Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 21. elokuuta 2016

I ache, I ache; your bones will break - boom boom crack


something, someone
turned out to be
something I should've known
will be the death of me

Illalla mä hajoan. Ei pitäisi rentoutua; ei saisi antaa itselleen hetkiksekään lupaa laskea suojauksia. Silloin mä repeän ja halkean - olen pelkkää kappaletta sinkoutumassa tyhjyyden halki. Raivo valtaa mun kehon ja mun on pakko purkaa se, enkä mä voi iskeä terää sinne minne se kuuluisi joten yritän koskea sillä omaa ihoani, mutta kehoni suojelee mua ja mä en tunne terää iholla tai kädessä - onko se edes siinä? En mä pysty viiltää jos mä en tiedä mitä tapahtuu, joten mä yritän tärisevin käsin käydä läpi lääkkeitä. Antipsykootti, antipsykootti, antipsykootti, masennuslääke, antipsykootti - ei mitään rauhoittavaa. Paniikki ja tärinä. Mä itken ja seuraavassa sekunnissa nauran. Isken kynsiä kasvoihin ja yritän estää niitä uppoamasta silmiini. Mikään ei tunnu. Tärisen ja silmät ravaa jossain enkä tiedä missä. Näen kaiken mutten mitään. Mä rauhoitun vasta kun revin polvesta ruven ja kipu saa kirpoamaan tulehduksen alta pieniä verivanoja ja kudosnestettä. Lopulta oksettaa, enkä tiedä kauanko aikaa on kulunut. Minuutti, vaiko tunti? Olo on edelleen levoton, mutta ainoa nopeavaikutteinen helpotus joka saattaisi toimia on Ketipinor eikä sitäkään ole kuin kaksi ja puolisataa milligrammaa, enkä ole varma riittääkö se nukuttamaan mut - ja ne ketiapiinin haitat ei houkuta.

Nukun levottomasti, ja aamulla herään heikotukseen ja hikoiluun. Ensimmäisenä epäilen unohtaneeni lääkkeet, mutta sitten tajuan etten ole syönyt sitten sen kun edellisenä iltapäivänä söin Milkan luona pitsaa. Kädet eivät meinaa saada juotavan jogurtin purkkia auki, saati jaksaa nostaa sitä huulille. Vaivoin sain sen nieltyä, ja valun takaisin sänkyyn. Palelen, palelen, palelen - ja nukahdan vielä tunniksi. Mä vihaan tätä - miten saatan vain unohtaa syödä, unohtaa juoda. Miten en tunne nälkää, tai janoa - vaikka keho varmasti huutaa. Mä olen loputtoman täynnä vihaa tätä maailmaa kohtaan; sitä miten on olemassa ihmisiä, jotka saavat nautintoa muiden kivusta ja tuskasta. Miten parhaat yksilöt tuhotaan ennen kuin ne ehtivät kehittyä uhkaksi asti. Suurin osa ihmisistä on alhaista, läpimätää paskaa - itsekeskeistä ja ylemmyydessään tyhmää - tai lampaita, jotka eivät uskalla nähdä vääryyttä missään. Minä en halua olla, mutta olen kumpaakin. Se tekee minusta todella huonon, tai antaa toivoa. En itse voi koskaan saada tietää.

Ahdistaa, että mussa asuu lapsellinen usko, että voin helpottaa toisen olennon olemista edes hieman, enkä sen takia kykene tappamaan itseäni - ihmisyyden kiroukset. On kuluttavaa tietää samalla olevansa loputtoman turha, mutta uskoa voivansa vaikuttaa edes johonkin. Ristiriidat ja tiedostaminen - vihaan. Seuraavan sekunnin kohtaaminen pelottaa hetki hetkeltä aina vain enemmän, ja paino kasaantuu hartioilleni. Tiedän pystyväni siirtämään sen jonnekin kauas koska tahansa, jos tarve niin vaatii, mutta tiedän myös etten hyödy siitä mitään. Mä haluan olla tyhmä ja sairas; en ymmärtää ja olla näin tervejärkinen. Oksetan itseäni lähes yhtä paljon kuin muut. Ja miksi totuutta sanotaan eksistentialistiseksi kriisiksi? Miksi on niin väärin nähdä että missään ei ole järkeä ja kaikki on turhaa - ja että ihminen, minäkin, on vain yksinkertaisesti tyhmä ja sairas olento? Mä en jaksa hengittää enää tätä keuhkoja polttavaa ilmaa.

and now I can't even recognize myself anymore
y o u   t u r n e d   m e   i n t o   t h i s

np: Banks - Gemini Feed

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti