Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 20. elokuuta 2016

Elämän kirot ja lopunajan kivut

 photo P1010405_zpsdcuiitvk.jpg

Jos ulkopuolinen arvioisi mua kuluneen reilun viikon aikana, hän sanoisi mun voineen todella hyvin. Mä tiedän paremmin. Mä olen kyllä tehnyt asioita. Nauranut. Puhunut. Mennyt ja tullut. Tehnyt, tehnyt, tehnyt, tehnyt. Mitä mulle on siitä jäänyt; miltä musta on tuntunut? Ei mitään, ei miltään, tyhjää, tyhjää. Pelkkää tyhjää. Nyt mä taidan tietää mitä on yliviretila: tätä. Ja koska tää on jatkunut jo päiviä - loputtomilta tuntuvia loputtomia päiviä - mua väsyttää. Mä olen käynyt hammaslääkärissä. Mä olen vienyt mamman junalla Helsinkiin ja Ateneumiin ja se rakasti sitä. Mä olen ollut isovanhempien mökillä ja käynyt sienessä ja saunonut ja pelannut korttia ja puhunut ja nauranut ja tehnyt kaikkea normaalia. Siitä mikään ei tunnu omalta. Mä en ole ollut läsnä missään hetkessä. Tuntuu kuin olisin lukenut jokaisen tapahtuman kirjasta; ne eivät ole tapahtuneet edes kenellekään läheiselle - ehkä niitä ei ole edes tapahtunut? Ehkä ne ovat kuvitelmaa - sepitystä suoraan satukirjan sivuilta.

Helsinki tuhosi taas mun polven - en selvinnyt tästäkään kesästä ilman jo suhteellisen perinteistä suojatielentoa. Mustelma ja sen päällä oleva hieman tulehtunut haavauma ovatkin ainoat kunnon muistot koko päivästä. Mammalle en voisi myöntää, vaikka se varmasti ymmärtäisi. En koe tarpeelliseksi pilata sen tunnelmaa ja muistoa. Ja tänään mä vaalensin Milkan hiuksia ja se meni hieman sinne tai tänne tai jonnekin mutta ainakin lattia (ja kissat!) säästyi. Uskoisin. Toivon. Pelko kumisee sisälläni sillä väsymys on nostanut päätää niin voimakkaasti viimeiset pari päivää. Ajatusten reunoilta äänet huutavat asioita, jotka johtaisivat mut aivan toisien seinien ympäröimiksi. Lamaannus tekee tuloaan. Mä en jaksa. Mä en jaksa mä en jaksa. Mutta jos mä pysähdyn, mä lamaannun nopeammin. Jos mä vielä hetken kestän; jos mä vielä hetken poltan itseäni loppuun... Ehkä jokin koskettaa. Ehkä jokin on totta.

 photo P1010395_zpsvfjk6fmx.jpg

Ja totta on monet asiat, joiden luulin olevan valetta. Verho raottuu kun kiskaisee oikeasta narusta - puolivahingossa. Niistä asioista ei vain voi puhua, ei täällä. On ihmisiä, joita tahdon suojella. En halua rikkoa jotain, mikä on jo näennäisesti kasassa. Niinpä mä taas kiedon salaisuuksia sisälleni ja oksennan ne jossain missä on turvallisempaa - ehkä, ehkä. Ja kaikki väsyttää. Väsyttää niin. On kovin masentavaa huomata ettei mikään toimi. Jos teen asioita, kulutan itseni loppuun. Jos en tee asioita, en ikinä tee mitään. Lamaannus on alku ja lamaannus on lopputulos ja lamaannus on kohtalo. Mikään ei pelasta täältä. Mä kuvittelen aina löytäneeni jotain, mikä pitää pinnalla hieman pidempään kuin entiset kokeilut, mutta lopulta huomaan sen vetävän mua pohjaan - kuten kaikki, aina. Enkä mä tiedä jaksanko mä tätä riuhtomista vai pitäisikö sittenkin vain ymmärtää että on paras vain tuijottaa sitä seinää ikuisuuksiin. Haluan vain että kipu loppuu.

Ajatuksia on todella vaikea koota kun mieli vaeltaa niin hurjaa vauhtia. Pitäisi olla kaikkea ja kaikkialla yhtä aikaa. Hoitaja soitti torstaina ja kertoi puhuneensa lääkärin kanssa. Lääkitys pidetään toistaiseksi ennallaan, ja lääkärintapaaminen on joskus tässä kai suht lähiaikoina. Enää leuan lihaksia ei niin kiristä, mutta kohtaloni taitaa olla huono purenta, sillä ilman jatkuvaa vetoakin mun purenta on (ainakin) puolisen senttiä vinossa. Kai se on vain enimmäkseen kosmeettinen haitta, en tiedä. Ensi viikko kuulostaa täysin helvetilliseltä ohjelmineen. Tiistaina mun pitää kerätä kaikki rohkeuteni, sillä hulluuksissani uskaltauduin vuosien harkinnan jälkeen varaamaan itselleni laulutunnin. Mä tiedän, että siitä olisi hyötyä monin tavoin jos vain tulen juttuun sen opettajan kanssa - ja se ymmärtää mun taustan. Valitettavasti mun täytyy sitäkin sille vuodattaa, jotta voin saada sen ymmärtämään että mä toivoisin hyötyväni ohimennen myös muuten kuin pelkästään iloksi. Oikean laulutekniikan oppimisen mukana tulisi kehonhallintaa, ja se kai ois ihan jees tuntemus ottaen huomioon kaiken mun oireilun - eikä kai olisi haitallista tuntea osaavansa jotain edes hieman paremmin kuin ennen. Keskiviikkona on fysioterapia, ja sitten hammaslääkäri. Tällä kertaa puudutetaan alaleuka, ja inhottaa. Viime kerran yläleuan puudutuksesta mulle jäi mukaisa mustelma poskeen. Torstaina sitten vielä poli. Liikaa liikaa liikaa liikaa mutta mitäpä voisin karsia pois? Jotain pakollista, vai sen ainoan ylimääräisen mukavan?

 photo P1010397_zpsi4kl2qcg.jpg

Tällä hetkellä kaikki näyttää olevan hyvin, mutta mun elämä ei ole mitään elämää vaan pelkkää kulissia. Tuntuu niin väärältä sanoa sitä, sillä mä aivan varmasti näytän ulospäin uskomattoman hyvävointiselta. Mä en vain ole. Vai onko jokainen meistä oikeasti tunteeton ja tyhjä? Toivon ettei niin ole. Sairaat ajatukset valtaavat mun päätä, ja mä haluan kuolla kuolla kuolla kuolla mutta eihän niin saa ja mä hymyilen ja työnnän itseni jonnekin kauas jotten ole vain vahingossakaan olemassa. Mä suojelen itseäni ja mä suojelen muita, sillä mun olemassaolo tappaa kaiken. Eikä se edes ole oma syyni. Minä olen perkele, minä olen peto. Jokainen peto on luotu ihmislihasta.

np: Mira Luoti - Lähiölaulu

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti