Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Muinaisjäännös


Mä yritän roikkua kiinni jossain - missä, en tiedä. Pitäisi yrittää, pitäisi jaksaa; kohti mitä? Minkä takia, miksi? Mä en kykene tuntemaan mitään. Kaikki on tyhjää tyhjää tyhjää tyhjää. Mä en ole läsnä, ja jokainen kulunut minuutti tuntuu kuin historiankirjasta luetulta; joku muu, joskus kauan sitten, koki sen. En minä. Ei minun osani. En minä. Oliko se edes totta? Eksyinkö historiankirjasta vahingossa fiktioon? Näissä kirjoissa ei ole kansia, eikä nimiä. Pelkkiä sanoja: tyhjää tyhjää tyhjää vierasta tyhjää. Mä yritän vain hengittää, eikä mulla ole enää muuta kuin sanat joita yritän saada uppoamaan muihin. Minun pintaani ne iskeytyivät vuosia liian myöhään, ja väärässä kulmassa. Mä haluan enää kuulla vain sanat Elina me ei osata enää auttaa sua. Ehkä mä sitten voin leijua tän elämän läpi jonkinlaisessa rauhassa.

Mä haluaisin itkeä itseäni - kohtaloani - mutta mun kyyneleet loppuivat itseni suhteen jo vuosia sitten. Nyt mä olen itkenyt muiden takia; miten satutan muita olemalla elossa, ja miten mä näen mun ystävän mielessäni häämekossa ja se säteilee onnea ja mä tiedän että se selvisi. Mä nielen katkeruuden ja yritän hengittää iloa ja ylpeyttä keuhkojeni kautta itseeni. Hiilidioksidin mukana se purkautuu taas ulos musta. Ehkä musta on kehittynyt resistentti kaikelle hyvälle? Mun päässä pyörii taas ne sanat Elina kuoli kun se oli neljävuotias ja mua kylmää. Ne sanat on totta. Jollain tavalla, jollain tasolla mä olen kuollut todella nuorena. Hoitajan ilme viimeksi kun tavattiin ja kerroin asioita - miten sen kulmat kurtistui ja sen silmiin asettui suru ja viha. Mä en ole ollut vuosiin, vuosikymmeniin! -  elossa - en kokonaisena. Kaksikymmentäkaksi vuotta haudattuna elävään ruumiiseen. Miten parannutaan elämästä on mun kohdalla täysin realistinen kysymys.

Mä en osaa enää puhua kenellekään. Mä en tunne mun ystäviä, tiedä niiden elämästä mitään. Onko mulla enää ystäviä - sellaisia, jotka tuntisin oikeasti? Joihin mulla olisi tunneside? Tunnenko mä mitään? Ehkä ahdistusta, ja häpeää. Pelkoa ja epätoivoa. Uupumusta, toivottomuutta. Loppu ei tule. Tää ei ole mun vika, eikä tää ole kenenkään mun ystävän tai kaverin vika. Mä kasvoin joksikin, ja sen takia mä olen jättänyt taakseni viimeisen vuoden sisällä kaiken mulle rakkaan. Mä en enää tunne mitään yhteyttä - vain surua menetyksen takia. Tää on jotain niin kamalaa, etten voi sitä edes kasvokkain sanoa, myöntää - ja koskapa mä ketään kasvokkain näkisinkään? Mä en vain pysty, en jaksa. Välillä haluan, mutta kun todella mietin asiaa... mitä sanoisin? Mitä kertoisin? "Ei puhuta musta, eikä oikein sustakaan - ei puhuta jooko mistään. Voisin oikeastaan mennä." Mitä mulla on enää jäljellä?

Enkä mä voi enää lohduttautua edes kuoleman sylissä; niissä syvissä itsemurha-ajatuksissa, haaveilla. Mä en yksinkertaisesti halua enää edes kuolla. Mä en pääse yli tän tiedon kammottavuudesta. Vuosia mä selvisin, koska mä tiesin että aina on kuolema. Iltaisin mä tuuditin itseni uneen rakkaalla kuolemalla ja aamulla heräsin ajatellen että jos en tänään jaksa voin aina kuolla. Leikin sillä; vedin sitä lähelle ja työnsin taas kauemmas. Nyt siinä on tyhjää - mun ja todellisuuden välissä. Todellisuus painaa mun päälle kaiken painonsa, ja mä luhistun, mutta mä en tunne sitä. Mä en tunne kuin paineen jossain etäisesti, mutta se ei tunnu mussa - ei oikeasti, ei mussa, ei ei ei en mä tunne en. Tämä on kammottavinta ikinä. Siinä missä ennen pelkäsin ties mitä mä pelkään nykyään vain sitä etten pelkää enää. Mä olen tahdoton, mä olen peloton. Ampiaiset istuu mun kädelle, hämähäkit kävelee jalalla. Mä en liikahda, mä puhun niille kuin vanhoille ystäville. Mä kävelen pimeään metsään ja annan sen kuiskia susien kielillä mun korvaan - ihoni ei kohoa kananlihalle, silmät ei hae kiiluvia silmiä pimeydestä. Tää on toivottomuuden huipentuma; hetki jolloin toivolla ei ole enää mitään merkitystä. Mulle on täysin sama mitä mulle tapahtuu. Kuolen, elän, olen, en, mitä vain, lyökää, älkää, puhukaa, älkää, hengitän, hengitän, sattuu, en tunne sitä, aivan sama. Voiko tällaista edes olla?

Mä rukoilisin harhaisuutta, jos uskoisin rukouksen voimaan - jos jaksaisin uskoa mihinkään. Mä toivoisin menettäväni järkeni ja katoavani johonkin keksimääni todellisuuteen, mutta mä tiedän olevani aivan liian järjissäni ja aivan liian sekaisin siihen. Mä en kykene erottamaan dissosioinnille alkua tai loppua ja mä luulen että se on läsnä koko ajan ja jatkuvasti. Ja jos Elina on kuollut, mitä muutakaan olisi kuin dissosiaatio? Mitä muuta mulla olisi? Jos mä olen elänyt näin aina niin kai mä olen jo niin tottunut tähän etten mä enää kykene erottamaan tässä mitään outoa? Mun osat on erillään, mutta systeemi on niin tottunut itseensä ettei se huomaa itsessään mitään outoa. Me ollaan minä ja minä olen me ja tavallaan tässä ei ole mitään outoa kuin se että muut ulkopuolella kertovat että vaikeat olot johtuvat minusta itsestäni - meistä. Liika kipu on jakautunut lukemattomiin paloihin ja jokainen pala huutaa tuskasta. Ei ole ketään pohjana, pitämässä kasassa. Leijutaan, leijutaan. Äärettömässä tyhjiössä ei voi pudota, ei tippua, ei vajota.

Kenen suulla mä huudan äänettömästi? Kuka antaisi mulle tahdon kuolla? Miksi mun katse ei koskaan kohtaa mun katsetta? Miten muiden ihmisten kehot ovat yhteydessä niiden mieleen - miten ne ovat tietoisia toisistaan? Miksi mä ymmärrän yhteyksiä herkemmin ja syvemmin kuin muut? Miksi mä en jaksa hengittää mutta hengitän aina vain? Voiko aikaan hukkua - voisinko mä hukkua aikaan? Mä jalat kramppaa mut se ei häiritse mua. Mä en tunne näppäimistöä, enkä ole varma kuka näkee näytölle ilmestyvät kirjaimet. Nää mun ajatukset - onko ne mun? Mulla on keho, joka estää itseään kuolemasta. Se katkaisee yhteydet, vaikka se ymmärtää ettei ole järkeä elää. Keho pelkää kuoleman edessä kuin haavoitettu eläin; pakokauhua pakokauhua mutta sitähän se on. Mä olen haavoitettu eläin ja mä olen häkissä. Kalterit on kuvitteelliset, mutta silti käsinkosketeltavat. Tahdon et joku sanoisi: Elina sinä olet rikki - sinä ihan oikeasti olet rikki. Että joku myöntäisi että mä olen todella rikki, enemmän rikki kuin useimmat. Koska tuntuu kamalalta yrittää selittää muille etteivät he voi ymmärtää - tuntuu että loukkaan vaikka mä en ikinä tarkoita pahaa. Mä haluan vain että edes joku muu saa hyvän elämän.

Mä kuulostan vanhalta ja uupuneelta, mutta mä olen vanha ja mä olen loputtoman uupunut. Silmien alla mustat jätesäkit täynnä elämän saastaa. Niitä sielun peilejä kehystää ryppyjen armeijat. Harmaa, vihertävä ja punertava iho. Kalpea - kuin kuolleella. Vain suonissa kiertävä veri erottaa kehon ruumiista. Tyhjät silmät eivät katso koskaan kohti - ja jos katsovat niistä paistaa kylmä, pohjaton tyhjyys. Tää katse voi tappaa - toivon, ja uskon. Mä en ole tappaja - en kai vaikka tahtoisinkin. Liikaa vaivaa. Mä oon vain uupunut kuori. Vuosia sitten, ensimmäisillä kerroilla psykiatrian polin kylmässä huoneessa (silloin kuin se vielä sijaitsi toisaalla), mä kerroin miten musta tuntuu kuin olisin pelkät ääriviivat joihin vaihtuu sisältö hallitsemattomasti jatkuvalla syötöllä. Katselin sitä sivusta, pelkkinä ääriviivoina. Nyt mä ymmärrän, että se ei ollut harhaa. Mä olen sitä; ääriviivat ja loputtomasti vaihtoehtoja täytteeksi mutta mikään ei sovi kunnolla kun kaikista puuttuu liikaa paloja. Nyt polilla tahdotaan vain harventaa mun käyntejä ja mä unohdan siinä välissä olevani olemassa. Sanoisipa joku ettei mua voida enää auttaa.

Mä toivon, et voisin sanoa että nää on viimeiset jäähyväiset. Mut mä en voi.

np: Frøder - Dopamine

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti