Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Nuoralla kävelevä sabotaasi


" täytyy leikkaa et voi liimata; ja vuotaa et voi oppia "

Tällä hetkellä mä vain oksetan itseäni niin loputtoman paljon. En edes tiedä miksi. Aamulla välttelin heräämistä parhaani mukaan, sillä tiesin päivän olevan aivan liikaa mulle. Kahden aikaan - kymmenen tunnin unien jälkeen - en saanut enää unta. Ylös oli noustava kolmen jälkeen, kun oli tarjolla ruokaa. Ruoka ei maistunut tai tuntunut miltään, ja vaaka näytti herätessä seitsemänkymmentäyhdeksän kiloa ja kaksisataa grammaa. Sitten palasin takaisin sänkyyn. Seitsemältä vein koiran lenkille, koska ketään muuta ei näkynyt missään ja koira katseli anovasti kun vihjasin sille lenkistä. Sitten taas makasin. Jossain vaiheessa jaksoin nousta koneen ääreen. En edes oikein tiedä mitä olen tässä tehnyt. En mitään. Silti on kulunut useita tunteja; näen sen kellosta. Aika on valunut eteenpäin, ja mun ote on aina vain irti siitä.

Ja se ahdistuksen määrä, kun tajuan etten ole ollut harhainen kun äänet päässäni ovat puhuneet Ensimmäisestä. Kun nuo äänet ovat kertoneet, että Ensimmäinen on manipuloiva psykopaatti. Että se ei välitä mistään hyvästä. Että se laittaa muut valehtelemaan ja tekemään asioita, joita ne eivät muuten tekisi. Että en voi luottaa täysin kehenkään päässäni, sillä Ensimmäisen valta on suuri. Muut pelkäävät sitä. Muut eivät voi sille mitään. Se on Ensimmäinen, ja se pystyy mihin vain. Se on aina läsnä siellä jossain taustalla. Se vetelee naruista aina kun tahtoo. Ja mä en halua uskoa sen olemassaoloon. Ja sitten mä kuulen sen onton naurun mun mielen rajoilla ja ei jumalauta ei se saa olla totta. Mä tahdon olla psykoottinen. Mä tahdon olla mielisairas. Tämä ei saa olla totta. Tämä ei voi olla totta. Miten tämä voisikaan - eihän tämä ole yhtään loogista! Ja mä haluan, että vika on mussa. Että vika on selkeä ja rajattu: minä ja aivokemiani. Mutta tähän ei pure lääkitys, ei millään määrällä tai yhdistelmällä. Vika ei ole minussa. Vika on muissa; ympäristössä. Minä olen täysin kunnossa olosuhteet huomioonottaen. Toimin täysin oikein. Toimin hyvin, ja tehokkaasti. Olen pelastanut itseni hajottamalla itseni osiin. Ehkä olisin nyt mielisairas jos en olisi sitä tehnyt. Mutta pelastin itseni hulluudelta, enkä ole enää minä. Minä olen me, ja me olemme minä.

Ja ne kertoo mulle, että Elina on kuollut. Se, joka syntyi tähän kehoon. Siitä on jäljellä enää kuori, tämä keho. Että se kuoli siinä neljän vanhana. Sen jälkeen se katosi. Muut ottivat sen paikan; täyttivät ja kansoittivat tyhjäksi jääneen kehon. Ensin oli Ensimmäinen, tai niin se ainakin uskottelee. Muut eivät ole ottaneet nimiä, koska niin on helpoin. Ja Ensimmäinenkään ei päättänyt itse nimeään, muut päättivät käyttää sitä koska niin on helpoin ja paras. Ja mua naurattaa koska tämä on vain helvetin absurdia. Tämähän on psykoottista! Tämän täytyy olla! Ei kukaan koe tällaista ilman psykoosia! Ei saa kokea. Se on väärin. Ja mun keho kramppaa, ja mun keho nykii. Mä en pysty liikkua, ja mun kynnet uppoaa ihoon ja sen alle uudestaan ja uudestaan.

