Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 29. elokuuta 2016

Acid

Tekee mieli satuttaa. En tiedä miksi, enkä välitä edes. Kerrankin tuntuu joltain, kerrankin tahdon jotain. Kai tää siis on hyvä. On vain vaikea päättää; liikaa vaihtoehtoja. Viiltää en aio, se ei onnistu. Houkuttais rikkoa luita tai kääriä happoa iholle. En ole vain varma onko sitä happoa, jos ei niin kyllä mä jotain tarpeeksi emäksistäkin varmasti löytäisin. Pitää tutkia. Päätä särkee ja mä oon krampannut yhden pitkän vartin putkeen korviani pidellen. Joku kai kävi ovella ja käski lopettaa seinän potkimisen; isä kai. Sen jälkeen makasin reilun puoli tuntia voimattomana, hiessä uiden. Raajoja särkee. Pää on painava. Seuraavaan poliaikaan on kymmenen ja puoli päivää. Sitten saan mun neljäkymmentäviisi minuuttia, joiden aikana voin yrittää puhua. Sitten taas kahden viikon tauko, ellei päädytä pidempään taukoon. Mä yritän edelleen kaivaa sitä halua kuolla mun sisältä mut helvetti kun en saa siitä kiinni.

Mä en näe mitään enää, missään. Pimeää, tyhjää. Ei mua edes masenna - ei tavallista enempää. Mä ymmärsin ettei ne BDI-pisteet voi mun kohdalla kertoa mitään, sillä mun normaali on todelakin vaikea masennus, ja mun hyperaktiivinen sijoittuu keskivaikean masennuksen pisteille. Vasta yli 50 pisteen voi alkaa miettiä, jos mua masentaa. Tällä hetkellä pisteitä saisin 41, eli ihan tavallinen päivä. Samanlainen kuin nää on ollut vuosia - ei mitään uutta. Mä yritän pakottaa itseni löytämään jotain, mutta en oikein edes tiedä mitä etsin. Mitä mun pitäisi olla? Naurattaa miettiä, että jos tällä sekunnilla Kelassa jossain mielenhäiriössä toteaisivat mut soveltuvaksi kuntoutuspsykoterapiaan, ja aloittaisin sen, ja siinä kahdessa vuodessa saisin itseni kasaan, niin oisin aika lailla melkein kaksikymmentäyhdeksän kun pitäisi alkaa harkita koulua. Jos pääsisin ekalla sisään seuraavana syksynä, ja opiskelisin sen about neljä vuotta, niin mä valmistuisin vuonna 2024 - ollessani kolmekymmentäneljä. Kuka olisi niin tyhmä, että ottaisi kolmenelosen töihin - kolmenelosen, jolla ei olisi päivääkään työkokemusta? Onneksi ei tarvi miettiä. Tollasella aikataululla ei tapahdu mun elämässä mitään, eikä edes pidä tapahtua. Liian nopeat ja äkilliset muutokset eivät pidä valheellisuudessaan. Sen mä tiedän kokemuksesta. Ihmeparantumiset on pelkkää paskapuhetta ja totuuden kieltämistä.

Hetken mun mielessä läikähtää; mä tunnen. Ajattelen sitä, miten kaunista siellä veden alla oli silloin lapsuudessa. Kun aika pysähtyi ja oli aivan hiljaista. Vihreää, ja auringonvalo leikki vaikka siellä jossain ylhäällä ei edes paistanut aurinko vaan satoi. Sinne ois ollut hyvä jäädä, turvaan. Hiljaisuuteen, kauneuteen. Miksi mä nousin? Mä en muista. Mä en muista edes miten. Hetki päättyi ja mä yskin vettä ja hengitin ilmaa - taas. Norjalainen villapaita valui vettä ja isä oli vihainen. Äidille ei saisi kertoa, ja lopulta se oli hauska vahinko. Niinhän mä aina olen, ja olen aina ollut. Hauska vahinko.

Tunne katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Välinpitämättömyys palaa. Mä mietin, miten vuosi sitten pystyin luettelemaan asioita, joista pidin. Mä en enää koe mitään sellaista. Miltä tuntuu, kun jokin on tärkeää - kun jokin koskettaa? Mä yritän pitää kiinni, mutta mistä pidän kiinni on jo mennyt - menetetty. Näen unta jossa ihmiset, jotka tunnen, katsoo mun läpi eikä vastaa kun kutsun. Ne kävelee ohi, ja puhuu toisille. Mä näen miten ne hymyilee, ja on tyytyväisiä elämäänsä. Ne pääsi yli. Ne selvisi. Mun pitäisi olla iloinen, ja mä todella yritän olla. Mä en tuhonnut niitä - sittenkään. Mun pitäisi olla aivan helvetin helpottunut ja iloinen.

Yritän olla ottamatta kontaktia millään tavoin, sillä ahdistaa oma itseni, ja tarpeeni puhua kun ei mulla edes ole sanoja. Toistan en tiedä en mä tiedä en tietä en tiedä ja se ei auta - tietenkään. Oon purrut hampaita yhteen; jännittänyt purentalihaksia, sillä kieli hampaiden välissä estää varsinaisen yhteenpuremisen. Silmiä särkee, ja päätä - edelleen. Pitäisi mennä suihkuun. On niin hikinen olo. Mietin et jos paskon nilkkani luut niin ei tarvi mennä keskiviikkona fysioterapiaan tai hammaslääkäriin. Pitäisi vain tehdä se tänään että ehdin perua huomenna niin säästyn sakkomaksuilta. Voiko tuntea itsensä yksinäiseksi vaikka itse valitsee sen - kun ei enää halua puhua kenellekään kun se ei tunnu hyvältä? Mä haluan voida haluta taas. Mä en jaksa näin; pelkkää epätodellista tyhjyyttä ja kipua. Koska voi sanoa yrittäneensä jo?



np: Chelsea Wolfe - Virginia Woolf Underwater

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti