Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 15. heinäkuuta 2016

What if I said I was built on bricks of carelessness and crumbs?


What if I said I would break your heart?


What if I said I have problems that made me mean?


What if I knew I would just rip your mind apart?


Maybe you can stop before you start -
maybe you can see that I just may be too crazy to love.


If I told you solitude fits me like a glove...

Noin kahdeksan vuotta sitten näihin aikoihin mä kirjoitin eräälle lastenpsykologille kirjeen. Siinä mä kerroin äänistä, harhaisista oloista, mielialanvaihteluista, pakottavista ajatuksista, outouden tunteesta, aggressioista, itsetuhoisista ajatuksista, jotka tahtoivat että tapan itseni. Ajatuksista, jotka käskivät tehdä pahaa muille. Oloista, jotka tulivat ja menivät ilman varoitusta. Tapasin hänet kai muutaman päivän päästä kirjeen kirjoittamisesta. Istuin vieraassa huoneessa vaivaantuneena sillä aikaa kun hän luki kahden A4-sivun verran tekstiä huonolla käsialallani ja sekavassa mielentilassa kirjoitettuna. Huoneessa oli hämärää, ja sinertävää. En ollut käynyt siellä aikaisemmin. Psykologi oli syystä jota en enää muista siellä sillä kertaa. Lopulta hän nosti katseensa papereista, huokaisi tuskin huomattavasti. Sanoi ne sanat, joiden painon kykenen tuntemaan vieläkin. "Mä luulen että mun taidot ei riitä auttamaan sua." Takaisin psykiatrian arviointipoliklinikalle. Varhaiskuntoutukseen psykoottisena. Kahdeksan vuotta.

Tänään mä tapasin psykiatrini. Hoitaja on lomalla. Tapasimme vasta toista kertaa, ensimmäistä kertaa kahdestaan. Olin lähettänyt aikaisemmin hänelle pitkähkön, kahdentuhannenkolmensadan sanan sähköpostin. En päässyt siinä edes alkuun, mutta raapaisin pintaa. Ajattelin, että kai se riittäisi. Eihän hän edes tuntenut minua. Ehkä olisi parempi olla vuodattamatta kaikkea kerralla - kun eihän hän edes tietäisi kaikkien asioiden yhteyksiä ja taustoja. Istuin siihen samaan tuoliin mihin viimeksikin. Mä istun aina samaan tuoliin joka kerta. Niin olen tehnyt jokaisen psykiatrini luona. Aina se sama tuoli kuin ensimmäisellä kerralla. Aina. Turva. Haluatko sä puhua tästä sun sähköpostista, vai...? Siitä vaikka... Siitä. Siitä joo,

Mä olen viettänyt edellisen yön lähinnä valvoen - taas ja aina vain. Unettomuus on tiukentanut taas otettaan viimeisen reilun viikon tai kahden aikana. Mä itkin, mä pyörin sängyssä. Mä laskin ja suunnittelin. Kaikki on valmiina. Hidas suunnitelma, mutta sen varmempaa en saa. Itseni elävältä polttaminen ja/tai räjäyttäminen on liian vaikea toteuttaa, varsinkin kun halua tuhota kenenkään ulkopuolisen omaisuutta edes vahingossa. Mutta on mulla lääkkeet. Satoja grammoja. Satoja kappaleita. Kyllä niillä pitäisi kuolla. Itken kohtaloani, itken elämää jota en saanut. Itken, kunnes tyyneys saavuttaa mut. Jos mua ei voi auttaa - jos lääkäri sanoo ettei apua ole - mä alan toteuttaa suunnitelmaani. Ilman aikarajoja, mutta pidän sen mielessä koko ajan. Kun aika on oikea ja sopiva, mä lähden. Aamulla herään. Yritän pukea sukkahousut jalkaan, mutten osaa aloittaa. Pyyhin kyyneleitä niihin. Kyyneleet eivät lopu. Toivotonta; elämäni on toivotonta. Lopulta saan käärittyä toisen sukan, ja huomaan sen olevan jo varpaista rikki. Suoraan paketista; uusi - ja jo rikki. Kuin minä. Itken lisää. Piilotan turvonneet silmät aurinkolasien taakse. Tuomiopäivä.

Mulle jäi mieleen sun sähköpostista päällimmäisenä se, mitä kirjoitit älykkyydestä. Päässä alkaa hokea ei ei ei ei ei ei ei ei ei älä sano ei älä en halua kuulla. Ja psykiatri toteaa mun olevan älykäs. Sun täytyy olla keskivertoa älykkäämpi. Dissosiaatio on älykkäiden tapa selvitä. Kyyneleet virtaavat taas. Ensimmäistä kertaa joku sanoo mua älykkääksi suoraan päin naamaa. Joku tavallaan auktoriteettiasemassa oleva. Joku, jonka sanoilla on erityistä painoarvoa. Itken itken itken itken ja lääkäri toistelee että olen älykäs, kyllä olen. Kertoo faktoja, jotka puhuvat sen puolesta. Itken vieläkin, kun ajattelen. Mä olen oppinut koko elämäni pitämään itseäni tyhmänä vastoin omaa tunnettani. Ja nyt vihdoin joku sanoo sen ääneen. Elina sä et ole tyhmä.

Ja me puhutaan siitä, miltä tuntuu. Sanon että olen toivoton. Kaikki on ohi. Millään ei ole merkitystä. Turhaa - kaikki. Kaikkiko? Kyllä, aivan kaikki. Ja ensimmäistä kertaa sitten varmaan vuoden 2009 mun olojen yhteydessä mainitaan masennus. Ootko ajatellut että sä voisit olla masentunut? Oliko sulla jo joku lääkitys siihen? Ja mä sanon, että olen kokenut itseni masentuneeksi koko ajan - koko vitun ajan. Että kukaan ei vain ole kuullut sitä. "Niin, tietysti olet masentunut. Se on täysin ymmärrettävää. Mutta ei siihen lääke auta, ei me voida nyt kokeilla siihen mitään. Sulla on jo siihen lääke." Naurattaa vähän, kun lääkäri sanoo että mitä jos kokeiltaisiin nostaa Venlafaxinin annostusta (se lausuu sen väärin joka kerta) sillä vaikutan sen silmiin aivan selkeästi masentuneelta ja mitä sanon vain vahvistaa sen tunnetta - ja että jos nosto ei toimi niin onko mulla kokeiltu muita masennuslääkkeitä. Ai vain Cipralex? Mutta sittenhän meillä on koko Pharmaca läpikäytävänä! Ja niin mä saan ohjeet nostaa Venlafaxinin annosta hitaasti sadastaviidestäkymmenestä kahteensataankahteenkymmeneenviiteen. Josko saataisiin helpotusta. Niin. Josko vihdoin.

Vielä lääkäri kysyy onko muuta mielessä. Mutisen emmätiedä ja jatkan kuitenkin siitä miten ahdistavina koen harhaisten ajatusten lisäksi sen jonkin, joka tahtoo tappaa muita. En jotenkin vain pysty kertomaan, että tiedän siitä enemmän. Lääkäri on tehnyt tapaamisen aikana kohteliaasti selväksi faktoja, joiden puolesta en voi olla psykoottinen, vaan dissosioin. Ja jotenkin tuntuu pahalta, että myöntäisin samantien tienneeni sen. En vain halunnut myöntää. Hävettää. Koska sä tahdoit ensimmäisen kerran tappaa muita? Kerron luulleeni että joskus kahdeksannella luokalla, mutta että viime aikoina olen muistanut että paljon aiemmin. Ala-asteella. Ainakin kuudennella luokalla. Luultavasti aiemmin jo. Mä en ole suoraan lääkärin kanssa puhunut näistä - eihän me olla tavattu kuin kerran aiemmin enkä mä ole sille kuin yhden sähköpostin laittanut - enkä muutenkaan ole kovin tarkasti kuvannut tuntemuksiani tästä puolestani. Tulee aivan puskista, kun lääkäri toteaa että tuo puolihan kuulostaa ihan psykopaattiselta, eikö ja hämmennyksen määrä kun niinhän minä olen ajatellut. Siltä se minusta tuntuu. Itken vähän vielä aina vain lisää. Tämä ihminen kai ymmärtää. Helpotus tuntuu aivan kamalalta - se paras tunne pitkiin aikoihin.

Lisää turvonneita silmiä aurinkolasien takana. Taakka on poissa. Mä leijun onnellisena halki kaupungin. Mä en ole yksin, joku kuuli mun huudon. Vihdoin jumalauta joku kuulee. Mä tiedän, että olen luullut näin lukuisia kertoja ennenkin. Mutta mulla on tässtä erityisen hyvä tunne. Se ihminen - mun psykiatri - sen silmissä on älyä. Mulla on tunne, että sillä ei ole ensimmäisenä prioriteettina ammatissaan ihmisten auttaminen - se on jotain mikä on mukava lisä siinä, että hän saa tehdä jotain mikä häntä kiinnostaa. En osaa täysin selittää, mutta vaistoan siinä ihmisessä jotain samaa kuin itsessäni. Ei mitään pahaa ja pimeää, vaan hyvää. Ehkä minussakin on jotain hyvää? Ja loppupäivä on iloa sumua onnea helpotusta pientä pelkoa epäuskoa kyyneleitä hymyä hymyä naurua hymyä. Mä en tiedä koska olisin viimeksi ollut näin rauhallinen - rauhallinen huolimatta sisällä vellovasta mustasta merestä. Apteekissa farmaseutti kysyy "niin sä olet lopettamassa tätä lääkettä?" ja menee loputtoman hämilleen kun kerron että annosta nostetaan. Tämän seurauksena se mutisee sekavia kunnes poistun paikalta. Sekin tekee iloiseksi, silleen vähän kierosti mutta jokin sen hämmennyksessä oli ilahduttavaa.

