Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 30. elokuuta 2016

Kuurot, sokeat - ja mykät


Mä oon väsynyt ja tahdoton. Jos mä onnistun haluamaan jotain, mä en kykene sitä itselleni antamaan.

Mä etsin ja pyydän lupaa luovuttaa, mut enkö mä ole jo muka luovuttanut?
Mistä mä voisin vielä päästää irti? Ei mulla ole mitään jäljellä.

- -

elämäni piirrettynä kartalle niin pieneen
sentti kertaa sentti, siihen ison kylän viereen
oon nojaillut mä seiniin, ihmetellyt nurkan takaa
miten pyörät pyörii; miten maailmamme makaa

on toiset menneet tutkimaan jo miltä siellä näyttää
ja hyvin ovat osanneet siel kaiken ajan käyttää
myös luvattu on mulle että vielä joku päivä
tiedän mikä tarkoitus on minun elämällä

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen
"

np: Jenni Vartiainen - Koti

maanantai 29. elokuuta 2016

Acid

Tekee mieli satuttaa. En tiedä miksi, enkä välitä edes. Kerrankin tuntuu joltain, kerrankin tahdon jotain. Kai tää siis on hyvä. On vain vaikea päättää; liikaa vaihtoehtoja. Viiltää en aio, se ei onnistu. Houkuttais rikkoa luita tai kääriä happoa iholle. En ole vain varma onko sitä happoa, jos ei niin kyllä mä jotain tarpeeksi emäksistäkin varmasti löytäisin. Pitää tutkia. Päätä särkee ja mä oon krampannut yhden pitkän vartin putkeen korviani pidellen. Joku kai kävi ovella ja käski lopettaa seinän potkimisen; isä kai. Sen jälkeen makasin reilun puoli tuntia voimattomana, hiessä uiden. Raajoja särkee. Pää on painava. Seuraavaan poliaikaan on kymmenen ja puoli päivää. Sitten saan mun neljäkymmentäviisi minuuttia, joiden aikana voin yrittää puhua. Sitten taas kahden viikon tauko, ellei päädytä pidempään taukoon. Mä yritän edelleen kaivaa sitä halua kuolla mun sisältä mut helvetti kun en saa siitä kiinni.

Mä en näe mitään enää, missään. Pimeää, tyhjää. Ei mua edes masenna - ei tavallista enempää. Mä ymmärsin ettei ne BDI-pisteet voi mun kohdalla kertoa mitään, sillä mun normaali on todelakin vaikea masennus, ja mun hyperaktiivinen sijoittuu keskivaikean masennuksen pisteille. Vasta yli 50 pisteen voi alkaa miettiä, jos mua masentaa. Tällä hetkellä pisteitä saisin 41, eli ihan tavallinen päivä. Samanlainen kuin nää on ollut vuosia - ei mitään uutta. Mä yritän pakottaa itseni löytämään jotain, mutta en oikein edes tiedä mitä etsin. Mitä mun pitäisi olla? Naurattaa miettiä, että jos tällä sekunnilla Kelassa jossain mielenhäiriössä toteaisivat mut soveltuvaksi kuntoutuspsykoterapiaan, ja aloittaisin sen, ja siinä kahdessa vuodessa saisin itseni kasaan, niin oisin aika lailla melkein kaksikymmentäyhdeksän kun pitäisi alkaa harkita koulua. Jos pääsisin ekalla sisään seuraavana syksynä, ja opiskelisin sen about neljä vuotta, niin mä valmistuisin vuonna 2024 - ollessani kolmekymmentäneljä. Kuka olisi niin tyhmä, että ottaisi kolmenelosen töihin - kolmenelosen, jolla ei olisi päivääkään työkokemusta? Onneksi ei tarvi miettiä. Tollasella aikataululla ei tapahdu mun elämässä mitään, eikä edes pidä tapahtua. Liian nopeat ja äkilliset muutokset eivät pidä valheellisuudessaan. Sen mä tiedän kokemuksesta. Ihmeparantumiset on pelkkää paskapuhetta ja totuuden kieltämistä.

Hetken mun mielessä läikähtää; mä tunnen. Ajattelen sitä, miten kaunista siellä veden alla oli silloin lapsuudessa. Kun aika pysähtyi ja oli aivan hiljaista. Vihreää, ja auringonvalo leikki vaikka siellä jossain ylhäällä ei edes paistanut aurinko vaan satoi. Sinne ois ollut hyvä jäädä, turvaan. Hiljaisuuteen, kauneuteen. Miksi mä nousin? Mä en muista. Mä en muista edes miten. Hetki päättyi ja mä yskin vettä ja hengitin ilmaa - taas. Norjalainen villapaita valui vettä ja isä oli vihainen. Äidille ei saisi kertoa, ja lopulta se oli hauska vahinko. Niinhän mä aina olen, ja olen aina ollut. Hauska vahinko.

Tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Välinpitämättömyys palaa. Mä mietin, miten vuosi sitten pystyin luettelemaan asioita, joista pidin. Mä en enää koe mitään sellaista. Miltä tuntuu, kun jokin on tärkeää - kun jokin koskettaa? Mä yritän pitää kiinni, mutta mistä pidän kiinni on jo mennyt - menetetty. Näen unta jossa ihmiset, jotka tunnen, katsoo mun läpi eikä vastaa kun kutsun. Ne kävelee ohi, ja puhuu toisille. Mä näen miten ne hymyilee, ja on tyytyväisiä elämäänsä. Ne pääsi yli. Ne selvisi. Mun pitäisi olla iloinen, ja mä todella yritän olla. Mä en tuhonnut niitä - sittenkään. Mun pitäisi olla aivan helvetin helpottunut ja iloinen.

Yritän olla ottamatta kontaktia millään tavoin, sillä ahdistaa oma itseni, ja tarpeeni puhua kun ei mulla edes ole sanoja. Toistan en tiedä en mä tiedä en tietä en tiedä ja se ei auta - tietenkään. Oon purrut hampaita yhteen; jännittänyt purentalihaksia, sillä kieli hampaiden välissä estää varsinaisen yhteenpuremisen. Silmiä särkee, ja päätä - edelleen. Pitäisi mennä suihkuun. On niin hikinen olo. Mietin et jos paskon nilkkani luut niin ei tarvi mennä keskiviikkona fysioterapiaan tai hammaslääkäriin. Pitäisi vain tehdä se tänään että ehdin perua huomenna niin säästyn sakkomaksuilta. Voiko tuntea itsensä yksinäiseksi vaikka itse valitsee sen - kun ei enää halua puhua kenellekään kun se ei tunnu hyvältä? Mä haluan voida haluta taas. Mä en jaksa näin; pelkkää epätodellista tyhjyyttä ja kipua. Koska voi sanoa yrittäneensä jo?



np: Chelsea Wolfe - Virginia Woolf Underwater

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Muinaisjäännös


Mä yritän roikkua kiinni jossain - missä, en tiedä. Pitäisi yrittää, pitäisi jaksaa; kohti mitä? Minkä takia, miksi? Mä en kykene tuntemaan mitään. Kaikki on tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää. Mä en ole läsnä, ja jokainen kulunut minuutti tuntuu kuin historiankirjasta luetulta; joku muu, joskus kauan sitten, koki sen. En minä. Ei minun osani. En minä. Oliko se edes totta? Eksyinkö historiankirjasta vahingossa fiktioon? Näissä kirjoissa ei ole kansia, eikä nimiä. Pelkkiä sanoja: tyhjää tyhjää tyhjää vierasta tyhjää. Mä yritän vain hengittää, eikä mulla ole enää muuta kuin sanat joita yritän saada uppoamaan muihin. Minun pintaani ne iskeytyivät vuosia liian myöhään, ja väärässä kulmassa. Mä haluan enää kuulla vain sanat Elina me ei osata enää auttaa sua. Ehkä mä sitten voin leijua tän elämän läpi jonkinlaisessa rauhassa.

Mä haluaisin itkeä itseäni - kohtaloani - mutta mun kyyneleet loppuivat itseni suhteen jo vuosia sitten. Nyt mä olen itkenyt muiden takia; miten satutan muita olemalla elossa, ja miten mä näen mun ystävän mielessäni häämekossa ja se säteilee onnea ja mä tiedän että se selvisi. Mä nielen katkeruuden ja yritän hengittää iloa ja ylpeyttä keuhkojeni kautta itseeni. Hiilidioksidin mukana se purkautuu taas ulos musta. Ehkä musta on kehittynyt resistentti kaikelle hyvälle? Mun päässä pyörii taas ne sanat Elina kuoli kun se oli neljävuotias ja mua kylmää. Ne sanat on totta. Jollain tavalla, jollain tasolla mä olen kuollut todella nuorena. Hoitajan ilme viimeksi kun tavattiin ja kerroin asioita - miten sen kulmat kurtistui ja sen silmiin asettui suru ja viha. Mä en ole ollut vuosiin, vuosikymmeniin! -  elossa - en kokonaisena. Kaksikymmentäkaksi vuotta haudattuna elävään ruumiiseen. Miten parannutaan elämästä on mun kohdalla täysin realistinen kysymys.

Mä en osaa enää puhua kenellekään. Mä en tunne mun ystäviä, tiedä niiden elämästä mitään. Onko mulla enää ystäviä - sellaisia, jotka tuntisin oikeasti? Joihin mulla olisi tunneside? Tunnenko mä mitään? Ehkä ahdistusta, ja häpeää. Pelkoa ja epätoivoa. Uupumusta, toivottomuutta. Loppu ei tule. Tää ei ole mun vika, eikä tää ole kenenkään mun ystävän tai kaverin vika. Mä kasvoin joksikin, ja sen takia mä olen jättänyt taakseni viimeisen vuoden sisällä kaiken mulle rakkaan. Mä en enää tunne mitään yhteyttä - vain surua menetyksen takia. Tää on jotain niin kamalaa, etten voi sitä edes kasvokkain sanoa, myöntää - ja koskapa mä ketään kasvokkain näkisinkään? Mä en vain pysty, en jaksa. Välillä haluan, mutta kun todella mietin asiaa... mitä sanoisin? Mitä kertoisin? "Ei puhuta musta, eikä oikein sustakaan - ei puhuta jooko mistään. Voisin oikeastaan mennä." Mitä mulla on enää jäljellä?

Enkä mä voi enää lohduttautua edes kuoleman sylissä; niissä syvissä itsemurha-ajatuksissa, haaveilla. Mä en yksinkertaisesti halua enää edes kuolla. Mä en pääse yli tän tiedon kammottavuudesta. Vuosia mä selvisin, koska mä tiesin että aina on kuolema. Iltaisin mä tuuditin itseni uneen rakkaalla kuolemalla ja aamulla heräsin ajatellen että jos en tänään jaksa voin aina kuolla. Leikin sillä; vedin sitä lähelle ja työnsin taas kauemmas. Nyt siinä on tyhjää - mun ja todellisuuden välissä. Todellisuus painaa mun päälle kaiken painonsa, ja mä luhistun, mutta mä en tunne sitä. Mä en tunne kuin paineen jossain etäisesti, mutta se ei tunnu mussa - ei oikeasti, ei mussa, ei ei ei en mä tunne en. Tämä on kammottavinta ikinä. Siinä missä ennen pelkäsin ties mitä mä pelkään nykyään vain sitä etten pelkää enää. Mä olen tahdoton, mä olen peloton. Ampiaiset istuu mun kädelle, hämähäkit kävelee jalalla. Mä en liikahda, mä puhun niille kuin vanhoille ystäville. Mä kävelen pimeään metsään ja annan sen kuiskia susien kielillä mun korvaan - ihoni ei kohoa kananlihalle, silmät ei hae kiiluvia silmiä pimeydestä. Tää on toivottomuuden huipentuma; hetki jolloin toivolla ei ole enää mitään merkitystä. Mulle on täysin sama mitä mulle tapahtuu. Kuolen, elän, olen, en, mitä vain, lyökää, älkää, puhukaa, älkää, hengitän, hengitän, sattuu, en tunne sitä, aivan sama. Voiko tällaista edes olla?

Mä rukoilisin harhaisuutta, jos uskoisin rukouksen voimaan - jos jaksaisin uskoa mihinkään. Mä toivoisin menettäväni järkeni ja katoavani johonkin keksimääni todellisuuteen, mutta mä tiedän olevani aivan liian järjissäni ja aivan liian sekaisin siihen. Mä en kykene erottamaan dissosioinnille alkua tai loppua ja mä luulen että se on läsnä koko ajan ja jatkuvasti. Ja jos Elina on kuollut, mitä muutakaan olisi kuin dissosiaatio? Mitä muuta mulla olisi? Jos mä olen elänyt näin aina niin kai mä olen jo niin tottunut tähän etten mä enää kykene erottamaan tässä mitään outoa? Mun osat on erillään, mutta systeemi on niin tottunut itseensä ettei se huomaa itsessään mitään outoa. Me ollaan minä ja minä olen me ja tavallaan tässä ei ole mitään outoa kuin se että muut ulkopuolella kertovat että vaikeat olot johtuvat minusta itsestäni - meistä. Liika kipu on jakautunut lukemattomiin paloihin ja jokainen pala huutaa tuskasta. Ei ole ketään pohjana, pitämässä kasassa. Leijutaan, leijutaan. Äärettömässä tyhjiössä ei voi pudota, ei tippua, ei vajota.

Kenen suulla mä huudan äänettömästi? Kuka antaisi mulle tahdon kuolla? Miksi mun katse ei koskaan kohtaa mun katsetta? Miten muiden ihmisten kehot ovat yhteydessä niiden mieleen - miten ne ovat tietoisia toisistaan? Miksi mä ymmärrän yhteyksiä herkemmin ja syvemmin kuin muut? Miksi mä en jaksa hengittää mutta hengitän aina vain? Voiko aikaan hukkua - voisinko mä hukkua aikaan? Mä jalat kramppaa mut se ei häiritse mua. Mä en tunne näppäimistöä, enkä ole varma kuka näkee näytölle ilmestyvät kirjaimet. Nää mun ajatukset - onko ne mun? Mulla on keho, joka estää itseään kuolemasta. Se katkaisee yhteydet, vaikka se ymmärtää ettei ole järkeä elää. Keho pelkää kuoleman edessä kuin haavoitettu eläin; pakokauhua pakokauhua mutta sitähän se on. Mä olen haavoitettu eläin ja mä olen häkissä. Kalterit on kuvitteelliset, mutta silti käsinkosketeltavat. Tahdon et joku sanoisi: Elina sinä olet rikki - sinä ihan oikeasti olet rikki. Että joku myöntäisi että mä olen todella rikki, enemmän rikki kuin useimmat. Koska tuntuu kamalalta yrittää selittää muille etteivät he voi ymmärtää - tuntuu että loukkaan vaikka mä en ikinä tarkoita pahaa. Mä haluan vain että edes joku muu saa hyvän elämän.

Mä kuulostan vanhalta ja uupuneelta, mutta mä olen vanha ja mä olen loputtoman uupunut. Silmien alla mustat jätesäkit täynnä elämän saastaa. Niitä sielun peilejä kehystää ryppyjen armeijat. Harmaa, vihertävä ja punertava iho. Kalpea - kuin kuolleella. Vain suonissa kiertävä veri erottaa kehon ruumiista. Tyhjät silmät eivät katso koskaan kohti - ja jos katsovat niistä paistaa kylmä, pohjaton tyhjyys. Tää katse voi tappaa - toivon, ja uskon. Mä en ole tappaja - en kai vaikka tahtoisinkin. Liikaa vaivaa. Mä oon vain uupunut kuori. Vuosia sitten, ensimmäisillä kerroilla psykiatrian polin kylmässä huoneessa (silloin kuin se vielä sijaitsi toisaalla), mä kerroin miten musta tuntuu kuin olisin pelkät ääriviivat joihin vaihtuu sisältö hallitsemattomasti jatkuvalla syötöllä. Katselin sitä sivusta, pelkkinä ääriviivoina. Nyt mä ymmärrän, että se ei ollut harhaa. Mä olen sitä; ääriviivat ja loputtomasti vaihtoehtoja täytteeksi mutta mikään ei sovi kunnolla kun kaikista puuttuu liikaa paloja. Nyt polilla tahdotaan vain harventaa mun käyntejä ja mä unohdan siinä välissä olevani olemassa. Sanoisipa joku ettei mua voida enää auttaa.

Mä toivon, et voisin sanoa että nää on viimeiset jäähyväiset. Mut mä en voi.

np: Frøder - Dopamine

lauantai 27. elokuuta 2016

An echo, a whisper - silence; haunting


mitä mulla on?
tunteettomuutta
tyhjää tyhjää
kuolemaa, joka ei tule
vierautta, kipua
itsevalittua yksinäisyyttä
kun jokainen sattuu
ja mä vain satutan.

saanko mennä jo
- miksen mä koskaan saa mennä?

muhun sattuu, mä en jaksa.
lopettakaa mun kipu - nyt.

pää huutaa "pitää kirjoittaa".
mä en kykene, mitään ei tule ulos.
mä en tunne mun kehoa tai terää iholla
enkä mä voi painaa sitä jos en kontrolloi.
vitun suojamekanismit. vittu.

eikä mua voi auttaa mitenkään.
ei vittu voi.
"älä anna epätoivolle valtaa."
jos tapan; onko vankilassa hyvä olla?
oisko mulla vihdoin hyvä olla?
"älä anna valtaa."
helvetti.

eikä muhun edes oikeasti satu
kun en mä vittu tunne mitään!

mä en ole ikinä ollut näin yksin.
mä olen rikkonut kaiken
ja sanoisin että koska mut on rikottu ensin
mutta tekosyitä; ei muita saa syyttää
omista virheistään
saatana sentään.

kipu käpertyy
tiputtaa siipensä
iskee hampaansa omaan ihoonsa
imee itsensä kuiviin
- oksentaa.

tapa kipu, tapa ihminen.
voimaton
lopussa
tyhjä
tyhjä

hiljaisuus.

np: Frøder - Wild 

torstai 25. elokuuta 2016

Uneton unennäkijä uneksii unista


Hämmentäviä aikoja. Uutta tietoa, vanhoja asioita. Autopilotti on päällä, ja mä ahdistun kun tiedän miten mua väsyttää mutten kykene tuntemaan sitä. Tänään polilla kerroin, että tää on ollut aika jokasyksyistä. Hoitaja ei ensin uskonut, mutta kaivoi vanhoja potilastietomerkintöjä esiin ja hupsista! sama kaava toistuu, vuodesta toiseen. Elokuussa vauhti kasvaa. Kohti syyskuuta epävakaus ja vaihtelut nopeutuvat ja voimistuvat. Syyskuun lopussa viimeistään romahdan. Viime syksyn romahduksesta en ehtinyt edes kunnolla toipua ennen kuin sykli alkoi alusta. Kymmenen kuukautta yritin toipua. Ei tullut vittuakaan oikein. Hoitaja kysyi, miten mua voisi mielestäni auttaa tän suhteen. Vastasin etten tiedä. Tiedostaminen ei auta. Olen yrittänyt tietoisesti hillitä tekemisvimmaani; rauhoittua. Mä haluaisin aina että tää jatkuisi kauan, mutta samalla pelkään sillä mä en tunne olevani läsnä kun voin näin "hyvin" - se en ole minä joka tekee, se en ole minä joka nauraa ja toimii. Mutta mä en osaa rajata tätä - tasata sopivaksi. Aina menee yli ja aina mä väsyn ja vajoan koomaamaan tyhjyydessä vähintään puoleksi vuodeksi. Ja hoitaja sanoo ettei se osaa tarjota mitään avuksi tähän. Oon jo kokeillut vähän kaikkea.

Puhutaan vaikeista asioista, mutta ei ne mulle oikeastaan ole niin vaikeita kuin voisi kuvitella. Mun normaali eroaa muiden normaalista; mun normaali on muille sairasta ja epänormaalia. Hoitaja sanoo olevansa pahoillaan että mun elämä on ollut mitä on. Mä sanon, että musta se on tavallaan huvittavaa, sillä mä en tiedä muusta. Hämmennyn kun joku on pahoillaan. En jotenkin pysty sanoa siinä, että en koe hyötyväni neljänkymmenenviiden minuutin keskusteluista kaksi kertaa kuussa. En mä niissä oikein voi... puhua. Aika loppuu kesken. Ei samasta voi jatkaa kahden viikon tauon jälkeen. Syyskuun yhdeksäntenä on seuraava tapaaminen. Siihen tulee lääkärikin, ja pohditaan mun lääkitystä - ainakin. Pitäisi kai puhua tuostakin asiasta, sillä voisin yhtä hyvin käydä vaikka kerran kuussa tai kahdessa - saman hyödyn (tai hyödyttömyyden) mä saisin kuitenkin. Lääkityksen suhteen oon vähän sitä mieltä, että kaikki pois vaan. Ainakin voisi kokeilla, varsinkin jos Venlafaxin laskettaisiin muutenkin pois vaihdon takia. Mä en koe saavani lääkkeistä suurta hyötyä. Olot tulee ja menee, eikä niihin lääkkeet juuri vaikuta. Korkeintaan niistä katoaa kokemus tunnesisällöstä jos on kourallinen tai kaks antipsykootteja ja mielialantasaajia veressä. Mut ei ne mua auta. Mä aaltoilen ja mä harhailen, mutta sille ei ns. voi mitään - ei lääkityksen keinoin. Valitettavasti ei. Mun pitää oppia elämään sen kanssa, että mä saatan olla puoli päivää ok ja sitten vajota kahdeksi viikoksi harhaiseen lamaannukseen.

Et... jotenkin on vain tunne että kyllä mä tän psykiatrian ja sen tarjoaman avun mulle oon jo nähnyt. On ihmisiä, jotka taistelee vaikeiden ongelmien kanssa, ja ne on paljon mua nuorempia - mut sit kun ajattelee niin silloin kun mä päädyin itselleni vaarallisena ensimmäisen kerran sairaalaan suoraan arviointipolilta niin ne ihmiset on olleet ensimmäisillä luokilla alakoulussa! Siitä on vittu kahdeksan vuotta. Ihmiset, joista on tullut/tulee tänä vuonna täysi-ikäisiä on olleet silloin 10-vuotiaita. Absurdia jotenkin; mä olen jumittanut kahdeksan vuotta samassa paskassa etenemättä mihinkään. Jalat on uponneet syvemmälle mut pintakerros samalla kuivahtanut sen verran että se on painunut kasaan ja edelleen pystyn hengittämään - vaikka keuhkoja puristaakin. Vielä absurdimpaa on ajatella miten kauan on niistä ajoista, kun mä ensimmäisen kerran haaveilin sairaista asioista ja nauroin muiden kivulle. Kuusitoista vuotta on aika pitkä aika elää ilman uskoa mihinkään hyvään. Silti mä olen elossa. Se on uskomatonta, se on surullista. Mut se on tavallaan osoitus myös siitä et ihminen on helvetin outo eläin ja sen ansiosta selviää sairaistakin asioista. Ei järjissään, mut elossa.

En tiedä. Kaikki on aika kamalaa, mutta kaikkeen tottuu. Ennen seuraavaa tapaamista ei taas tapahdu hoidon suhteen mitään. Hammaslääkärissä oon käynyt nyt kahdesti, ja viimeksi melkein nukahdin siihen tuoliin kun oli jotenkin niin rentouttavaa vain olla - vielä kun sain kysyttyä että miksi helvetissä ne puuduttivat viimeksi kun paikkasivat reiän että en mä sitä puudutushelvettiä mielelläni ota jos ei ole aivan pakko. Onneksi syy ei ollut jäätävän kokoiset reiät hampaissa (ne on kuulemma pieniä) vaan se, ettei kukaan nykyään suostu ilman puudutusta paikkauttamaan hampaitaan niin siitä on tullut niille rutiini. Järkytyin hieman kun omasta mielestäni on paljon kamalampaa olla puoli naamaa puuduksissa puoli päivää kuin... no. Eihän se edes tunnu miltään? Eri asia jos tekee kipeää, mutta tavallinen hampaiden paikkaus (ilman pelkotiloja jne.) on erittäin ... helppo juttu - minusta. Yhden hampaan juurihoitokin kokeillaan nyt tehdä ilman puudutusta ja mä tuuletin ilosta. Puudutus on suoraan saatanasta - varsinkin alaleuan. Laulutunnistakin selvisin jokseenkin elossa, ja jäi vähän fiilis että se hämmentyi mun en ymmärrä tästä mitään, mutta tässä tarkka lista ongelmistani -selostuksesta. Ehkä moni ei kykene samanlaiseen objektiiviseen ja kylmäänkin itsetarkasteluun? Tämäkin on niitä asioita, joiden luulin olevan kaikille helppoja ja itsestäänselviä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut huomata ettei se niin taidakaan olla. Fysioterapiassa keskiviikkona oli hirveää ja piti taistella etten katoa kokonaan, mutta taisin jäädä henkiin (ja mua rasittaa kun aina huomautetaan etten kuollut johonkin vaikka ongelma ei ole se että pelkäisin että kuolen vaan lähinnä että olen edelleen elossa?).

Mulla on uutta Murakamia ja Ukonvaaja -dokkari. Ehkä suostuttelen isovanhemmat katsomaan sen mun kanssa (kun täällä heillä nyt olen). Löysin itselleni H&M:ltä kynähameita, jotka eivät maksaneet miljoonia mutta eivät olleet niitä halvimpia trikoopaskoja, jotka rullaantuvat ja kääntyvät omituisesti. Koko L oli jäätävän suuri ja koko M vähän siinä ja siinä, sillä on vaikea löytää sopivia vaatteita kun esimerkiksi H&M:n mittataulukon mukaan lantioni ois kokoa 40/42 (M), mutta maha/vyötärö tahtoisi kokoon 52 (2XL). Etsi siinä sitten sopivia vaatteita. Ja tähän voin vielä itkeä, että olen surrut mun rintoja taas viime päivinä, ja surettaa vielä enemmän kun tiedän että niiden saaminen suht normaaleiksi/siedettäviksi maksaisi melkein kymppitonnin. Kai se on vain parempi tottua elämään näin; nännit navassa ja tyhjien ihosäkkien kanssa rintojen sijaan. Onneksi sentään vain vanhenen tästä kun lapset ei kuulu suunnitelmiin, joten eivät veny vanhenemisen lisäksi vielä imettämisestäkin. Pitäisi kohta hankkia niille omat pussihousut. Ja ei, mua ei naurata vaan oksettaa. Kuvittele omalle kohdallesi kakskutosena kasikutosen tissit potenssiin tuhat ja mieti sitten naurattaako enää :----D ... Ehkä nyt sitä Ukonvaajaa, jos nuo tahtoo.

np: nothing

sunnuntai 21. elokuuta 2016

I ache, I ache; your bones will break - boom boom crack


something, someone
turned out to be
something I should've known
will be the death of me

Illalla mä hajoan. Ei pitäisi rentoutua; ei saisi antaa itselleen hetkiksekään lupaa laskea suojauksia. Silloin mä repeän ja halkean - olen pelkkää kappaletta sinkoutumassa tyhjyyden halki. Raivo valtaa mun kehon ja mun on pakko purkaa se, enkä mä voi iskeä terää sinne minne se kuuluisi joten yritän koskea sillä omaa ihoani, mutta kehoni suojelee mua ja mä en tunne terää iholla tai kädessä - onko se edes siinä? En mä pysty viiltää jos mä en tiedä mitä tapahtuu, joten mä yritän tärisevin käsin käydä läpi lääkkeitä. Antipsykootti, antipsykootti, antipsykootti, masennuslääke, antipsykootti - ei mitään rauhoittavaa. Paniikki ja tärinä. Mä itken ja seuraavassa sekunnissa nauran. Isken kynsiä kasvoihin ja yritän estää niitä uppoamasta silmiini. Mikään ei tunnu. Tärisen ja silmät ravaa jossain enkä tiedä missä. Näen kaiken mutten mitään. Mä rauhoitun vasta kun revin polvesta ruven ja kipu saa kirpoamaan tulehduksen alta pieniä verivanoja ja kudosnestettä. Lopulta oksettaa, enkä tiedä kauanko aikaa on kulunut. Minuutti, vaiko tunti? Olo on edelleen levoton, mutta ainoa nopeavaikutteinen helpotus joka saattaisi toimia on Ketipinor eikä sitäkään ole kuin kaksi ja puolisataa milligrammaa, enkä ole varma riittääkö se nukuttamaan mut - ja ne ketiapiinin haitat ei houkuta.

Nukun levottomasti, ja aamulla herään heikotukseen ja hikoiluun. Ensimmäisenä epäilen unohtaneeni lääkkeet, mutta sitten tajuan etten ole syönyt sitten sen kun edellisenä iltapäivänä söin Milkan luona pitsaa. Kädet eivät meinaa saada juotavan jogurtin purkkia auki, saati jaksaa nostaa sitä huulille. Vaivoin sain sen nieltyä, ja valun takaisin sänkyyn. Palelen, palelen, palelen - ja nukahdan vielä tunniksi. Mä vihaan tätä - miten saatan vain unohtaa syödä, unohtaa juoda. Miten en tunne nälkää, tai janoa - vaikka keho varmasti huutaa. Mä olen loputtoman täynnä vihaa tätä maailmaa kohtaan; sitä miten on olemassa ihmisiä, jotka saavat nautintoa muiden kivusta ja tuskasta. Miten parhaat yksilöt tuhotaan ennen kuin ne ehtivät kehittyä uhkaksi asti. Suurin osa ihmisistä on alhaista, läpimätää paskaa - itsekeskeistä ja ylemmyydessään tyhmää - tai lampaita, jotka eivät uskalla nähdä vääryyttä missään. Minä en halua olla, mutta olen kumpaakin. Se tekee minusta todella huonon, tai antaa toivoa. En itse voi koskaan saada tietää.

Ahdistaa, että mussa asuu lapsellinen usko, että voin helpottaa toisen olennon olemista edes hieman, enkä sen takia kykene tappamaan itseäni - ihmisyyden kiroukset. On kuluttavaa tietää samalla olevansa loputtoman turha, mutta uskoa voivansa vaikuttaa edes johonkin. Ristiriidat ja tiedostaminen - vihaan. Seuraavan sekunnin kohtaaminen pelottaa hetki hetkeltä aina vain enemmän, ja paino kasaantuu hartioilleni. Tiedän pystyväni siirtämään sen jonnekin kauas koska tahansa, jos tarve niin vaatii, mutta tiedän myös etten hyödy siitä mitään. Mä haluan olla tyhmä ja sairas; en ymmärtää ja olla näin tervejärkinen. Oksetan itseäni lähes yhtä paljon kuin muut. Ja miksi totuutta sanotaan eksistentialistiseksi kriisiksi? Miksi on niin väärin nähdä että missään ei ole järkeä ja kaikki on turhaa - ja että ihminen, minäkin, on vain yksinkertaisesti tyhmä ja sairas olento? Mä en jaksa hengittää enää tätä keuhkoja polttavaa ilmaa.

and now I can't even recognize myself anymore
y o u   t u r n e d   m e   i n t o   t h i s

np: Banks - Gemini Feed

lauantai 20. elokuuta 2016

Elämän kirot ja lopunajan kivut

 photo P1010405_zpsdcuiitvk.jpg

Jos ulkopuolinen arvioisi mua kuluneen reilun viikon aikana, hän sanoisi mun voineen todella hyvin. Mä tiedän paremmin. Mä olen kyllä tehnyt asioita. Nauranut. Puhunut. Mennyt ja tullut. Tehnyt, tehnyt, tehnyt, tehnyt. Mitä mulle on siitä jäänyt; miltä musta on tuntunut? Ei mitään, ei miltään, tyhjää, tyhjää. Pelkkää tyhjää. Nyt mä taidan tietää mitä on yliviretila: tätä. Ja koska tää on jatkunut jo päiviä - loputtomilta tuntuvia loputtomia päiviä - mua väsyttää. Mä olen käynyt hammaslääkärissä. Mä olen vienyt mamman junalla Helsinkiin ja Ateneumiin ja se rakasti sitä. Mä olen ollut isovanhempien mökillä ja käynyt sienessä ja saunonut ja pelannut korttia ja puhunut ja nauranut ja tehnyt kaikkea normaalia. Siitä mikään ei tunnu omalta. Mä en ole ollut läsnä missään hetkessä. Tuntuu kuin olisin lukenut jokaisen tapahtuman kirjasta; ne eivät ole tapahtuneet edes kenellekään läheiselle - ehkä niitä ei ole edes tapahtunut? Ehkä ne ovat kuvitelmaa - sepitystä suoraan satukirjan sivuilta.

Helsinki tuhosi taas mun polven - en selvinnyt tästäkään kesästä ilman jo suhteellisen perinteistä suojatielentoa. Mustelma ja sen päällä oleva hieman tulehtunut haavauma ovatkin ainoat kunnon muistot koko päivästä. Mammalle en voisi myöntää, vaikka se varmasti ymmärtäisi. En koe tarpeelliseksi pilata sen tunnelmaa ja muistoa. Ja tänään mä vaalensin Milkan hiuksia ja se meni hieman sinne tai tänne tai jonnekin mutta ainakin lattia (ja kissat!) säästyi. Uskoisin. Toivon. Pelko kumisee sisälläni sillä väsymys on nostanut päätää niin voimakkaasti viimeiset pari päivää. Ajatusten reunoilta äänet huutavat asioita, jotka johtaisivat mut aivan toisien seinien ympäröimiksi. Lamaannus tekee tuloaan. Mä en jaksa. Mä en jaksa mä en jaksa. Mutta jos mä pysähdyn, mä lamaannun nopeammin. Jos mä vielä hetken kestän; jos mä vielä hetken poltan itseäni loppuun... Ehkä jokin koskettaa. Ehkä jokin on totta.

 photo P1010395_zpsvfjk6fmx.jpg

Ja totta on monet asiat, joiden luulin olevan valetta. Verho raottuu kun kiskaisee oikeasta narusta - puolivahingossa. Niistä asioista ei vain voi puhua, ei täällä. On ihmisiä, joita tahdon suojella. En halua rikkoa jotain, mikä on jo näennäisesti kasassa. Niinpä mä taas kiedon salaisuuksia sisälleni ja oksennan ne jossain missä on turvallisempaa - ehkä, ehkä. Ja kaikki väsyttää. Väsyttää niin. On kovin masentavaa huomata ettei mikään toimi. Jos teen asioita, kulutan itseni loppuun. Jos en tee asioita, en ikinä tee mitään. Lamaannus on alku ja lamaannus on lopputulos ja lamaannus on kohtalo. Mikään ei pelasta täältä. Mä kuvittelen aina löytäneeni jotain, mikä pitää pinnalla hieman pidempään kuin entiset kokeilut, mutta lopulta huomaan sen vetävän mua pohjaan - kuten kaikki, aina. Enkä mä tiedä jaksanko mä tätä riuhtomista vai pitäisikö sittenkin vain ymmärtää että on paras vain tuijottaa sitä seinää ikuisuuksiin. Haluan vain että kipu loppuu.

