Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Tuhon kynsissä on aikamme sieluton




Vanhat maiharit alkoi hajota osiin, joten tilasin uudet. Ei olisi ollut varaa, mutta toisaalta mulla on vain yhdet ehjät ja käyttökunnossa olevat kengät, ja niissä on korot. Ehkä tämä oli ihan oikeutettu ostos. Ehkä ei. Vietin torstain ja perjantain ja lauantain ja vielä osaksi sunnuntainkin helpotuksen onnellisuuskuplassa. Oli helppo ja kevyt olla, eikä mikään paha voinut mua koskettaa. Mä selviän mä selviän! Tuntuu, että nuo helpot päivät kestivät vuosia. Maanantaina totuus iski täysillä päin kasvoja. Enää en tiedä mikä päivä on, sillä vain makaan kaiken ajan sängynpohjalla. Tuntuu keskiviikolta, mutta saattaa olla tiistaikin. Sillä tuskin on väliä, ei minulle. Ei tällä viikolla, ei ainakaan tänään. Ihmeellistä kyllä jaksoin avata koneen ja aloittaa kirjoittamisen. Seinään on tosin nojattava jotta jaksan tässä istua, ja lihakset kipuilevat kuin olisin tehnyt suurenkin fyysisen suorituksen.

Ja uni ei tule. Viisi tuntia päivässä, tai kuusi jos olen onnekas. Viimeisen kahden viikon aikana mun keskimääräinen nukuttujen tuntien määrä on tipahtanut tunnilla siitä mitä se on ollut viimeisen kuukauden aikana kokonaisuudessaan. Ja se tuntuu (mutta tuskin näkyy; silmänaluset ovat kuin mustelmilla jo muutenkin - onneksi silmälasit peittävät kai suurimman osan). Puren hampaita yhteen taas niin että leukanivel on alkanut naksua - se ei ole tehnyt sitä viikkoihin. Viimeksi olen ottanut särkylääkettä säännöllisesti kesäkuun puolella; heinäkuu on ollut särytön. Kiitän yöunien parantumista, ja kiroan sen, että nyt en taas saa unta enkä ymmärtänyt myöntää tarvitsevani jotain kun lääkäri sitä silloin viime viikolla kysyi. Eihän tämä vielä paha ole, ja kun mä olen jo tottunut... Sepä juuri. Olisi pitänyt käydä siellä yksityisellä kyselemässä maksujärjestelyitäkin, mutta en jaksa en jaksa en jaksa en jaksa kun aamulla sattuu nousta edes vessaan. Ja pahinta on, että ehdin tottua jo olemaan enemmän ylhäällä kuin sängyssä, ja selkä ei pidä tästä muutoksesta takaisin entiseen.

Ja mä kynsin ja raavin ja kaivan ja revin ihoani taas kuin viimeistä päivää. En osaa lopettaa. Väsymys vie suurimman terän häpeältä, sillä ei ole voimia hävetä. Mutta jos eksyn ihmisten joukkoon, mua tuijotetaan. Pitää verhoutua ja peittää. Kasvoja en saa piiloon, sillä en edes osaa meikata. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi taidoksi opetella - yritin tosin kun muutkin, mutta en saanut siitä koskaan mitään muuta kuin turhaa stressiä. Ehkä pitäisi vain laittaa pussi päähän. Enpä näkisi itse sitten veripilkullisia lakanoita ja rupista kehoani; ehkä stressi vähenisi ja vähäkin häpeä katoaisi? Eeh. Lääkäri antoi tosiaan luvan nostaa venlafaksiinia toisen pikkunoston jo viikon jälkeen jos en tunne vaikutusta. En taida tuntea. Tosin olen miettinyt, että mistä sen edes huomaa - miltä tuntuu kun tuntuu hyvältä, tai edes paremmalta? Mistä sen huomaa? Entä jos en huomaakaan sitä? En voi luottaa itseeni, en voi luottaa muihin. Ikuinen ongelmani, ja se vaikeuttaa aika helvetin montaa asiaa.

Jotenkin on lannistavaa tajuta, että on vaikea tietää mistä aloittaa mun ongelmavyyhdin purkaminen. Tuntuu, että aina kun jokin helpottuu, toinen oire triggeröityy esiin. Ja sitten kun se saadaa helpottumaan, tulee jotain muuta tai se ensiksi helpottunut takaisin. Mä en jaksaisi tällaista. Mä en myöskään jaksaisi pelätä itseäni. Tahtoisin kirjoittaa hoitajalle sähköpostia asioista, joita tiedän Ensimmäisestä ja koko systeemistä, mutten saa tarpeeksi selkoa kokonaisuudesta jotta pystyisin purkamaan sitä järkevään tekstimuotoon. Väsyttää ajatuskin siitä, että pitäisi miettiä mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Ehkä siis ei ole vielä aika kertoa, mutta toisaalta ahdistaa pitää se kaikki sisälläni. Kuusitoista päivää seuraavaan tapaamiseen. Lääkäri käski jättää soittopyynnön kansliaan, jos tahdon että se ottaa yhteyttä jo heti palatessaan. Tuntuu, että pitäisi. Toisaalta en haluaisi, en ainakaan vielä. En ole odottanut tarpeeksi kauan. Lääkkeen nosto ei ole voinut vielä edes vaikuttaa. Pitää venailla vielä ainakin kolme viikkoa, mieluummin neljä. Ja mitäpä tuolle unellekaan voisi. Tai kynsimiselle. Ei ne lääkkeillä parane. Mä en lääkkeillä parane.

Aivot on puuroa ja keho väsynyt. Pakko sammuttaa kone ja sammuttaa aivot ja sammuttaa keho ja vain tuijottaa vuorotellen seinää ja kattoa. Mä olen väsynyt olemaan. Mä olen väsynyt yrittämään. Mä olen loputtoman kyllästynyt elämään elämää, jolta en saa yhtään mitään hyvää. Pahinta on ettei tähän edes kuole; pahinta on että tää koko systeemi on olemassa jotta mä pysyn elossa. Se mikä tappaa mua pitää mut elossa. Mä voin luovuttaa, mutta sitten joku muu tulee ja ottaa mun kehon ja hengittää mun puolesta. Mä olen liian vahva kuolemaan, ja se on helvetti sentään kamalinta mitä mä tiedän olevan olemassa.

np: Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää

4 kommenttia :

  1. 1. Ihanat kennät! Pitäisi itsekin hankkia kunnolliset, eikä aina jotain kertakäyttöisiä kahden markan tennareita.
    2. Hyvä että edes välillä onnellisuuskuplaa, vaikka sieltä putoaminen onkin inhaa.
    3. Otatko Instagramiin [ainstagrääm] seuraajaksi kenet tahansa? En kehtoo laittoo pyyntöö, jos linjasi on, ettet hyväksy tällasii rasvaisii stalkkereita (esim. minae).
    4. Terveisiä täältä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 1. suosittelen lämpimästi. vanhat martenssit kesti jopa 6+ vuotta - ja mun käytössä terveisin potkin ne piloille kun en osaa nostella jalkojani...
      2. en ota tähän kantaa koska en ole varma mikä se on :---D
      3. rasvaiset stalkkerit ei pääse. sinä kyllä joo. heitä pyyntö!!
      4. moips :3!

      Poista
  2. Martensit on parhaat kengät ikinä ;_; Tilasin itsekin vähän aikaa sitten uudet, vähän jännittää kuinka rei'illä mun jalat tulee olemaan kunnes kenkulit ovat muotoutuneet räpylöihini!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. !! ♥ itse olen yrittänyt hitaasti kouluttaa näitä pitämällä kenkuleita jalassa vaikken mihinkään liiku. ehkä sitten kun liikun niin sattuu hieman vähemmän? ... se jää nähtäväksi B---)

      Poista