Ja jos mä kahdeksan kuukautta sitten olisin tiennyt, että vapauttamalla mun mielen kahleista mä vapautan tuhon, en ehkä olisi tehnyt sitä. Nyt mä tiedän liikaa, ja odotan kauhulla tuleeko kuolema ulkoa vai mun sisältä; kuka ehtiikään ensin? Jos mä olisin tiennyt, että joudun kohtaamaan gynekologin "hoidetaanko tuota ihosairauttasi? tarttuuko se helposti? tarvisitko lähetteen ihotautilääkärille?" ja neurologin "mikä sairaus ihossasi on?" -kysymykset. Ja sen sairaanhoitajan, joka ei uskalla koskea muhun ennen kuin olen vakuuttanut tehneeni jäljet ihossani itse. Ehkä olisin jättänyt mieleni sinne lääkkeiden luomaan keinovankilaan. Joskus kemiallinen pakkopaita voi olla parempi kuin todellisuus. Mutta pian mä en sitä kai saa aikaan mitenkään. Lääkkeiden erityiskorvattavuuskin kai purkautuu kun diagnoosina ei enää ole "vaikea psykoosi tai muu vaikea mielenterveyden häiriö", joten kalliita mielenturruttajia ei enää voi edes harkita. Ja eihän niitä vain mielen lukoksi määrätäkään.

Mä en vain jaksaisi. En jaksaisi en jaksaisi en jaksaisi en jaksaisi. Loputtomasti turvallisia numeroita, loputtomasti sääntöjä ja turvautumista logiikkaan. Tieto siitä, että mun läheisimmillä ystävillä ei ole oikeasti minkäänlaista käsitystä siitä, mitä mä todella olen - ei oikeanlaista kokonaiskuvaa. Ne näkevät vain pienen osan, aina vain sen pienen osan vaikka kertoisin asian olevan niin. Ja tieto siitä, että valheet ovat totta. Että ne ovat läsnä jokaisessa hetkessä, ja että ne menevät syvälle ja syvemmälle. Että mä olen kasvanut valheeseen, ja valheessa. Ja mä tunnen mun kehon luut mutta mä en tunne mun kehoa. Mulla on nälkä, mutta ruoka maistuu oksettavalta. On kuuma ja huimaa, ja mä mietin onko mulla kuumetta vai olenko vain juonut liian vähän. Kuumemittari näyttää normaalia lämpöä, ja juoma ei mene alas kurkusta. Mä tärisen ja mä nyin. Mä hymyilen ja mä nauran. Mä en ole olemassa, ja mä toivon niin kovin etten mä oikeasti olisi olemassa. Että mä voisin vuotaa sen kaiken verenä itsestäni pois. Ja lopulta mä vain upotan kynnet ihoon uudestaan ja uudestaan, ja tunnen itseni oksettavaksi, ja saan lisää syitä vaipua loputtomaan unelmakoomaan, jossa odotan euforiaa joka ei koskaan täysin saavu - on vain loputtomasti täydellistä kadotusta.


Tällä hetkellä mä vain oksetan itseäni niin loputtoman paljon. Ja tavallaan tiedän kyllä miksi.

( Tapa mut. )

np: SANNI - Supernova

1 kommentti :

  1. Jos haluaisit jutella, jollain tavalla, mielelläni kanssasi keskustelisin, tai jotain. Minullakin dissosiaatiohäiriö, sitä vuosikausia hoidettiin väärinä mielensairauksina, mutta nykyään, kolmen ja puolen vuoden terapian jälkeen, olen eheämpi kuin koskaan aiemmin. Ajattelin vain, jos haluaisit jutella jonkun kanssa, joka on kokenut samankaltaista kuin sinä nyt.

    Jätin sinulle joku aika sitten seurauspyynnön instassa, mutta torjuit sen (en ihmettele, ethän voi tietä mikä erkkipetteriraunio voisin olla). Jätän uuden pyynnön, hyväksyt tai jätät hyväksymättä. -litengravling

    VastaaPoista