Ajatuksia on todella vaikea koota kun mieli vaeltaa niin hurjaa vauhtia. Pitäisi olla kaikkea ja kaikkialla yhtä aikaa. Hoitaja soitti torstaina ja kertoi puhuneensa lääkärin kanssa. Lääkitys pidetään toistaiseksi ennallaan, ja lääkärintapaaminen on joskus tässä kai suht lähiaikoina. Enää leuan lihaksia ei niin kiristä, mutta kohtaloni taitaa olla huono purenta, sillä ilman jatkuvaa vetoakin mun purenta on (ainakin) puolisen senttiä vinossa. Kai se on vain enimmäkseen kosmeettinen haitta, en tiedä. Ensi viikko kuulostaa täysin helvetilliseltä ohjelmineen. Tiistaina mun pitää kerätä kaikki rohkeuteni, sillä hulluuksissani uskaltauduin vuosien harkinnan jälkeen varaamaan itselleni laulutunnin. Mä tiedän, että siitä olisi hyötyä monin tavoin jos vain tulen juttuun sen opettajan kanssa - ja se ymmärtää mun taustan. Valitettavasti mun täytyy sitäkin sille vuodattaa, jotta voin saada sen ymmärtämään että mä toivoisin hyötyväni ohimennen myös muuten kuin pelkästään iloksi. Oikean laulutekniikan oppimisen mukana tulisi kehonhallintaa, ja se kai ois ihan jees tuntemus ottaen huomioon kaiken mun oireilun - eikä kai olisi haitallista tuntea osaavansa jotain edes hieman paremmin kuin ennen. Keskiviikkona on fysioterapia, ja sitten hammaslääkäri. Tällä kertaa puudutetaan alaleuka, ja inhottaa. Viime kerran yläleuan puudutuksesta mulle jäi mukaisa mustelma poskeen. Torstaina sitten vielä poli. Liikaa liikaa liikaa liikaa mutta mitäpä voisin karsia pois? Jotain pakollista, vai sen ainoan ylimääräisen mukavan?

 photo P1010397_zpsi4kl2qcg.jpg

Tällä hetkellä kaikki näyttää olevan hyvin, mutta mun elämä ei ole mitään elämää vaan pelkkää kulissia. Tuntuu niin väärältä sanoa sitä, sillä mä aivan varmasti näytän ulospäin uskomattoman hyvävointiselta. Mä en vain ole. Vai onko jokainen meistä oikeasti tunteeton ja tyhjä? Toivon ettei niin ole. Sairaat ajatukset valtaavat mun päätä, ja mä haluan kuolla kuolla kuolla kuolla mutta eihän niin saa ja mä hymyilen ja työnnän itseni jonnekin kauas jotten ole vain vahingossakaan olemassa. Mä suojelen itseäni ja mä suojelen muita, sillä mun olemassaolo tappaa kaiken. Eikä se edes ole oma syyni. Minä olen perkele, minä olen peto. Jokainen peto on luotu ihmislihasta.

np: Mira Luoti - Lähiölaulu

perjantai 12. elokuuta 2016

This is not the first time when I'm in this condition


Keskiviikkona fysioterapiassa saan unipäiväkirjan ja paperilla listauksen uniongelmista, joita voi esiintyä dissosiaatiohäiriön yhteydessä. Lueskelen ne kotona. On hankala löytää mitään sopivia ongelmia siitä listasta - ainakaan tällä hetkellä. Kuukausia sitten olisi ollut helpompaa. Ainoa selkeä on häiriintynyt uni-valve -rytmi, mutta sekin on hieman kyseenalainen, sillä mä olen päivätkin hereillä. Lähinnä nukun vain liian vähän verrattuna keskiarvoon ja suositukseen. Näytän listaa torstaina polilla hoitajalle, ja sekin skippailee suurimman osan kohdista. Sanoo kuitenkin, että vaikeus pysyä unessa ois se, jonka takia en nuku tarpeeksi kauan. Mietin vähän itse, sillä usein en koe aamulla väsymystä, ja olo on ihan kohtuullisen levännyt? Väsymys tulee aktiivisina (minulle aktiivisina) päivinä iltapäivästä - jolloin otan päiväunet, ja jaksan taas. Hoitaja ehdottelee myös dissosiatiivisten osien toimeliaisuutta yöaikaan, johon totean ettenhän mä voi sitä merkitä jos en itse sitä tunnista? Muutenhan voisin laittaa joka kohdan, varmuuden vuoksi kun en voi olla varma koska mistä sitä ikinä tietää. Tällä hetkellä mun uniongelmat on kuitenkin aika vähäisiä - tai ainakaan ne eivät häiritse mua enää kuten ennen. Kaikkeen tottuu. Välillä väsyttää, mutta mikä sen sitten aiheuttaa... unenpuute, masennus, ahdistus, dissosiaatio? Sen kun vielä tietäisi.

Oon voinut muutaman päivän nyt todella hyvin. Ei ole ollut vainoharhaisuutta, ei harhaluuloja. Ei niistä aiheutuvia pelkoja, ei sekavuutta. Selvä pää ja toimintakykyä. Elämä on tuntunut ihan siedettävältä. Mä olen katsonut oikein pitkään peiliin, ja todennut sen ihan kunnolla: minä näen peilissä taas Elinan. Peilissä olen minä - minun kuvajaiseni. Voisin hokea sitä loputtomiin. Niin hyvältä se tuntuu - tuntea omaksi se keho, jossa elää. Vitut pudotettujen kilojen määrästä - vitut vaikka tiedän että vanhat tavat huutavat vaa'an luvuista valheellista mielenrauhaa. Vitut muiden sanoista. Vitut kaikesta. Minä olen terveempi. Minä tunnen oloni paremmaksi. Minä näen peilissä jotain, mitä en uskonut enää koskaan näkeväni. Minä näen ihmisen. Ihmisen, jonka kehoa en vihaa niin paljon että oksettaa. Näen kehoni, jossa on vikoja, mutta joka näyttää omalta. Tuntuu omalta. Minä olen laihtunut. Minä en ole enää painoindeksiltäni päälle neljäkymmentäkaksi. Minä pystyn liikkua. Minä löydän vaatteita kaupoista. Minusta tuntuu hyvältä näin. Minusta tuntuu ihmiseltä näin. Minun on hyvä näin. Minua hymyilyttää, ja minä meinasin itkeä onnesta Sokoksen kahvilassa kun katsoin omaa kuvaani.


1 3 0 9 2 0 1 5    v s .   1 2 0 8 2 0 1 6

Silti tuntuu väärältä, sillä en ole tehnyt mitään muuta kuin sairastanut saavuttaakseni tämän laihemman olemukseni. Mun olo on ollut sanoinkuvaamattoman kamala. Mä olen odottanut kuolemaa, suunnitellut kuolemaa, päättänyt kuolla, luovuttanut kuolemasta, luopunut toivosta. Ollut epätoivoinen. Ollut epäuskoinen. Pelännyt. Eristäytynyt. Menettänyt paljon kaikenlaista hyvää, jonka tilalle en ole saanut kuin sairautta. Uponnut syvälle, kadonnut. Kipuillut. Huutanut. Itkenyt. Pyörinyt. Maannut. Tuijottanut pimeydessä huutavia ääniä silmiin. Harhaisia ajatuksia kasvoihin. Vainoajieni mieleen näkemättä mitään. Kuollut sisältä. Kuollut sisältä. Kuollut sisältä. Kuollut niin monta kertaa, ettei minusta jäänyt enää mitään jäljelle. Ollut kuori. Tahtonut tappaa. Tahtonut tappaa lisää, enemmän. Pelännyt itseäni. Pelännyt muita. Pelännyt tuntematonta. Vihannut. Pelännyt taas; valoja, ääniä, tyhjyyttä, kaikkea. Mennyttä, tulevaa. Mä olen ollut niin huonona, etten ole maistanut ruokaani kuukausiin. Mä olen ollut niin pohjalla, etten ole tuntenut nälkää - enkä aina edes janoa. Mä olen pakottanut alas ruokaa ja juomaa tuntematta vatsani täyttyvän. Ja mä olen täyttynyt yhdestä leivästä. Mitä sain palkinnoksi? Oman kehoni takaisin. Vielä en voi sanoa, oliko se sen arvoista varmasti, mutta juuri nyt tuntuu siltä että oli. Olisin voinut kärsiä myös ilman minkäänlaista vastapainoa; mitään aihetta minkäänlaiseen iloon. Tuntuu silti väärältä iloita, kun niin moni kärsii. Miksi minä? Vaikka kyllä tiedän, kyllä minä tiedän...

Ja vaikka mulla on paras hoitokontakti ikinä näiden vuosien aikana, musta tuntuu ajoittain ettei mua kuulla - tai ainakaan oikein. Mä yritän kertoa, että mua pelottaa mun harhaiset ajatukset. Vainoaminen. Pelot. Ja se, miten se kaikki kietoutuu jokaiseen hetkeen, jokaiseen tapahtumaan. Kaikkialle. Jos järjestelmästä löytyy aukko, se kurotaan umpeen. Mutta en minä ole harhainen. Se on normaalia. Ihan normaalia minulle. Pitää tottua, pitää oppia ymmärtämään. Ja se on ehkä pahinta, sillä jos mä yritän ystävystyä harhaisen maailman kanssa, mä ojennan sille käden ja se vetää mut mukanaan syliinsä - tiukasti, tiukasti. Mutta eihän se ole harhaa - se on totta. Sitäkö ne sanoo? Sitäkö ne tahtoo? Ne puhuvat harhojen pussiin koko ajan, ja verkko ympärilläni kiristyy. Kohta ne saavat mut. En jaksaisi. Ja vaikka nää päivät on olleet helppoja - nämä muutamat - mä tunnen taas sen levottomuuden. Mä en muutamaan päivään kunnolla edes muistanut harhoja - tai ehkä olisi parempi sanoa etten tuntenut, mutta muistin? Mun on loputtoman vaikea hyväksyä että harha ei ole harhaa. Mä en halua uskoa siihen. Mä en halua uskoa siihen. En halua. Mä en halua upota taas. Mä yritän roikkua, sillä haluaisin viedä isoäidin ensi viikolla Ateneumiin, jos se vain ehtii ja haluaa. Oon luvannut jo viime syksynä, ja nyt siellä on vielä näyttely josta tiedän sen innostuvan erityisen paljon. Jos mä vajoan, ties koska seuraavan kerran pystyn. Yritän imeä itseeni syksyä; jos se kannattelisi?

Lääkäri palaa ensi viikolla töihin. Ei kai maanantaina, kuten luulin, vaan torstaina. En ole varma. Ensi viikolla kuitenkin. Hoitaja lupasi soittaa keskusteltuaan lääkärin kanssa mun lääkityksestä, sillä meillä on seuraava aika vasta 25. päivä. Tuntuu vähän, että mulle ei tarjota mitään uutta. Ehkä jotain masennuslääkettä, mutta mitä? Psykoosilääkkeet taitaa olla käyty jo läpi. Unohdin sanoa hoitajalle että pohtisivat myös lääkkeettömyyttä, mutta uskon että ne sitäkin pohtivat jos aiheelliseksi näkevät. Vaikka en aina tunne tulevani kuulluksi, niin ainakin nämä yrittää. Eivätkä ole tyhmiä. Ne on ihan hyviä ominaisuuksia myös psykiatriassa - varsinkin psykiatriassa. Ensi viikolla mulla alkaa myös hampaiden urakointi yksityisellä hammaslääkärillä - kyllä, hankin itseni velkavankeuteen. Sain osamaksu/lainahakemuksen läpi, ja nyt sitten katsotaan mitä tehdään ja paljonko se lopulta maksaa. Mulla ei todellakaan olisi varaa laittaa (vähintään) satasta kuussa suuhuni seuraavan about vuoden ajan, mutta mä en aio julkiselle mennä jos siellä jopa mun hoidon tarve kyseenalaistetaan mielenterveysongelmien perusteella. Mä en halua itkeä lähtiessäni hammaslääkäristä kotiin. Mielummin itken sitten kotona kun ei ole rahaa mihinkään.

En tiedä. Nyt tuntuu huonolta. Yritin piilotella sitä - pitää kauempana - kirjoittamalla tätä tekstiä, mutta näköjään paha olo saa kiinni aina. Parempi kai lopettaa tähän. Mä yritän... jotain. Mutta tuntuu että kohta mennään alas ja lupaa. Hissistä katkes just jarruvaijeri. Moro >>


" forevermore
hollow men on hollow ground
crushed bones and bruising souls
multiple substance abusers "

np: Ghost Brigade - Elämä on tulta

tiistai 9. elokuuta 2016

Preacher man won't cut no slack; called my demons but gave them back


" cast me down where the devil don't go
devil don't go where I make my home "

Lääkesähläys jatkuu. Peratsin piti laskea takaisin annokseen 2mg. Mun alaleuka on niin vinossa että arvioisin purennan olevan puolisen senttiä vinossa oikealle. Leuan palauttaminen normaaliin keskiasentoon on hankalaa ja työn takana. Se tuntuukin epämiellyttävältä. Ehkä se tästä. Ensi maanantaina mun lääkäri palaa töihin. Hoitaja lupas käydä sen kanssa läpi silloin koko mun lääkitysasiaa. Mulla on vielä sitä ennen torstaina hoitajan kanssa tapaaminen. Pitää käydä läpi vähän vaihtoehtoja - ja onko niitä. Oon harkinnut myös ihan lääkkeettömyyttäkin, sillä mulle tulee joka kerta kamalana pettymyksenä kun lääke ei toimikaan/sovikaan. Toisaalta olen huomannut myös miten paljon helpompi on olla kun on antipsykoottia sopivasti kemiassa. Kun Peratsin nostettiin 4mg -annokseen, vointi kohosi vielä voimakkaammin kuin mitä leuka alkoi vetää oikealle. Sain nukuttua. En tuntimääräisesti tarpeeksi, mutta levollisemmin. Äänet helpottaa, mieli rauhoittuu. Harhaluulot lievenee, paranoia lievenee. Mä haluan hetkittäin jopa ihan oikeasti kokea asioita. En vieläkään elää, mutta nyt tuntuu siltä että kuolemaa odottaessa voisi jopa välillä tehdä jotain. Pääsen ylös sängystä. Fakta: mun kohdallla antipsykoottinen lääkitys auttaa. Ja on todella masentavaa huomata se, sillä mun kohdalla sopivaa antipsykoottia ei vain löydy. Mä en aio alistua ja masentua haittavaikutusten alle ja alla. Tää on kaikin puolin monimutkainen ja -tahoinen asia. Ahdistaa hieman edes alkaa ajatella. Ehkä hoitajan kanssa saan ajatuksia selviämään. Toivottavasti.

Tänään ois ohjelmassa hiusten värjäystä. Huomenna fysioterapia kuukauden tauon jälkeen. Hieman hävettää etten ole saamaani kotitehtävää saanut siinä ajassa tehtyä, mutta toisaalta tässä on ollut kaikennäköistä. En mä olisi pystynyt. Sinänsä osui tää fysioterapiakin vähän huonoon aikaan taas. Tuntuu että mulle käy aina näin. Kun jotain kokeillaan, ilmenee samaan aikaan kamalasti kaikenlaista muuta ongelmaa, jotka vie multa kyvyn ja voimat keskittyä siihen uuteen apukeinoon. Sattumaa, vaiko kenties ylirasitusta? Tiedän, että oon jopa parhaimmillani paljon heikommassa kunnossa kuin kukaan uskoisi - kuin itse suostun uskoa. Kokemus opettaa. Mun vointi on todella hauras, ja joskus se hajoaa kun oikeanlaista lusikkaa ei ole puhtaana - ja sitten mennään kuukausi(a) alamäkeen. Keskiviikkona varmaan myös postin kautta. Olen liikaa taas tuhlannut materiaan, ja liian monessa pienessä osassa. Hävettää noutaa sata ja kymmenen pakettia kun postin tädit tuntevat mut varmaan jo nimeltä. Onneksi yksi paketti on osaksi äidille/porukoille (sain uskoteltua niille vihdoin että kyllä se iho kuivuu kun kaupan paskasaippuoilla pesee; Lush pelastaa ♥), vaikka eiväthän ne postitädit sitä mistään tiedä.

Tällä hetkellä mä olen ihan ok. Jopa hieman onnellinen. Tyytyväinen ainakin. Mä olen saanut uusittua vaatekaappia niin, että rytkyt ei enää roiku päällä kuin jätesäkit. Peilistä katsoo suurimman osan ajasta ihminen, jonka koen itsekseni. En ehkä tavoita omaa katsettani, mutta keho on minun. Mun maha on kolme kokoa isompi kuin muu kroppa, mutta siinähän on. Sen voi hoitaa sit kun voitan lotossa, joka tapahtuu sitten joskus sen jälkeen kun alan lottoamaan. Mun uudet maiharit eivät ole vielä kovin tappaneet mun jalkoja kun olen niitä hitaasti yrittänyt kouluttaa jalkaani. Mä olen löytänyt tän kesän aikana itsestäni paljon - tai lähinnä antanut itselleni luvan hyväksyä sen, mitä olen. Ettei tarvi enää niin kovin koko ajan hävetä omaa olemistaan. Mä voin nykyään sanoa olevani älykäs. Se tuntuu kamalalta, sillä sen sanomiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja -odotuksia, ja negatiivisia asenteita. Mutta mulle se on tärkeä ja aika perimmäinen asia mun olemisessa. Ja niinkin mahdollisesti hölmö asia kuin sen oman nelikirjaimisen persoonallisuustyypin löytäminen on ollut kovin suuri helpotus. En välitä jos joidenkin mielestä moinen on turhaa tutkimusta (sillä eihän jotain niin epämääräistä kuin persoonallisuus voi todella koskaan tavoittaai), sillä se on se ja sama. Minä löysin siitä itseni. Minä sain vahvistuksen siitä, etten ole yksin - etten ole ainoa, joka katsoo maailmaa näin. Tietysti mulla on mausteena sairaus, mutta se peruspohja siellä takana. Minä olen INTP ja se tuntuu helvetin omalta ja rauhoittavalta.

