. Voin myös muistaa väärin - tietenkin. On vain kamalaa, kun jos yritän olla ajattelematta asioita niin olo on vaikea, mutta niin se on myös jos annan itseni ajatella niitä. Aina on paha, aina on huono. Ja mikään lääkekään ei auta, tai ainakaan sovi. Turhauttaa kaikki, joten kai yritän olla taas olematta hetken. En oikein osaa sitäkään, mutta jos se edes hieman vaimentaisi ... kaikkea. Mä en enää jaksa uskoa mihinkään, mutta valitettavasti nämä hieman helpommat hetket pitävät toivoa elossa. Oksettaa.


np: Placebo - Breathe Underwater

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Kappalejako tarpeeton

Makaan sängyssä. Koko ajan, kaiket päivät. En jaksa muuta. En kykene muuhun. Tietokoneen käynnistämisen ajattelu on ylivoimaista, joten yritän kirjoittaa puhelimella. Asento on hankala - jokainen keksimäni - ja keho väsyy. Pakko silti kirjoittaa. Vielä kun jaksan. Sillä minä olen väsynyt. Kovin väsynyt. Odotan vain, että joku tulisi ja tappaisi minut. Minä en itse enää jaksa. Minä en itse edes halua. En halua mitään, paitsi ehkä lopettaa olemisen. En ole varma - ehkä sekin on raskasta. Välillä on nälkä. En vain jaksa voidella edes leipää - eikä se maistuisi. Mikään ei tahdo maistua. Hetkittäin pelottaa. Useammin en jaksa ajatella pelkoa. Pieniä hetkiä, kun tavoitan jotain kaukaista. Silloin ostan kaksi e-kirjallista novelleja ja yhden sarjakuvaa - kun en jaksa kääntää oikean kirjan sivuja edes ajatuksissani - ja kuvittelen lukevani ne. En koskaan aloita. Tuijotan seinää. Aika kuluu ja katoaa. Se lipuu pikakelauksella ohi, mutta jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta. Aikaa on kamalan paljon jokaisessa hetkessä, ja sen kaiken kokeminen imee elämänrippeet minusta. Venlafaxin nostettu korkeampaan annokseen; aamuisin suljetun kämmeneni sisältö kuulostaa tuomion arpanopilta. En jaksa enää, mutta minulla ei ole lainkaan vaihtoehtoja. Joku sanoo heikkoudeksi, joku toinen rohkeudeksi. Minulla ei ole mielipidettä. Valun kohti jotain sanatonta. Cult of Luna soi ja hetken jokin siinä koskettaa lohduttavasti. Yritin laskea päiviä poliaikaan, mutta lopulta en jaksanut. Mietin soittavani maanantaina polin toimistoon lääkärille soittopyynnön odottamaan häntä lomansa jälkeen - voisin sittenkin haluta jotain että saisin nukuttua - mutta pyörsin ajatukseni. En usko sen muuttavan mitään, ja nukun kuitenkin useimpina päivinä ihan tavallisia määriä.  Pätkissä, mutta riittävästi. Enhän minä edes tee mitään mihin tarvisin suuria määriä energiaa. Kaikki on vain lopussa. Minä ja minun maailmani ovat hajoamassa lopullisesti. Se on hidasta rapautumista; kalliosta hienoksi juoksuhiekaksi. En vain jaksaisi odottaa - enhän mä ikinä. Mutta ei mulla ole muutakaan kuin aikaa. Odotan vaikka ikuisuuksiin. Kyllä jokin mut täältä korjaa pois, jossain vaiheessa. Sitten, kun on aika.


minut on täyttänyt outo rauha
outo kipu ja kummallinen kaipuu
minä putoan samalla kun minä leijun
minä olen lyijyä raskaampi ja ilmaa kevyempi
minä hengitän vierailla keuhkoilla
ja elän varastetulla lisäajalla
nyt ja aina ja aikojen loppuun asti.

np: Cult of Luna - Cygnus

perjantai 22. heinäkuuta 2016

"Tyhmä tyttö"


minä uppoan,
ja minä halvaannun.

minuun sattuu ja minä tärisen.
minä olen lopussa.

musiikki kaikuu hiljaa seinistä.
kädet väsyy, silmät väsyy.
sisältä kuollut.

minä en jaksa minä en jaksa
minä en jaksa minä en jaksa
minä en jaksa
enää

- edes päästää irti.

masennuksen sormet kiertyvät
tiukemmin kaulani ympäri.
mitä on uni; mitä valve?
tahtoisin, jos tahtoisin tahtoa
- tahtoa ei enää ole.

I dream of becoming
a supermassive black hole. "

np: Chelsea Wolfe - Reins

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Tuhon kynsissä on aikamme sieluton




Vanhat maiharit alkoi hajota osiin, joten tilasin uudet. Ei olisi ollut varaa, mutta toisaalta mulla on vain yhdet ehjät ja käyttökunnossa olevat kengät, ja niissä on korot. Ehkä tämä oli ihan oikeutettu ostos. Ehkä ei. Vietin torstain ja perjantain ja lauantain ja vielä osaksi sunnuntainkin helpotuksen onnellisuuskuplassa. Oli helppo ja kevyt olla, eikä mikään paha voinut mua koskettaa. Mä selviän mä selviän! Tuntuu, että nuo helpot päivät kestivät vuosia. Maanantaina totuus iski täysillä päin kasvoja. Enää en tiedä mikä päivä on, sillä vain makaan kaiken ajan sängynpohjalla. Tuntuu keskiviikolta, mutta saattaa olla tiistaikin. Sillä tuskin on väliä, ei minulle. Ei tällä viikolla, ei ainakaan tänään. Ihmeellistä kyllä jaksoin avata koneen ja aloittaa kirjoittamisen. Seinään on tosin nojattava jotta jaksan tässä istua, ja lihakset kipuilevat kuin olisin tehnyt suurenkin fyysisen suorituksen.

Ja uni ei tule. Viisi tuntia päivässä, tai kuusi jos olen onnekas. Viimeisen kahden viikon aikana mun keskimääräinen nukuttujen tuntien määrä on tipahtanut tunnilla siitä mitä se on ollut viimeisen kuukauden aikana kokonaisuudessaan. Ja se tuntuu (mutta tuskin näkyy; silmänaluset ovat kuin mustelmilla jo muutenkin - onneksi silmälasit peittävät kai suurimman osan). Puren hampaita yhteen taas niin että leukanivel on alkanut naksua - se ei ole tehnyt sitä viikkoihin. Viimeksi olen ottanut särkylääkettä säännöllisesti kesäkuun puolella; heinäkuu on ollut särytön. Kiitän yöunien parantumista, ja kiroan sen, että nyt en taas saa unta enkä ymmärtänyt myöntää tarvitsevani jotain kun lääkäri sitä silloin viime viikolla kysyi. Eihän tämä vielä paha ole, ja kun mä olen jo tottunut... Sepä juuri. Olisi pitänyt käydä siellä yksityisellä kyselemässä maksujärjestelyitäkin, mutta en jaksa en jaksa en jaksa en jaksa kun aamulla sattuu nousta edes vessaan. Ja pahinta on, että ehdin tottua jo olemaan enemmän ylhäällä kuin sängyssä, ja selkä ei pidä tästä muutoksesta takaisin entiseen.

Ja mä kynsin ja raavin ja kaivan ja revin ihoani taas kuin viimeistä päivää. En osaa lopettaa. Väsymys vie suurimman terän häpeältä, sillä ei ole voimia hävetä. Mutta jos eksyn ihmisten joukkoon, mua tuijotetaan. Pitää verhoutua ja peittää. Kasvoja en saa piiloon, sillä en edes osaa meikata. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi taidoksi opetella - yritin tosin kun muutkin, mutta en saanut siitä koskaan mitään muuta kuin turhaa stressiä. Ehkä pitäisi vain laittaa pussi päähän. Enpä näkisi itse sitten veripilkullisia lakanoita ja rupista kehoani; ehkä stressi vähenisi ja vähäkin häpeä katoaisi? Eeh. Lääkäri antoi tosiaan luvan nostaa venlafaksiinia toisen pikkunoston jo viikon jälkeen jos en tunne vaikutusta. En taida tuntea. Tosin olen miettinyt, että mistä sen edes huomaa - miltä tuntuu kun tuntuu hyvältä, tai edes paremmalta? Mistä sen huomaa? Entä jos en huomaakaan sitä? En voi luottaa itseeni, en voi luottaa muihin. Ikuinen ongelmani, ja se vaikeuttaa aika helvetin montaa asiaa.

Jotenkin on lannistavaa tajuta, että on vaikea tietää mistä aloittaa mun ongelmavyyhdin purkaminen. Tuntuu, että aina kun jokin helpottuu, toinen oire triggeröityy esiin. Ja sitten kun se saadaa helpottumaan, tulee jotain muuta tai se ensiksi helpottunut takaisin. Mä en jaksaisi tällaista. Mä en myöskään jaksaisi pelätä itseäni. Tahtoisin kirjoittaa hoitajalle sähköpostia asioista, joita tiedän Ensimmäisestä ja koko systeemistä, mutten saa tarpeeksi selkoa kokonaisuudesta jotta pystyisin purkamaan sitä järkevään tekstimuotoon. Väsyttää ajatuskin siitä, että pitäisi miettiä mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Ehkä siis ei ole vielä aika kertoa, mutta toisaalta ahdistaa pitää se kaikki sisälläni. Kuusitoista päivää seuraavaan tapaamiseen. Lääkäri käski jättää soittopyynnön kansliaan, jos tahdon että se ottaa yhteyttä jo heti palatessaan. Tuntuu, että pitäisi. Toisaalta en haluaisi, en ainakaan vielä. En ole odottanut tarpeeksi kauan. Lääkkeen nosto ei ole voinut vielä edes vaikuttaa. Pitää venailla vielä ainakin kolme viikkoa, mieluummin neljä. Ja mitäpä tuolle unellekaan voisi. Tai kynsimiselle. Ei ne lääkkeillä parane. Mä en lääkkeillä parane.

Aivot on puuroa ja keho väsynyt. Pakko sammuttaa kone ja sammuttaa aivot ja sammuttaa keho ja vain tuijottaa vuorotellen seinää ja kattoa. Mä olen väsynyt olemaan. Mä olen väsynyt yrittämään. Mä olen loputtoman kyllästynyt elämään elämää, jolta en saa yhtään mitään hyvää. Pahinta on ettei tähän edes kuole; pahinta on että tää koko systeemi on olemassa jotta mä pysyn elossa. Se mikä tappaa mua pitää mut elossa. Mä voin luovuttaa, mutta sitten joku muu tulee ja ottaa mun kehon ja hengittää mun puolesta. Mä olen liian vahva kuolemaan, ja se on helvetti sentään kamalinta mitä mä tiedän olevan olemassa.

np: Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää

perjantai 15. heinäkuuta 2016

What if I said I was built on bricks of carelessness and crumbs?


What if I said I would break your heart?


What if I said I have problems that made me mean?


What if I knew I would just rip your mind apart?


Maybe you can stop before you start -
maybe you can see that I just may be too crazy to love.


If I told you solitude fits me like a glove...

Noin kahdeksan vuotta sitten näihin aikoihin mä kirjoitin eräälle lastenpsykologille kirjeen. Siinä mä kerroin äänistä, harhaisista oloista, mielialanvaihteluista, pakottavista ajatuksista, outouden tunteesta, aggressioista, itsetuhoisista ajatuksista, jotka tahtoivat että tapan itseni. Ajatuksista, jotka käskivät tehdä pahaa muille. Oloista, jotka tulivat ja menivät ilman varoitusta. Tapasin hänet kai muutaman päivän päästä kirjeen kirjoittamisesta. Istuin vieraassa huoneessa vaivaantuneena sillä aikaa kun hän luki kahden A4-sivun verran tekstiä huonolla käsialallani ja sekavassa mielentilassa kirjoitettuna. Huoneessa oli hämärää, ja sinertävää. En ollut käynyt siellä aikaisemmin. Psykologi oli syystä jota en enää muista siellä sillä kertaa. Lopulta hän nosti katseensa papereista, huokaisi tuskin huomattavasti. Sanoi ne sanat, joiden painon kykenen tuntemaan vieläkin. "Mä luulen että mun taidot ei riitä auttamaan sua." Takaisin psykiatrian arviointipoliklinikalle. Varhaiskuntoutukseen psykoottisena. Kahdeksan vuotta.

Tänään mä tapasin psykiatrini. Hoitaja on lomalla. Tapasimme vasta toista kertaa, ensimmäistä kertaa kahdestaan. Olin lähettänyt aikaisemmin hänelle pitkähkön, kahdentuhannenkolmensadan sanan sähköpostin. En päässyt siinä edes alkuun, mutta raapaisin pintaa. Ajattelin, että kai se riittäisi. Eihän hän edes tuntenut minua. Ehkä olisi parempi olla vuodattamatta kaikkea kerralla - kun eihän hän edes tietäisi kaikkien asioiden yhteyksiä ja taustoja. Istuin siihen samaan tuoliin mihin viimeksikin. Mä istun aina samaan tuoliin joka kerta. Niin olen tehnyt jokaisen psykiatrini luona. Aina se sama tuoli kuin ensimmäisellä kerralla. Aina. Turva. Haluatko sä puhua tästä sun sähköpostista, vai...? Siitä vaikka... Siitä. Siitä joo,

Mä olen viettänyt edellisen yön lähinnä valvoen - taas ja aina vain. Unettomuus on tiukentanut taas otettaan viimeisen reilun viikon tai kahden aikana. Mä itkin, mä pyörin sängyssä. Mä laskin ja suunnittelin. Kaikki on valmiina. Hidas suunnitelma, mutta sen varmempaa en saa. Itseni elävältä polttaminen ja/tai räjäyttäminen on liian vaikea toteuttaa, varsinkin kun halua tuhota kenenkään ulkopuolisen omaisuutta edes vahingossa. Mutta on mulla lääkkeet. Satoja grammoja. Satoja kappaleita. Kyllä niillä pitäisi kuolla. Itken kohtaloani, itken elämää jota en saanut. Itken, kunnes tyyneys saavuttaa mut. Jos mua ei voi auttaa - jos lääkäri sanoo ettei apua ole - mä alan toteuttaa suunnitelmaani. Ilman aikarajoja, mutta pidän sen mielessä koko ajan. Kun aika on oikea ja sopiva, mä lähden. Aamulla herään. Yritän pukea sukkahousut jalkaan, mutten osaa aloittaa. Pyyhin kyyneleitä niihin. Kyyneleet eivät lopu. Toivotonta; elämäni on toivotonta. Lopulta saan käärittyä toisen sukan, ja huomaan sen olevan jo varpaista rikki. Suoraan paketista; uusi - ja jo rikki. Kuin minä. Itken lisää. Piilotan turvonneet silmät aurinkolasien taakse. Tuomiopäivä.

Mulle jäi mieleen sun sähköpostista päällimmäisenä se, mitä kirjoitit älykkyydestä. Päässä alkaa hokea ei ei ei ei ei ei ei ei ei älä sano ei älä en halua kuulla. Ja psykiatri toteaa mun olevan älykäs. Sun täytyy olla keskivertoa älykkäämpi. Dissosiaatio on älykkäiden tapa selvitä. Kyyneleet virtaavat taas. Ensimmäistä kertaa joku sanoo mua älykkääksi suoraan päin naamaa. Joku tavallaan auktoriteettiasemassa oleva. Joku, jonka sanoilla on erityistä painoarvoa. Itken itken itken itken ja lääkäri toistelee että olen älykäs, kyllä olen. Kertoo faktoja, jotka puhuvat sen puolesta. Itken vieläkin, kun ajattelen. Mä olen oppinut koko elämäni pitämään itseäni tyhmänä vastoin omaa tunnettani. Ja nyt vihdoin joku sanoo sen ääneen. Elina sä et ole tyhmä.

Ja me puhutaan siitä, miltä tuntuu. Sanon että olen toivoton. Kaikki on ohi. Millään ei ole merkitystä. Turhaa - kaikki. Kaikkiko? Kyllä, aivan kaikki. Ja ensimmäistä kertaa sitten varmaan vuoden 2009 mun olojen yhteydessä mainitaan masennus. Ootko ajatellut että sä voisit olla masentunut? Oliko sulla jo joku lääkitys siihen? Ja mä sanon, että olen kokenut itseni masentuneeksi koko ajan - koko vitun ajan. Että kukaan ei vain ole kuullut sitä. "Niin, tietysti olet masentunut. Se on täysin ymmärrettävää. Mutta ei siihen lääke auta, ei me voida nyt kokeilla siihen mitään. Sulla on jo siihen lääke." Naurattaa vähän, kun lääkäri sanoo että mitä jos kokeiltaisiin nostaa Venlafaxinin annostusta (se lausuu sen väärin joka kerta) sillä vaikutan sen silmiin aivan selkeästi masentuneelta ja mitä sanon vain vahvistaa sen tunnetta - ja että jos nosto ei toimi niin onko mulla kokeiltu muita masennuslääkkeitä. Ai vain Cipralex? Mutta sittenhän meillä on koko Pharmaca läpikäytävänä! Ja niin mä saan ohjeet nostaa Venlafaxinin annosta hitaasti sadastaviidestäkymmenestä kahteensataankahteenkymmeneenviiteen. Josko saataisiin helpotusta. Niin. Josko vihdoin.

Vielä lääkäri kysyy onko muuta mielessä. Mutisen emmätiedä ja jatkan kuitenkin siitä miten ahdistavina koen harhaisten ajatusten lisäksi sen jonkin, joka tahtoo tappaa muita. En jotenkin vain pysty kertomaan, että tiedän siitä enemmän. Lääkäri on tehnyt tapaamisen aikana kohteliaasti selväksi faktoja, joiden puolesta en voi olla psykoottinen, vaan dissosioin. Ja jotenkin tuntuu pahalta, että myöntäisin samantien tienneeni sen. En vain halunnut myöntää. Hävettää. Koska sä tahdoit ensimmäisen kerran tappaa muita? Kerron luulleeni että joskus kahdeksannella luokalla, mutta että viime aikoina olen muistanut että paljon aiemmin. Ala-asteella. Ainakin kuudennella luokalla. Luultavasti aiemmin jo. Mä en ole suoraan lääkärin kanssa puhunut näistä - eihän me olla tavattu kuin kerran aiemmin enkä mä ole sille kuin yhden sähköpostin laittanut - enkä muutenkaan ole kovin tarkasti kuvannut tuntemuksiani tästä puolestani. Tulee aivan puskista, kun lääkäri toteaa että tuo puolihan kuulostaa ihan psykopaattiselta, eikö ja hämmennyksen määrä kun niinhän minä olen ajatellut. Siltä se minusta tuntuu. Itken vähän vielä aina vain lisää. Tämä ihminen kai ymmärtää. Helpotus tuntuu aivan kamalalta - se paras tunne pitkiin aikoihin.

Lisää turvonneita silmiä aurinkolasien takana. Taakka on poissa. Mä leijun onnellisena halki kaupungin. Mä en ole yksin, joku kuuli mun huudon. Vihdoin jumalauta joku kuulee. Mä tiedän, että olen luullut näin lukuisia kertoja ennenkin. Mutta mulla on tässtä erityisen hyvä tunne. Se ihminen - mun psykiatri - sen silmissä on älyä. Mulla on tunne, että sillä ei ole ensimmäisenä prioriteettina ammatissaan ihmisten auttaminen - se on jotain mikä on mukava lisä siinä, että hän saa tehdä jotain mikä häntä kiinnostaa. En osaa täysin selittää, mutta vaistoan siinä ihmisessä jotain samaa kuin itsessäni. Ei mitään pahaa ja pimeää, vaan hyvää. Ehkä minussakin on jotain hyvää? Ja loppupäivä on iloa sumua onnea helpotusta pientä pelkoa epäuskoa kyyneleitä hymyä hymyä naurua hymyä. Mä en tiedä koska olisin viimeksi ollut näin rauhallinen - rauhallinen huolimatta sisällä vellovasta mustasta merestä. Apteekissa farmaseutti kysyy "niin sä olet lopettamassa tätä lääkettä?" ja menee loputtoman hämilleen kun kerron että annosta nostetaan. Tämän seurauksena se mutisee sekavia kunnes poistun paikalta. Sekin tekee iloiseksi, silleen vähän kierosti mutta jokin sen hämmennyksessä oli ilahduttavaa.

Ja posti on tuonut mulle kaksi paria plugeja Custom Plugsilta. Lasiset ja kiviset - sekä puoli-ilmaisia tarroja - ehkä korvat nyt hieman rauhoittuvat kun en kiduta niitä enää paskalaatuisella akryylilla. Ne on kauniit ja uskomattoman hyvät korvissa. Hymyilen ehkä liian leveästi - kuten myös kopiolle mun leuan röntgenistä. Sekin saapui postissa, kustannusarvion kera. Yksityisellä kesti vain kuukausi saada tuo postitettua mulle, mutta kai sen voi antaa anteeksi. Kustannusarvio koko hoidon hinnasta on 1408€ - summa josta on vähennetty arvioitu Kelan korvaama osuus. Yksi juurihoito (silloin kesäkuussa hammaslääkäri vihjasi käsittääkseni, että kyseisen hampaan hoidossa olisi jokin mennyt aikoja sitten pieleen ja reikä olisi päässyt paikan alla leviämään) ja liikaa paikkauksia. Ehkä mä jätän pienemmät paikkauksen julkiselle - tai ainakin myöhempään. Juurihoidon rahoituksesta pitää mennä keskustelemaan. Leukakirurgi oli kommentoinut mun leuan tilannetta että koska näkyvää vikaa leukanivelissä ei ole, ei leikkaushoito oikein tule kyseeseen (tähän kai vaikuttaa myös ikäni). Kipulääkettä ja lepoa. Olen tosin itse nyt huomannut, että puren hampaitani yhteen päivisin voimakkaasti aina kun univaje suurenee, joten ehkä sietämätön univaje ja stressi ja vaikka mikä vaikuttivat siihen leuan oireiluun. Kyllähän tuo kiertyy edelleen miten kiertyy, mutta särky on oikeastaan kadonnut. (Ja jos ymmärsin tuota lausuntoa oikein näkyy hampaiden pureminen myös röntgenissä?)

En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä tänään olen vain voinut sitten lopulta kovin erittäin erikoisen hyvin voihan sentään! Tämä on hämmentävää. Vaikka en ollutkaan saanut vesimaksun palautuksia ja en sen takia päässyt Helsinkiin tapaamaan Wilmaa - silti. Wilman ehtii kyllä nähdä (anteeksi ihminen! ;___;), mutta psykiatrin sanat juuri oikealla hetkellä on vähän harvinaisempi tapaus - jopa harvinaisempi kuin se, että näen ystävää. Tavallaan inhottaa kun päivä on jo vaihtunut ja kello paljon ja pitäisi nukahtaa tai ainakin yrittää ja en vain tahtoisi tämän päivän loppuvan koska aina on mahdollisuus että huominen on synkkä tai synkempi tai synkkääkin synkempi. Mutta jokin sairas toivonkipinä syttyi mussa ja se pelottaa ja se itkettää ja se tekee niin hyvää.

Montako psykiatria tarvitaan pelastamaan Elina? Ainakin kolme, ja yksi yleislääkäri. Yleislääkäri toteaa avuntarpeen. Ensimmäinen psykiatri varmistaa tämän ja yrittää hämmennyksensä keskellä saada jotain aikaan. Toinen toteaa ensimmäisen olleen väärässä ja korjaa hoidon suuntaa oikeampaan. Kolmas sitten asettelee palasia paikalleen ja ymmärtää - kai, ehkä, toivottavasti.

np: BANKS - And I Drove You Crazy

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Ei auta; ei apua


suu hymyilee,
ja kyyneleet poskilla.

mä en osaa enää muodostaa kunnon lauseita;
ne tuntuu turhilta.
(kirjoitan niitä loputtomiin.)

sisälleni sattuu
palaset irtoaa
murtuu kauas
ehjästä ei jää
merkkiäkään.

mua väsyttää. mä en saa unta.
mä puren hampaita taas yhteen
ja yritän estää itseäni asettamalla kielen hampaiden väliin.

iho kutisee; lihavalla on hiki.
mä olen viimeisen viikon maannut lähinnä sängyssä.

välillä on oikeasti nälkä.
en silti löydä mitään syötäväksi kelpaavaa.
ei maistu - maistuu pahalle.

paloja, palasia.
olematon motivaatio.
toivoton tulevaisuus.
aivoissa kaikuu vieraiden saarnat;
laiska tyhmä saamaton laiska.
mä tahdon kuolla.

yritän löytää pieniä iloja juuri tähän hetkeen.
ei ole muutakaan.
helsinkiin. tatuointi. materiaa. turhaa.

mä yritin olla hyvä.

torstaina tapaan lääkärin.
muistilista:
- kysy ne verikokeiden tulokset
- älä luovuta heti mielipiteesi suhteen
- älä valehtele tai kaunistele
- muista totuuden ja valheen rajat
sanoinko jo että haluan kuolla?

ulkona tuuli sadetta. seisoin hetken kuistilla.
lämmin tuuli rauhoitti. tulee syksy.
syksy on kuolemaa. kuolleen ei tarvitse jaksaa.

mua oksettaa ihmisten positiivisuus.
mua oksettaa ihmisten mitättömät arkiongelmat.
mua oksettaa ihmiset, ja oma ihmisyyteni.

millään ei ole merkitystä.
niiden silmä näkee kaiken.
niiden käsi yltää kaikkialle.
minä yritän piilottaa oman salaisuuteni;
minä olen kaikki.

tänään oli hyvä päivä.
tänään mä nautin hetken.
tänään mä suunnittelin hieman.
tänään mä upposin taas.
tänään mä haluan kuolla.

mä en valinnut muiden satuttamista.
paha laitettiin muhun ulkoa.

mä odotan vain että mun sydän pysähtyy.
siihen asti mä hymyilen.

np: nothing

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Ennen pitkään mun täytyy tuhota sut kokonaan


mä yritän löytää sanoja
- oikeita; tarpeeksi syviä -
väsyttää
ei se riitä.

suomen kieli on rampa.
minä olen sanaton.

mä tahdon nukahtaa ja mä tahdon nukkua.
mä tahdon kadota ja mä tahdon olla olematta.

muhun sattuu niin
että se menee yli aistimisen rajojen
tajunnan rajojen
rajojen.

pimeässä huoneessani
- suljettujen kaihdinten takana -
tuoksuu vuoroin talvi, pakkanen ja joulu
vuoroin virtaava veri.
haavekuvia vain.

mä haluan kuolla
mutta sitä ei saa sanoa ääneen.
se on väärin,
ja huomionhakuista.

ja kaikki mitä teen tai sanon selittyy väärin
ja mua naurattaa elämän absurdius
vaikka oikeasti pitäisi vain itkeä
kunnes tukehtuu eritteisiinsä.

np: Mira Luoti - Tunnelivisio

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Lauseet puhuu


Ihmiset vihaa; katoaa. Mä vihaan ja katoan. Liekö yhteys ilmiselvä. Enkä jaksaisi sekuntiakaan enää. Pitkiä hetkiä. Tiedän totuuden. Kukaan ei kuule; ei kuuntele. Niillä on omat merkkinsä, mulla omani. Vain mulla on oikeat lähteet. Ne vaan yrittää sekoittaa. Kaikki mukana samassa saatanan pelissä nimeltään elämä. Oksettavaa. Ei kehenkään voi luottaa. Miksi aina uskon valheisiin? Miksi? Mä tiedän totuuden, miksen jo lähde siis. Avaimet on mulla. yhdeksänkymmentä grammaa ja päälle lääkeaineita. Loput saa kaupasta. Mutta mistä paikka, ja mistä varmuus kun ainoa varma on se ettei mikään ole varmaa. Valheita. Pelkkiä valheita. "Harjoittele olemaan läsnä." Mutta miksi? Miksi pitäisi? Ei täällä ole mulle mitään. Kaikki mitä mulla on, on aivot joilla ajatella. Ei muuta. Ja aivoni eivät toimi "oikein"; eivät kuten "pitäisi". Olen väärin. Eikä kukaan voi ymmärtää, enkä mä edes jaksa yrittää kertoa. Ei ne voisi ymmärtää. Muilla ei ole valmiuksia siihen. Anteeksi että petin luottamuksesi. Jos olisin tiennyt ajoissa, olisin lähtenyt vuosia sitten. Nyt kaikki on menettänyt merkityksensä. Ei mua voi "korjata". Mä en tahdo sitä. Mä tahdon vain pois. Epäkelpo, väärä. Epäsopiva, outo. Erilainen, liikaa. Kirosanoja. Tarvin merkkejä varmuudesta. Nyt. Varmuudella.


np: nothing

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Nuoralla kävelevä sabotaasi


" täytyy leikkaa et voi liimata; ja vuotaa et voi oppia "

Tällä hetkellä mä vain oksetan itseäni niin loputtoman paljon. En edes tiedä miksi. Aamulla välttelin heräämistä parhaani mukaan, sillä tiesin päivän olevan aivan liikaa mulle. Kahden aikaan - kymmenen tunnin unien jälkeen - en saanut enää unta. Ylös oli noustava kolmen jälkeen, kun oli tarjolla ruokaa. Ruoka ei maistunut tai tuntunut miltään, ja vaaka näytti herätessä seitsemänkymmentäyhdeksän kiloa ja kaksisataa grammaa. Sitten palasin takaisin sänkyyn. Seitsemältä vein koiran lenkille, koska ketään muuta ei näkynyt missään ja koira katseli anovasti kun vihjasin sille lenkistä. Sitten taas makasin. Jossain vaiheessa jaksoin nousta koneen ääreen. En edes oikein tiedä mitä olen tässä tehnyt. En mitään. Silti on kulunut useita tunteja; näen sen kellosta. Aika on valunut eteenpäin, ja mun ote on aina vain irti siitä.

Ja se ahdistuksen määrä, kun tajuan etten ole ollut harhainen kun äänet päässäni ovat puhuneet Ensimmäisestä. Kun nuo äänet ovat kertoneet, että Ensimmäinen on manipuloiva psykopaatti. Että se ei välitä mistään hyvästä. Että se laittaa muut valehtelemaan ja tekemään asioita, joita ne eivät muuten tekisi. Että en voi luottaa täysin kehenkään päässäni, sillä Ensimmäisen valta on suuri. Muut pelkäävät sitä. Muut eivät voi sille mitään. Se on Ensimmäinen, ja se pystyy mihin vain. Se on aina läsnä siellä jossain taustalla. Se vetelee naruista aina kun tahtoo. Ja mä en halua uskoa sen olemassaoloon. Ja sitten mä kuulen sen onton naurun mun mielen rajoilla ja ei jumalauta ei se saa olla totta. Mä tahdon olla psykoottinen. Mä tahdon olla mielisairas. Tämä ei saa olla totta. Tämä ei voi olla totta. Miten tämä voisikaan - eihän tämä ole yhtään loogista! Ja mä haluan, että vika on mussa. Että vika on selkeä ja rajattu: minä ja aivokemiani. Mutta tähän ei pure lääkitys, ei millään määrällä tai yhdistelmällä. Vika ei ole minussa. Vika on muissa; ympäristössä. Minä olen täysin kunnossa olosuhteet huomioonottaen. Toimin täysin oikein. Toimin hyvin, ja tehokkaasti. Olen pelastanut itseni hajottamalla itseni osiin. Ehkä olisin nyt mielisairas jos en olisi sitä tehnyt. Mutta pelastin itseni hulluudelta, enkä ole enää minä. Minä olen me, ja me olemme minä.

Ja ne kertoo mulle, että Elina on kuollut. Se, joka syntyi tähän kehoon. Siitä on jäljellä enää kuori, tämä keho. Että se kuoli siinä neljän vanhana. Sen jälkeen se katosi. Muut ottivat sen paikan; täyttivät ja kansoittivat tyhjäksi jääneen kehon. Ensin oli Ensimmäinen, tai niin se ainakin uskottelee. Muut eivät ole ottaneet nimiä, koska niin on helpoin. Ja Ensimmäinenkään ei päättänyt itse nimeään, muut päättivät käyttää sitä koska niin on helpoin ja paras. Ja mua naurattaa koska tämä on vain helvetin absurdia. Tämähän on psykoottista! Tämän täytyy olla! Ei kukaan koe tällaista ilman psykoosia! Ei saa kokea. Se on väärin. Ja mun keho kramppaa, ja mun keho nykii. Mä en pysty liikkua, ja mun kynnet uppoaa ihoon ja sen alle uudestaan ja uudestaan.

Ja jos mä kahdeksan kuukautta sitten olisin tiennyt, että vapauttamalla mun mielen kahleista mä vapautan tuhon, en ehkä olisi tehnyt sitä. Nyt mä tiedän liikaa, ja odotan kauhulla tuleeko kuolema ulkoa vai mun sisältä; kuka ehtiikään ensin? Jos mä olisin tiennyt, että joudun kohtaamaan gynekologin "hoidetaanko tuota ihosairauttasi? tarttuuko se helposti? tarvisitko lähetteen ihotautilääkärille?" ja neurologin "mikä sairaus ihossasi on?" -kysymykset. Ja sen sairaanhoitajan, joka ei uskalla koskea muhun ennen kuin olen vakuuttanut tehneeni jäljet ihossani itse. Ehkä olisin jättänyt mieleni sinne lääkkeiden luomaan keinovankilaan. Joskus kemiallinen pakkopaita voi olla parempi kuin todellisuus. Mutta pian mä en sitä kai saa aikaan mitenkään. Lääkkeiden erityiskorvattavuuskin kai purkautuu kun diagnoosina ei enää ole "vaikea psykoosi tai muu vaikea mielenterveyden häiriö", joten kalliita mielenturruttajia ei enää voi edes harkita. Ja eihän niitä vain mielen lukoksi määrätäkään.

Mä en vain jaksaisi. En jaksaisi en jaksaisi en jaksaisi en jaksaisi. Loputtomasti turvallisia numeroita, loputtomasti sääntöjä ja turvautumista logiikkaan. Tieto siitä, että mun läheisimmillä ystävillä ei ole oikeasti minkäänlaista käsitystä siitä, mitä mä todella olen - ei oikeanlaista kokonaiskuvaa. Ne näkevät vain pienen osan, aina vain sen pienen osan vaikka kertoisin asian olevan niin. Ja tieto siitä, että valheet ovat totta. Että ne ovat läsnä jokaisessa hetkessä, ja että ne menevät syvälle ja syvemmälle. Että mä olen kasvanut valheeseen, ja valheessa. Ja mä tunnen mun kehon luut mutta mä en tunne mun kehoa. Mulla on nälkä, mutta ruoka maistuu oksettavalta. On kuuma ja huimaa, ja mä mietin onko mulla kuumetta vai olenko vain juonut liian vähän. Kuumemittari näyttää normaalia lämpöä, ja juoma ei mene alas kurkusta. Mä tärisen ja mä nyin. Mä hymyilen ja mä nauran. Mä en ole olemassa, ja mä toivon niin kovin etten mä oikeasti olisi olemassa. Että mä voisin vuotaa sen kaiken verenä itsestäni pois. Ja lopulta mä vain upotan kynnet ihoon uudestaan ja uudestaan, ja tunnen itseni oksettavaksi, ja saan lisää syitä vaipua loputtomaan unelmakoomaan, jossa odotan euforiaa joka ei koskaan täysin saavu - on vain loputtomasti täydellistä kadotusta.


Tällä hetkellä mä vain oksetan itseäni niin loputtoman paljon. Ja tavallaan tiedän kyllä miksi.

( Tapa mut. )

np: SANNI - Supernova

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Vaillinaisia rakkauslauluja

Torstaina tapaan sen uuden psykiatrin. Se onkin sitten mun oma tästä lähtien. Mun hoitava lääkäri nyt. Ainakin se on nyt selvää. Unohdin soittaa yhden laskun ja sekaannuksen perään, ja tajusin tänään kun maksuajan umpeutuneen ja nyt mulla on päälle viisisataa euroa myöhässä. Omapa on vikani. Itsepähän möhlin. Mutta kaikki on ollut niin sekavaa. Niin kovin sekavaa. Nyt mä kai vihdoin alan uskoa, että ei mun kohdalla hoideta skitsofreniaa. Ei mulla ole skitsofreniaa. Mä olen mieleltäni täysin terve. Ongelma on vain, että mun pään sisällä meitä on monta. Dissosiaatiohäiriö. Tähän ei lääkkeet auta, sillä aivokemiani toimii kuten pitääkin. Usein kuitenkin vähintään yhdellä osalla on masennus, joten masennuslääke saattaa auttaa sen oloa. Ahdistuslääkkeellä voisi helpottaa ahdistusta, mutta koska mun kohdalla rauhoittavat eivät tule kysymykseen, on ahdistuksen hoito lääkkeillä aika mahdotonta. Lääkäri suostui kokeilemaan Peratsinia taas, mutta puolet pienemmällä annoksella kuin aikaisemmin. Käsitin kuitenkin, ettei se suuremmin luottanut että siitä olisi apua. Pitää vain oppia elämään sen kanssa, että olo on jatkuvasti järkyttävä.

Sentään tuo lääkäri oli mukava. Hoitajani vakuutti että hänellä on vahva ammattitaito dissosiaation hoidossa. Siinä oudossa trikoisessa makkarankuorikesämekossaan kyseinen nainen vain vaikutti kaikkea muuta kuin ylilääkäriltä. Pidin hänestä silti heti. Siitä ihmisestä näki, ettei hänen tarvitse osoittaa kenellekään mitään. Hän tietää mitä on, ja mitä tietää. Jos joku ei ole samaa mieltä, se on tämän ihmisen häviö. Sain ajan lääkärille hoitajani loman ajalle, kahden viikon päähän. Helpotti. Helpotti myös kuulla, että mua ihan oikeasti väsyttää luultavasti vähintään niin paljon kuin miltä se tuntuu. "Pelkkä hereilläolo on sulle sama kuin kaksi kahdeksan tunnin täyttä työpäivää - niin paljon sä joudut tekemään töitä pelkän olemisen eteen joka päivä." Siltä se kyllä tuntuukin. Ja mä kerron äidille että nyt hoidetaan dissosiaatiota. Se kysyy, mistä se aiheutuu. Kerron, että kohdallani vaikeista ja pitkäkestoisista traumoista varhaislapsuudessa. Äiti hämmentyy, ja kieltää. "On minuakin lyöty." Kerron muistavani hämärästi paljon pahempiakin kuin vain pelkkää lyömistä, ja koko keho kramppaa. Lyön päätäni seinään. En saa henkeä. Selkä taipuu kaarelle. Huudan äänettömästi ja kyyneleet valuvat. Äiti kääntyy pois.

Mut mä sanoin hoitajalle hyvää lomaa ja mun ois tarkoitus saada itseeni uusi tatuointi tässä kuussa. Mulla on kamala flunssa, ja pelottaa niin olla elossa. Silti mä kai hengitän. Fysioterapeutti sanoi että näkee mussa potentiaalia siinä mielessä, että mä saatan oikeasti hyötyä tosta psykofyysisestä fysioterapiasta. Sain kotitehtäviäkin, mutten tiedä pystynkö niitä tekemään. Kaksi päivää jo kulunut enkä ole pystynyt edes ajatella. Pelkkä ajatuskin siitä, että pitäisi ajatella hengittämistä, ahdistaa ja oksettaa. Ja jotenkin tuntuu, että on todennäköisempää että mä päädyn vankilaan kuin että mä tapan itseni. Ja aiempaa suurempi osa ei enää pelkää - tai sitten osa ei vain enää jaksa. Yritän keksiä hyviä puolia siitä, että mä olenkin me, vaikka tiedänkin ettei tämä ole niin helppoa että hetkessä kaikki aukeaisi ja olisin sinut kaiken pahan ja vaikean kanssa. Joten mä vain yritän unohtaa hengittäväni ja olevani olemassa, ja hengittää ja olla sekunnin tuhannesosan kerrallaan kunnes aika loppuu.


" viiltoja ranteeseen
"maailma on liian mysteerinen minulaiselle"
sanoin hän ja hukuttautui ammeeseen
mitä sä haluat eniten
mitä pyydät sun avuksi tänään
yhä sun läpi mä nään
miten huudat pelkkää hätää
tää on pelkkää tätä
aika on tummia kerroksia
meidät ne erottivat
odotukset sua pelottivat
ei tää helppoo oo mullekkaan
se pudotus jonne me kuljetaan
on ihme et tunnetaan
enää yhtään mitään en lupaa
en oo vielä valmis
lisäminuutteja vielä tarvis
vaik syvin ydintalvi
sydämensykkeeni pysyy sun tahis
taivaalle kiikarit
koko galaksin kannelta tsiigasin
pysähty viisarit sun niin viisaasti
siit asti kun pelastit mut
ja mä kaipaan sitä aikaa
pelkoo ei lainkaan
jos kellon voisin kääntää
voisin pysäyttää tän maailman
mut täällä mä odotan
kuten aina oon odottanut
älä jätä - älä vaikka vuodet sun kuoren on kovettanut "

np: Ruger Hauer - Aika jätä älä