Ja posti on tuonut mulle kaksi paria plugeja Custom Plugsilta. Lasiset ja kiviset - sekä puoli-ilmaisia tarroja - ehkä korvat nyt hieman rauhoittuvat kun en kiduta niitä enää paskalaatuisella akryylilla. Ne on kauniit ja uskomattoman hyvät korvissa. Hymyilen ehkä liian leveästi - kuten myös kopiolle mun leuan röntgenistä. Sekin saapui postissa, kustannusarvion kera. Yksityisellä kesti vain kuukausi saada tuo postitettua mulle, mutta kai sen voi antaa anteeksi. Kustannusarvio koko hoidon hinnasta on 1408€ - summa josta on vähennetty arvioitu Kelan korvaama osuus. Yksi juurihoito (silloin kesäkuussa hammaslääkäri vihjasi käsittääkseni, että kyseisen hampaan hoidossa olisi jokin mennyt aikoja sitten pieleen ja reikä olisi päässyt paikan alla leviämään) ja liikaa paikkauksia. Ehkä mä jätän pienemmät paikkauksen julkiselle - tai ainakin myöhempään. Juurihoidon rahoituksesta pitää mennä keskustelemaan. Leukakirurgi oli kommentoinut mun leuan tilannetta että koska näkyvää vikaa leukanivelissä ei ole, ei leikkaushoito oikein tule kyseeseen (tähän kai vaikuttaa myös ikäni). Kipulääkettä ja lepoa. Olen tosin itse nyt huomannut, että puren hampaitani yhteen päivisin voimakkaasti aina kun univaje suurenee, joten ehkä sietämätön univaje ja stressi ja vaikka mikä vaikuttivat siihen leuan oireiluun. Kyllähän tuo kiertyy edelleen miten kiertyy, mutta särky on oikeastaan kadonnut. (Ja jos ymmärsin tuota lausuntoa oikein näkyy hampaiden pureminen myös röntgenissä?)

En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä tänään olen vain voinut sitten lopulta kovin erittäin erikoisen hyvin voihan sentään! Tämä on hämmentävää. Vaikka en ollutkaan saanut vesimaksun palautuksia ja en sen takia päässyt Helsinkiin tapaamaan Wilmaa - silti. Wilman ehtii kyllä nähdä (anteeksi ihminen! ;___;), mutta psykiatrin sanat juuri oikealla hetkellä on vähän harvinaisempi tapaus - jopa harvinaisempi kuin se, että näen ystävää. Tavallaan inhottaa kun päivä on jo vaihtunut ja kello paljon ja pitäisi nukahtaa tai ainakin yrittää ja en vain tahtoisi tämän päivän loppuvan koska aina on mahdollisuus että huominen on synkkä tai synkempi tai synkkääkin synkempi. Mutta jokin sairas toivonkipinä syttyi mussa ja se pelottaa ja se itkettää ja se tekee niin hyvää.

Montako psykiatria tarvitaan pelastamaan Elina? Ainakin kolme, ja yksi yleislääkäri. Yleislääkäri toteaa avuntarpeen. Ensimmäinen psykiatri varmistaa tämän ja yrittää hämmennyksensä keskellä saada jotain aikaan. Toinen toteaa ensimmäisen olleen väärässä ja korjaa hoidon suuntaa oikeampaan. Kolmas sitten asettelee palasia paikalleen ja ymmärtää - kai, ehkä, toivottavasti.

np: BANKS - And I Drove You Crazy

8 kommenttia :

  1. Mä en tiedä miksi, mut aloin itkemään tätä lukiessa. Oot aivan super hyvä kirjottaa. ♥ Hämmentävät ja rauhalliset päivät on kivoja, muistat niitä sitten lämmöllä. :') Ps. Oot kaunis! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. yyyh ei tällaisia kommentteja nyt mäkin about pillitän ja apua en halua juna on liian julkinen randomitkuun! ;_____; ♡ kiitos!

      Poista
  2. Niin ihania kuvia! Niin ihana sinä ♥

    VastaaPoista
  3. se on ihan mielettömän hyvä tunne kun löytää sen ihmisen joka tunnistaa susta asioita joita et välttämättä edes sano. toivottavasti tästä ihmisestä olisi sulle apua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä! :3 toivon myös. tässä on aika kauan jo venailtu että asiat loksahtelisivat kohdalleen... että jos nyt löytyisi edes oikea(hko) suunta!

      Poista