Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Let poems ignite

Torstaina tuhlasin liikaa tulevia rahoja. En sinänsä mitään kovin turhaa, ja sukkiakin olisi pitänyt ostaa, mutta toisaalta ei mulla olisi ollut varaa edes niihin t-paitoihin. Mihin mä niitä edes tarvin kun en edes poistu sisätiloista? Mutta materialismionni taittaa pahalta ololta jonkin terävimmän kärjen, ja hetken on kiva hypistellä uuden neuleen pehmeää hihaa. Sitten iskee morkkis ja häpeä ja olet maailman paskin ihminen ja kaikki muu paska. Torstai oli muuten hyvä päivä. Tai ne ensimmäiset kuusi tuntia hereillä, ja pari tuntia ennen kuin nukahdin. Nukuin kahdeksan tuntia. Kahdeltatoista ylös - pirteänä. Kävin kaupungissa äidin kanssa; puhuin, höpötin, olin jossain muualla, en läsnä, metrin ilmassa, en minä, joku muu, tyhjä ja kaukana pahasta. Illalla todellisuus palasi - koskapa se ei palaisi. Pelkäsin itseäni, pelkäsin maailmaa. Hirvittävä häpeä koko olemassaolostani.

Perjantai. Herään yhdeksän aikoihin aamulla. Takana kaksi ja puoli tuntia unta kolmessa pätkässä. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa, ja olo on murhanhimoinen. Yön sivuhistorian sisältö ei luultavasti kestäisi julkisuutta. Törmään porukoihin matkalla vessaan. Eivät saa koiraa taaskaan ulos ja maanittelevat sitä varmaan jo kymmenettä minuuttia. Kumarrus nostamaan koiran jaloilleen, ja ohjaamaan sen ovelle. Porukat riehaantuvat ettei heitä tarvitse auttaa. Sanon että heidän touhunsa on naurettavaa. Kysyvät miten muka. Kysyn pitääkö heidän päänsä ampua paskaksi. Saan luvan. Menen takaisin nukkumaan. En pysty. En pysty jatkamaan päivää tuosta ilman että oikeasti tapan jonkun. Nukun, ja nukun - lopulta kun saan unta. Yhdeltä herään. Talo on tyhjä. Pitäisi soittaa polille. Pitäisi. Pelottaa. Ovi käy; porukat palaavat kaupasta. En uskalla enää soittaa. Odotan että ovat molemmat ulkona. Viittä minuuttia ennen polin sulkeutumista kolmelta mä saan toimiston kiinni. Jätän soittopyynnön hoitajalleni. Kai se sitten maanantaina soittaa. Ahdistaa niin. Pelottaa. Enkä mä edes tiedä mitä mä sanon sille. Taas kerran että on vaan vaikea olla, en mä osaa selittää? Ja sitten ne kysymykset millaista apua haluat ja mä en osaa vastata. Stressi. Stressistressi stressi ja pelko.

Mä lasken Venlafaxinin takaisin 150mg:n annokseen. Hikoilen taas. Nyt ahdistaa, etten silloin aikoinani vastustanut tätä lääkemuutosta voimakkaammin. Sanoin kyllä, etten Venlafaxiniin mielelläni koskisi, mutta jälleen kerran suostuin kun vakuutettiin että kyllä tää toimii - vitut toiminut. Neljä ja puoli vuotta mä sitä yritin niellä ja odottaa vaikutuksen alkavan (mikäli muistini ei kovin petä). Koskaan en huomannut mitään eroa masentuneen olon suhteen. Parempihan se on että joskus huomasivat että mua oikeasti masentaa. Mutta joskus - liian usein? - jossittelen. Kaikenlaista. Että jos vaikka olisin saanut väärän diagnoosin sijaan oikean, tai edes oikeamman, heti alkuun. Tai jos olisin saanut apua silloin kun oireet alkoivat - silloin parikymmentä vuotta sitten? Olisinko tässä? Olisinko tässä odottamassa kuolemaa? Olisinko tässä hautomassa ties minkälaisia pahoja, kiellettyjä ajatuksia? Olisinko näin epätoivoinen? Vai olisiko minulla ollut mahdollisuus elämään? Jossittelu on vaarallista, sillä se kertoo mitä kaikkea hyvää olisit voinut kokea. Jossittelu näyttää kaiken, missä meni pieleen. Kaiken, mikä olisi voinut olla toisin. Ei perkele saisi sortua siihen; sen läpi mulla ei ole mitään. Mutta hetkinen - siltähän musta tuntuu joka tapauksessa.

Kaikki on vain niin kovin sekavaa.


...ja siksi mä nyt tahdon tappaa mummon kassajonossa
teinit puistossa, nuoren äidin kahvilassa, kaksi jätkää kadulla
kaikki jotka ikinä olen tavannut ja ne joita en koskaan tunne
auttajat ja selkäänpuukottajat, ojentuvat kädet ja ilkeät kielet
hänet, ne, nuo, teidät, heidät, kaikki, sinut
minut.

mä vain yritän hengittää.

np: View - Avalon

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti