Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Kappalejako tarpeeton

Makaan sängyssä. Koko ajan, kaiket päivät. En jaksa muuta. En kykene muuhun. Tietokoneen käynnistämisen ajattelu on ylivoimaista, joten yritän kirjoittaa puhelimella. Asento on hankala - jokainen keksimäni - ja keho väsyy. Pakko silti kirjoittaa. Vielä kun jaksan. Sillä minä olen väsynyt. Kovin väsynyt. Odotan vain, että joku tulisi ja tappaisi minut. Minä en itse enää jaksa. Minä en itse edes halua. En halua mitään, paitsi ehkä lopettaa olemisen. En ole varma - ehkä sekin on raskasta. Välillä on nälkä. En vain jaksa voidella edes leipää - eikä se maistuisi. Mikään ei tahdo maistua. Hetkittäin pelottaa. Useammin en jaksa ajatella pelkoa. Pieniä hetkiä, kun tavoitan jotain kaukaista. Silloin ostan kaksi e-kirjallista novelleja ja yhden sarjakuvaa - kun en jaksa kääntää oikean kirjan sivuja edes ajatuksissani - ja kuvittelen lukevani ne. En koskaan aloita. Tuijotan seinää. Aika kuluu ja katoaa. Se lipuu pikakelauksella ohi, mutta jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta. Aikaa on kamalan paljon jokaisessa hetkessä, ja sen kaiken kokeminen imee elämänrippeet minusta. Venlafaxin nostettu korkeampaan annokseen; aamuisin suljetun kämmeneni sisältö kuulostaa tuomion arpanopilta. En jaksa enää, mutta minulla ei ole lainkaan vaihtoehtoja. Joku sanoo heikkoudeksi, joku toinen rohkeudeksi. Minulla ei ole mielipidettä. Valun kohti jotain sanatonta. Cult of Luna soi ja hetken jokin siinä koskettaa lohduttavasti. Yritin laskea päiviä poliaikaan, mutta lopulta en jaksanut. Mietin soittavani maanantaina polin toimistoon lääkärille soittopyynnön odottamaan häntä lomansa jälkeen - voisin sittenkin haluta jotain että saisin nukuttua - mutta pyörsin ajatukseni. En usko sen muuttavan mitään, ja nukun kuitenkin useimpina päivinä ihan tavallisia määriä.  Pätkissä, mutta riittävästi. Enhän minä edes tee mitään mihin tarvisin suuria määriä energiaa. Kaikki on vain lopussa. Minä ja minun maailmani ovat hajoamassa lopullisesti. Se on hidasta rapautumista; kalliosta hienoksi juoksuhiekaksi. En vain jaksaisi odottaa - enhän mä ikinä. Mutta ei mulla ole muutakaan kuin aikaa. Odotan vaikka ikuisuuksiin. Kyllä jokin mut täältä korjaa pois, jossain vaiheessa. Sitten, kun on aika.


minut on täyttänyt outo rauha
outo kipu ja kummallinen kaipuu
minä putoan samalla kun minä leijun
minä olen lyijyä raskaampi ja ilmaa kevyempi
minä hengitän vierailla keuhkoilla
ja elän varastetulla lisäajalla
nyt ja aina ja aikojen loppuun asti.

np: Cult of Luna - Cygnus

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti