Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Jos saisin otteen; päästäisinkö irti?

Tämä päivä on ollut pelkkää hyvää; tyhjää ja tunteetonta siis. Siis hyvä. Heräsin, kävin nukkumaan. Heräsin, ja sitten taas nukahdin. Viisitoista yli kolme mä nousin sitten vasta oikeasti ylös. Seitsemän ja puoli tuntia unta. Tavallaan tämä päivä ei ole kestänyt edes kuutta tuntia. Ja mä pelkään. Maanantaina soittaa hoitaja. Jos huominenkin on hyvä ja helppo ja olematon, mä tulen sanomaan hoitajalle ettei mua mikään vaivaa. Että ylireagoin. Että en mä oikeastaan sitä apua tarvi. Että anteeksi. Että en kehdannut enää perua sitä soittopyyntöä heti aamusta. Että kyllä tää tästä, ja anteeksi vaiva, ja nähdään torstaina - kaikki on hyvin. Tää on vaarallista. Vaarallista, koska mä tiedän että tämä voi loppua koska tahansa. Tämä on luultavasti vain pääni temppu. Joku pelkää tai ei halua apua. Siksi voin nyt hyvin. Voin hyvin niin kauan, kunnes uhka avusta menee pois. Tää niin sanottu osastoefekti - yhtäkkiä kaikki onkin mystisesti hyvin kun ilmassa on huolta ja apua tarjotaan. Ja kun mä en luultavasti tule edes tuota saamaan maanantaina ulos suustani. Sehän on naurettavaa! En mä koskaan ole huonosti voinutkaan - esittänyt vaan. Valheita, valheita - mitä muutakaan mä osaisin?

- -

Porukat lähtivät ystävänsä viiskymppisille. Viinaa, muttei kai niin paljoa naisia. Mä vien koiran lenkille. Ulkona tuoksuu elokuu ja alkava syksy. Ilma on paksua, lämmintä, täynnä täyteläisiä tuoksuja. Mä vedän sitä syvään henkeen, maistelen sitä lupausta täynnä olevaa tuoksua. Tästä mä pidän, tätä varten mä elän - syksyä. Jos saisin valita, eläisin vain elokuusta jouluun. Sitten voisin taas kadota. Jäisi kaikki paska kokematta; loska, paska, kevät, alkukesä, juhannus ja känniääliöt, ihmisten kesähehkutukset ja -ihkutukset, pahin ötökkäkausi, liika kirkkaus, sulamisvedet, lumen alta paljastuva koiranpaska, kiljuvat muuttolinnut, valosta sekoavat suomalaiset. Saisin vain sen osan, josta pidän. Pimentyvät illat. Huumaavat tuoksut (tosin mädät sienet voisi jättää pois). Sateen, ja katujen vesilätäköt. Tummanharmaat päivät. Väriloiston. Rauhan, hiljaisuuden. Pysähtymisen. Neuleet ja syvät värit vaatteissa. Lämmön. Odotuksen. Kaiken kauniin. Syysmyrskyt. Ensilumen, joka sulaa pois. Ensimmäiset pakkaset, ja kuura nurmikolla. Kerrospukeutumisen. Sen tunnelman, joka on vain syksyisin. Katujen syttyvät valot. Viileän vihman, jonka tuuli pieksee kasvoille. Silloin mä hymyilen. Silloin mä elän.

Mä menen pian saunaan. Ehkä koirakin tulee mukaan. Sitten mä vain olen. Istun varmaan koneella, kun kerrankin jaksan. Etsin ehkä syksyisen kuuloista musiikkia ja vajoan syksyunelmiin. Avaan ehkä jopa kaihtimet, sillä pistävän kirkkauden sijaan laskeva aurinko alkaa tarjota pehmeitä, lämpimiä sävyjä. Mä seison heikoilla jäillä vaikka jäät ovat kuukausien päässä. Mä en tiedä mistään mitään, ja mikään ei ole hidasta vaan äkkinäistä ja yllättävää. Mä en pysy tässä mukana - elämässä. Itsessäni. Sentään peilikuva alkaa näyttää taas minulta. Se ei ole enää joku vieras, vaan erotan siinä jo itseäni. Paino on tippunut. Painoin tänään aamulla seitsemänkymmentäseitsemän ja puoli kiloa. Siitä on se seitsemän vuotta, kun viimeksi tuollaisia lukuja olen vaa'an näytöllä nähnyt. Aika siinä välissä tuntuu epätodelliselta - lääkesumulta, sumulta, kadonneelta, kuka sen eli?, sumulta, vieraalta, sumulta. Tuntuu, kuin eräänä päivänä vain olisin herännyt satakiloisena viisikymmentäkiloisen sijaan. Nyt mä tunnistan peilistä itseni. Mulla on edelleen sairaalloisen ylipainoisen ihmisen mitoissa oleva maha, mutta yritän unohtaa sen oksettavuuden ja keskittyä olemaan edes hieman tyytyväinen ja ylpeäkin. Mun rinnat oksettaa mua myös, mutta nekin voi mahdollisesti korjata joskus sitten myöhemmin. Mä en lapsia aio hankkia, joten sen puoleenkaan ei tarvi huolehtia.

Mä olen todennut, että oli todella hyvä valinta lopettaa psykoosinestolääkitys viime syksynä. Vaikka tein sen väärin, ja ilman lupaa, mihin mä sitä olisin tarvinut? Se peitti alleen kaiken pahan - kun enhän mä edes psykoosisairautta sairasta. Nyt mä tunnen. Mä pystyn kirjoittamaan taas - en tiedä huomaako sitä, mutta mä tunnen sen. Musta irtoaa jopa runontapaisia. En ole tehnyt sitä moniin, moniin vuosiin. Tuntuu vapauttavalta. Sattuu niin helvetisti, mutta se on ihanaa. Se ei tunnu hyvältä, mutta se tuntuu. Joskus kuvittelin, etteivät psykoosilääkkeet vieneet mun tunteita. Nyt mä voin sanoa, että veivät. Joillekin ne tuovat apua - ihmisille, jotka sairastavat psykoosisairautta. Mä en sairasta. Mä söin niitä vuosia turhaan. Ne kyllä pelastivat mut 2009, pelastivat varmasti. Tasasivat sen akuuteimman kamaluuden pois - mitä se olikaan. Mä en olisi tässä, en ainakaan näin hyvässä (niin, miettikää) kunnossa, ellen olisi syönyt niitä.


Eilen mietin, missä ovat kaikki kuolleet kimalaiset;
miksen ole päässyt silittämään yhtään tänä kesänä?
Tänään avasin oven, ja siinä se oli heti oven takana
- kaunis, pörröinen, heiveröinen, kuollut kimalainen.
Olen aika varma että kimalainen on mun toteemieläin,
jos sellaisia on. Nää kaverit selviää mistä vaan. Nää
on ihmeellisiä. Näissä on voimaa, jota ei uskoisi. Ja nää
pistää helvetin pahasti - mutta vasta kun ei enää muuta
voi. Mä silitin tätä vähän, kuiskasin sille että se on paras
- ja brutaalisti heitin sen maahan toivoen siitä jollekin ateriaa.

Niin elämä jatkuu.

Nyt mä vaan... jatkan. Odotan. Pelkään ja toivon. Maanantaita. Mitä saan sanottua. Sanonko mitään. Mitä tapahtuu. Tapahtuuko mitään. Tapahtuuko ikinä mitään. Pystynkö minä, pystyykö kukaan. Onko mitään tulevaisuutta. Hengitän. Hengitän. Yritän hengittää. Yritän tyhjentää pään unohtamatta. Syön jotain. Mutta ensin sauna. Nyt. Sitten syksymusaa. Ruokaa (kai olisi jo aikakin?) ja koiranpaijausta. Mitä vain kivaa. Mitä vain mukavaa. Rauha. Hiljaisuus. Musiikki. Minä. Älä ajattele enää.

np: View - Otl

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti