Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 25. heinäkuuta 2016

I'm always falling on my face

Viimeiset päivät ovat olleet kamalia. Kuinka monta niitä on ollut - en voi tietää. Vuorokausia sängyn vankina; on ollut mahdoton liikkua. Unetonta pyörimistä. Levotonta sekavuutta. Olemattomuutta ja olemisen tuskaa. Kaikki sattuu, kaikki sattuu liikaa. Ajatukset eivät enää kulje. Kädet vielä liikkuvat vaikken niitä edes käske, tai jaksaisi nostaa. Hikoilen tuskallisesti. Kylmiä vilunväristyksiä ja aaltoja. Yläkroppa kiehuu ja jalat ovat jäätä. Kosken niihin, mutta ne ovat saman nihkeyden peitossa kuin muukin keho. Mun on todella vaikea myöntää tietäväni syyn tähän. Venlafaxin. Nosto ei onnistu. Olo on mennyt vain huonommaksi - oikeastaan jo aika sietämättömäksi. On pakko kokeilla laskea annos takaisin siihen missä se oli, niinhän lääkärikin neuvoi. "Jos tulee jotain oireita nostosta niin laske annos takaisin." Ehkä parempi edes kokeilla onko syy lääkkeessä - ehkä parempi nyt heti kuin myöhemmin - vaikka epäilen vain dissosioivani taas kaikenmoiset oireeni.

Dissosiaatio, niin. Kahden vuoden väännön ja käännön ja epämääräisyyden jälkeen mun diagnoosi on vaihtunut. Elämäni toinen virallinen psykiatrinen diagnoosi. Papereissa lukee tästä lähtien F44.9 Määrittämätön dissosiaatiohäiriö. Tämä on suurinta paskaa ikinä. Ei siis diagnoosin vaihtuminen todennäköiseti oikeammaksi, vaan se, että minulla todella on dissosiaatiohäiriö. Henkilökohtaisesti tämä on pahinta, mitä voi olla. Kukaan ei voi sanoa mulla, että kokemani kauhuudet ovat vain kuvitelmaa, harhaa. Kukaan ei voi lohduttaa, että kun lääke alkaa vaikuttaa, pahat ajatukset ja äänet menevät pois. Kaikki on totta. Kaikki on todellista. Lääke ei auta tähän. Tämä ei ole harhaa. Äänet ovat olemassa. Oudot tuntemukset kehossa ovat todellisia. Minussa elää muita. Elämäni on oikeasti ollut kamala ja traumatisoiva. Vika ei ole aivokemiassa. Vika on maailmassa, vika on muissa ihmisissä. On olemassa syy.

Viime yönä kahden aikaan vaivun uneen. Kaksitoista tuntia myöhemmin olen nukkunut uskomattomat seitsemän ja puoli tuntia - kuudessa tai seitsemässä osassa tosin, mutta nukkunut. Hetken tuntuu elävältä. Hetken tuntuu hyvältä. Nousen ylös sängystä, ja keho ei yritä enää aivan täysillä laittaa vastaan. Häen itselleni kulhollisen ananasrahkaa, ja saan sen syötyä. Se jopa maistuu joltain - rehellisesti sanottuna suhteellisen taivaalliselta. Mä jaksan selata hieman internettiä, eikä tunnu että kädet repeytyvät maan vetovoimasta irti kun niitä kohottaa sentinkin. Pää tuntuu siedettävältä. Jaksan istua. Mutta mä tunnen sen tekevän paluutaan; masennus. En tiedä onko se sitä, sillä olen oppinut nimittämään jokaista tunnetta ja tuntemusta ahdistukseksi; se on toiminut ja se on hyväksytty. Kun olen sanonut, että ahdistaa, minua on kuunneltu. Kukaan ei ole koskaan tahtonut kyseenalaistaa, onko ahdistukseni oikeasti ahdistusta. Ei vuosiin. Nykyinen hoitajani kyllä, mutta ei kukaan muu. Ja siinä vaiheessa kun hän pyysi alkaa nimeämään tunteita toisin, mä olin jo ainakin kuusi vuotta ollut aina vain ahdistunut. Lisäksi olen kieltänyt itseltäni luvan olla masentunut. Enhän minä voi olla. Minulla ei ole tarpeeksi vaikea olla. Minä voin ihan hyvin, sillä voisin voida vielä huonomminkin. Vasta pohjalla voi olla masentunut (eikä pohjaa ole olemassa - ainakaan saavutettavissa).

Toivon, että tämä jonkinnäköinen toimintakyky säilyisi vielä iltaan asti. Tekisi mieli käydä suihkussa, tai jopa saunassa. Olen neljä päivää kierinyt hikisenä sängyssä pääsemättä ylös. Olo on saastainen. Kutiseva, likainen, limainen, oksettava. Yritän pysyä edes istuvassa asennossa kunnes on tarpeeksi myöhä voidakseni nukkua - toivottavasti nukkua. En vain uskalla alkaa tehdä oikein mitään. Tunnen väsymyksen olevan ihan tuossa noin, vierelläni. Mielialakin kun tasaiseen on palaamassa sinne missä se olikin niin... En vain jaksa. Ehkä yritän lukea jotain niin en ainakaan rasita kehoani liikaa. Ulkonakin kun on niin saatanallisen kuuma; miten vihaankaan kesää! Silti surettaa rakkaan syksyn saapuminen. Vuodenajan vaihtuminenkin kun kertoo siitä, että aika valuu eteenpäin, ja minä olen aina vain jumissa ja paikoillani. Elämä pelottaa, mutta ehkä minulla on haimasyöpä kun ihoni niin kellertää, ja kuolen pian. Luulosairashan minä olen - aina, kaikessa ja koko ajan.

Pitäisi saada tehtyä asioita. Ainakin se hammaslääkäri on vieläkin selvittämättä. Sen kanssa pitäisi kai oikeasti tehdä jotain ennen kuin mulla on suussa niin suuri pommi ettei sille voi enää yhtään mitään. Ja kämpällä pitäisi käydä hakemassa laskut. Varmasti jotain vielä. Muistelen että niitä hoidettavia asioita oli ainakin kolme. Voin myös muistaa väärin - tietenkin. On vain kamalaa, kun jos yritän olla ajattelematta asioita niin olo on vaikea, mutta niin se on myös jos annan itseni ajatella niitä. Aina on paha, aina on huono. Ja mikään lääkekään ei auta, tai ainakaan sovi. Turhauttaa kaikki, joten kai yritän olla taas olematta hetken. En oikein osaa sitäkään, mutta jos se edes hieman vaimentaisi ... kaikkea. Mä en enää jaksa uskoa mihinkään, mutta valitettavasti nämä hieman helpommat hetket pitävät toivoa elossa. Oksettaa.


np: Placebo - Breathe Underwater

2 kommenttia :

  1. Oon jo hiukan aikaa miettinyt, että kun kerran asut sun vanhempien luona, niin miksi sulla on oma asunto? Eikö vuokraan mene kuukausittain hirveästi rahaa hukkaan, jos asunnossa ei asu kukaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen miettinyt samaa. sitten totesin, että ahdistus kipuaa sellaisiin mittakaavoihin kun alkaa huolettaa jo tämän tekoni vaikutus afrikan lapsiin (oikeasti, tämä ei ole mikään heitto) niin on parempi etten huolehdi asiasta sen enempää kuin viikottain normaalistikaan. hävettää ja pelottaa koko asia, ja oon varma että mut haastetaan oikeuteen petoksesta tän takia, joten jostain syystä juuri nyt yritän kovin työntää ko. aiheen jonnekin kauas. ;____;

      Poista