Ja ihan oikeasti kieltämättä nyt vain vituttaa niin ankarasti tämä Peratsin -juttu, mutta sille ei voi mitään. Pitää päästää irti, pitää hyväksyä että nyt kävi näin. Pitäisi kai olla iloinen että ainakin todistin itselleni (ja muille?) että antipsykootit auttaa. Ehkä jonain päivänä joku keksii ihmepillerin, joka sopii myös mulle. Ja onhan niitä vielä kokeilematta, todennäköisyydet vain... Mut tänään mä näen taas että mulla on oikeasti suunta, ja se suunta on lievästi nousujohteinen. Ei mitään dramaattista, mutta mä voin tästä jonkun verran nousta. Edes vaikka sille tasolle, että mä jaksaisin hengittää päivästä toiseen ilman suurempia ylimääräisiä tuskia. Mulla on jopa pieni salainen haave siitä, mitä mä voisin tehdä joskus tulevaisuudessa. Miten mä saisin tän kaiken hyötykäyttöön - kokemukset ja kykyni. Mut siihen on vielä niin paljon matkaa, että yritän olla innostumatta liikaa. Tiedän, ettei se mun kohdalla johta kuin hätiköintiin ja romahdukseen. Pitää oppia rauhoittumaan isompien asioiden suhteen - ja vähän kai kyllä niiden pienempienkin päätösten kanssa.

- -


Kävin kuvaamassa hieman. En muista koska olisin viimeksi yrittänyt jotain nopeasti räpsiä. Nyt tein niin. Hiuksetkin on värjätty. Puhuin siinä samalla äidille - sitäkään en ole oikein tehnyt aikoihin. Kerroin miten vituttaa, kun sopivaa lääkitystä ei löydy. Ja miten itken edelleen joka kerta kun vain ajattelinkin sitä hetkeä kun uusi lääkärini sanoi mulle että olen älykäs. Säälittävää ruikutusta ehkä, mutta mulle merkityksellistä säälittävää ruikutusta. On helvetin vaikea oppia hyväksymään että minä saan olla olemassa. Minä saan tuntea mitä tunnen, ja ajatella mitä ajattelen. Ja että se on ok. Minun olemiseni on ihan yhtä hyvä kuin kenen tahansa muunkin. Minun ajatukseni kelpaavat myös. Minun ei tarvitse hävetä jokaista sanaani ja jokaista tuntemustani. Ei muidenkaan tunteet ole aina oikeassa (tunteet loppujen lopuksi todella harvoin ovat), ei muidenkaan ajatukset ole aina täydellisiä. Kukaan ei ole "malli-ihminen" - ihmisen omaa tyhmää ruikutusta moinen. Kai sillä yritetään oikeuttaa omat "vajavaisuudet" verrattuna toisiin? Luodaan mielikuva jostain täydellisestä - jostain, mitä kukaan ei voi olla tai saavuttaa - ja sitten tavoitellaan kaikki epätoivoisesti sitä. Osa meistä vain ottaa liian todesta kaiken, ja unohtaa että itsehän me aina kaikki paska täällä saadaan aikaan - tai jos ei ihan aina, niin suurimman osan ajasta kuitenkin. Luulen, että tällä maapallolla elää muutama eläinlaji, joka on ihan samoissa (tai huonommissa) olosuhteissa paljon meitä tyytyväisempi. Ihmisillä on kaikenmoisia asennevammoja, sanonpahan vain... Nyt syön kebabia. Ottakaa (irvi)naama:


" it's a mean world that I've known
never got no good doing what I'm told
it's a mean world that I've known
now you'll find me where the devil don't go
where the devil don't go "

np: Elle King - Where the Devil Don't Go

lauantai 6. elokuuta 2016

Venyviä varjoja; katkenneita katoavaisuuksia

Kun mä aamulla herään, leukaa vetää pahemmin kuin aikoihin - ja särkee - ja jalat nykii omiaan. Koko kroppa tuntuu jännittyneeltä - lihakset siis. Yritän rentoutua, mutta olen jo rento. Nykii nykii, ja kiristää. Valitettavasti mä näen tässä yhteyden. Saatan kuvitella, sillä mä en voi ikinä tietää mikä on totta ja mikä ei, mutta aika varma mä olen. Peratsin. Sittenkin, kuitenkin. Se tässä on takana. Helvetinvittusaatana ei ei ei eieieiei! Mä en haluaisi myöntää. Mä en haluaisi uskoa. Vielä torstaina mä niin vakuutin hoitajalle että kyllä Peratsin sopii ei mulla ole sen kanssa mitään ongelmaa vähän on leuka ollut jäykempi mutta se on varmaan univaje! ja nyt sitten pitää maanantaina soittaa ja kysyä mielipidettä tähän. Mä en jaksaisi alkaa siihen buranarumbaan taas. Mä en jaksaisi. Eikä se nyt ole kovin terveellistäkään. Ahdistusvitutus. Inhottaa olla näin lääkevammainen. Mä en halua tätä. Mä en halua olla vaikea. Ehkä vain pitäisi jatkaa ja antaa olla. Kärsiä särystä. Kyllä mun vatsa kestää. Pakko. Tai vain pyytää että lopetetaan kaikki. Ei enää edes yritetä mitään. Niin monet on kokeiltu ja niin monet hylätty - osa useamminkin kuin kerran. Mä en jaksa. Aika ottaa lääkkeet.


Kello on jälkeen iltaseitsemän kun pakotan ruokaa alas kurkustani. Se ihme kyllä jopa maistuu vähän jollekin - en vain enää muista mille. Ei ole nälkä, mutta on pakko syödä. Niinpä syön vaikka tuntuu väärältä syödä kun ei ole nälkä. On väsyttänyt koko päivän - onkohan se Peratsin? En tiedä. Päässä on ollut ehkä hieman tasaisempaa, hiljaisempaa, rauhallisempaa - helpompaa - ja tämä on aika varmasti Peratsin. Kaikki on helvetin väärin ja minä vain vihaan vihaan vihaan vihaan itseäni; tätä kehoa ja tän kehon kemiaa. Miksei mikään voi toimia? Miksi kaikki, josta on apua, aiheuttaa sivuoireita, joita en halua katsella? Ehkä olen vain heikko. Ja valintahan on omani. Lisäkilot ja mielenrauha vai normaalimpi paino ja kaiken sekavuus. Kivut, säryt ja vedot sekä tyyni mieli vai helpompi fyysinen ole ja levoton mieli. Ihan itse minä päätän. Ei saisi siis valittaa - mistään, ikinä.

Ahdistaa, sillä olen alkanut huomata miten aikaa todellakin myös katoaa. Ennen olen huomannut vain, miten paljon sitä on; kuinka jokainen hetki on muutaman ikuisuuden mittainen. Mutta nyt huomaan myös aukot. Tajuan, miten tarkistan instagramista mitä olen tehnyt kuluneen päivän aikana. Osa tuntuu vieraalta. Joskus tuntuu, että kuvat ovat väärässä järjestyksessä: ei se noin mennyt, x oli ensin y:tä eikä toisin päin. Ja viikon takainen oli eilen, eilinen kuukausi sitten. Mitä on aika? Mitä on aika? Onko aikaa? Aika on valhe. Jokin lipuu kauemmaksi musta ja etäännyn. Joitain asioita on vaikeampi muistaa kuin ennen. En muista ennen hakeneeni näin paljon muististani asioita. Ehkä olen vain alkanut yrittää muistaa? En tiedä. Mutta en minä halua muistaa. Sähköpostiin ilmestyy laskuja, ja pitää pinnistellä että mitä miksi milloin. Ymmärrän, miksi olen jotain ostanut, sillä en koskaan osta mitään mistä en pitäisi, mutta en vain kykene muistamaan koska olen ostoksen tehnyt. Teinkö? Entä jos sähköposti valehtelee? Hetkinen - mitä täällä tapahtuu? Päästäkää pois - päästäkää mut pois oman pääni sisältä!

Nukuin iltapäivällä tunnin. Herään kahvinkeittimeen ja luulen että on aamu. Tajuan unohtaneeni lääkkeet, ja nukahtaneeni vaatteet päällä. Kauanko nukuin? Kuusitoista tuntia? Kestää kauan, että tajuan nukkuneeni vain tunnin. Että on iltapäivä. Että en ole unohtanut mitään. Taisin kerrankin nukkua syvässä unessa. Sisälläni kuplii jokin levoton - eikä se kupliminen ole mukavaa. On vaikea muodostaa sanoja, ja jos yritän keskittyä pitää tarkistaa ja tarkistaa, sillä mikään ei näytä oikealta. Voisin syödä taas jäätelöä, mutta enhän mä nyt koko ajan voi. Joka päivä. Vain jäätelöä, monta kertaa jäätelöä. Se vain on turvallista nyt, se vain on jotenkin lohdullista nyt. Ja sen jatkuva lappaminen suuhun saa mun painon kohta taas nousemaan. Enkä mä halua ajatella mun painoa. Mä en halua painaa mitään. Mä en halua olla. Mä haluan kadota. Lopettakaa mut. Elämä sattuu. Kaikki sattuu. Mun keho sattuu ja mun leuka naksuu ja poksuu mutta vielä sitä ei jomota kovin - aamulla luultavasti taas. Tarvisin vain haulikon. Siihen ehkä pystyisin vielä. Lataa. Älä varmista. Piippu otsalle. Vedä liipasimesta. Räjähtävä kipu. Tyhjyys. Rauha. Hiljaisuus. Olemattomuus. Mä voisin olla vapaa. Mä olisin vapaa.

np: Billy Talent - Time-Bomb Ticking Away

perjantai 5. elokuuta 2016

Pretty little liar kill(ed) me

Sattuu aivan helvetisti. Mä nukuin ensimmäistä kertaa yli kahdeksan tuntia johonkin kuukauteen. Olo ei ole levännyt, vaan levoton. Levoton, ja peloissaan. Eilen oli poli. Näin hoitajaa ensimmäisen kerran viiteen viikkoon. Se sanoi saaneensa mun soittopyynnön, mutta ettei soittanut kun oli lukenut mun sähköpostit ja siitä viimeisimmästä sai kuvan etten sitten lopulta halunnut oikeasti että se soittaa. Mä en jaksa. Liian vaikeaa kaikki. Mä pelkään muistaa. Mä pelkään muistaa, vaikka mä tiedän että se on välttämätöntä jos tahdon itseni takaisin kasaan. Mutta mä en halua edes. Mä tiedän miten pahaa jälkeä saan aikaan jos muistan, ja mä en halua olla pahempi kuin mitä mä jo olen. Mun sisällä huutaa ja itkee ja pelkää ja kuolee, mutta mä hymyilen. Se on sairas hymy. Mä en kykene katsomaan itseäni silmiin. Peilikuva katsoo aina ohi - aina vain ohi. Ja nauraa. Mä en pidä siitä.

Hoitaja kysyy olenko laihtunut sen loman aikana kun näytän niin pienentyneeltä. En ole. Hieman, mutten paljoa. Ei kilo näy, ei sen pitäisi näkyä. Ja en mä kai ole edes kiloakaan. En mä ole kovin paljoa laihtunut koko kesänä. Mua oksettaa, koska ihmiset huomaa vasta kun laihdut. Ihmisarvo on sitä suurempi, mitä laihempi olet. Minulla ei pitäisi olla ihmisarvoa. Olen miettinyt, että pitäisi vain lihoa takaisin. Ahdistaa ja hävettää kun ihmiset huomaavat. En mä ansaitse tätä - mitään. Ja me puhutaan siitä miten mä en tunne nälkää. Miten ruoka ei maistu vaikka tahtoisin syödä. Miten itkettää kun parhaat ruoat ei maistu millekään. Mä syön, mutta se on mekaaninen suoritus. Joskus on pakko. Ja lääkityksestä puhutaan. Miten Venlafaxinin nosto vain pahensi mun oloa. Peratsin nostetaan sovitusti annokseen 4mg. Hoitaja sanoo, että kun lääkäri palaa niin pitää miettiä sitä Venlafaxinin vaihtoa. Mä en jaksaisi, mutta en mä voi muutakaan.

Mä luulin, että se mun nykyisen hoitajan työpari jäi eläkkeelle. Se oli edelleen töissä. Moikkasi. Hämmensi. Mulle valehdeltiin taas - niinkö? Pelkkiä valheita. Mutta itsekin valehtelen. Aina vain ja koko ajan. En mä ansaitse totuuksia takaisin, joten kai parempi näin. Ainakin oikeampi näin. Mä olen pelkkää valhetta ja petosta. Niinhän kaikki on. Maailma. Ihmiset. Minä. Kaikki. Mä en haluaisi aina pettää lupauksiani ja pyörtää sanojani, mutta mä en osaa muuta. Vihaan itseäni sen takia. Mä haluan räjäyttää pääni ja mä haluan kuolla ja kadota. Mä käännän musiikkia kovemmalle, jotta mä kuulisin sen. Mikään ei auta. Mikään ei kosketa. Mikään ei tavoita. Mua väsyttää. Ihan kamalasti. Fyysiset kivut ja säryt ja epämukavuudet, joita väsymys aiheuttaa (silmiä särkee enkä näe kunnolla; päätä särkee eikä siihen auta särkylääke; lihaksia särkee ja kolottaa), eivät ole mitään verrattuna sisäiseen väsymykseen ja sen aiheuttamaan kipuun. Mä haluan pois.

Mä en halua kuulla enää yhtään ystävällistä sanaa. En yhtään epätoivoista yritystä saada mut uskomaan, että minäkin kelpaan. Tuntuu niin kamalalta pettää ihmiset uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Unohtakaa mut. Unohtakaa mut, ja mun huomiohakuisuus, Mä en ole teidän ajan arvoinen. Mua ei voi auttaa, enkä mä voi välittää takaisin. Mä vien teistä kaiken, ja kun teissä ei ole enää mitään, mä siirryn seuraavaan. Mä olen paha. Paha ja epätoivoinen. Ja kamalan väsynyt. Mä haluan vain pahoja asioita, mutta mä pelkään liikaa. Mä en jaksa enää pelätä. Mun mieli yrittää piilottaa mun todellisen olemuksen, ja se oksettaa mua. Aina vain lisää valheita. Kerrostuneita valheita, jotka puen päälleni - uudestaan ja uudestaan.

Joskus toivoin voivani kertoa onnistumistarinan. Miten noustaan helvetistä vahvempana, voittajana. Nyt mua oksettaa jokainen vastaavantyyppinen tarina. Ne eivät ole nähneet mun helvettiä. Ne eivät tiedä, millaista mun helvetissäni on. Mun helvetti on tyhjä ja yksinäinen. Täällä ei pala ne helvetin tulet, eikä sielua polta tuliset raudat. Täällä mikään ei kosketa. Täällä kenelläkään ei ole olemassa sielua. Täällä jokainen kituu omassa pahuudessaan, kunnes järki lähtee - ja sitten uudestaan. Täällä ei ole katumusta, sillä täällä olevat eivät osaa katua. Täältä ei ole pelastusta, sillä tämä on viimeinen rangaistus. Ikuinen kärsimys. Täällä ei voi paeta kuolemalla, eikä täältä pääse pois vaikka rukoilisi jokaista jumalaa. Olen yrittänyt. Tämä on valehtelijoiden taivas, sillä täällä kaikki on valhetta. Tämä on valehtelijoiden helvetti, sillä täällä kaikki on valhetta. Tämä on ikuinen, olematon kehä. Tämä on neulaniskuja, joita et tunne. Tämä on sanoja, jotka eivät liikuta. Tämä on murtunut keho ja murtunut mieli, joista et välitä. Tämä on näytelmä, ja vihdoin sait pääroolin - vihaat itseäsi sen takia. Ja sitten aloitetaan alusta.


please give me something to convince me that I am not a monster.
please give me something to convince me that I am not a monster.
please give me something to convince me that I am not a monster.

p l e a s e
g i v e   m e
s o m e t h i n g
t o   c o n v i n c e
m e   t h a t   I   a m
n o t   a   m o n s t e r  .

np: Banks - Warm Water

maanantai 1. elokuuta 2016

"Omas päässään harhaisinkin skenaario on tosi"


" mun tekee niin pahaa kuunnella kun mä selitän
en tajuu mitä haluun tai miksi mä edes hengitän "

m u a   v ä s y t t ä ä   n i i n   k a m a l a n   p a l j o n .
(  m i k s e i   u n i   a u t a ?   m i k s e i   u n i   a u t a ? )

- -

np: Köyhä Jonne - Koko tää paska maailma yhes ainoos virkkees