Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 9. elokuuta 2016

Preacher man won't cut no slack; called my demons but gave them back


" cast me down where the devil don't go
devil don't go where I make my home "

Lääkesähläys jatkuu. Peratsin piti laskea takaisin annokseen 2mg. Mun alaleuka on niin vinossa että arvioisin purennan olevan puolisen senttiä vinossa oikealle. Leuan palauttaminen normaaliin keskiasentoon on hankalaa ja työn takana. Se tuntuukin epämiellyttävältä. Ehkä se tästä. Ensi maanantaina mun lääkäri palaa töihin. Hoitaja lupas käydä sen kanssa läpi silloin koko mun lääkitysasiaa. Mulla on vielä sitä ennen torstaina hoitajan kanssa tapaaminen. Pitää käydä läpi vähän vaihtoehtoja - ja onko niitä. Oon harkinnut myös ihan lääkkeettömyyttäkin, sillä mulle tulee joka kerta kamalana pettymyksenä kun lääke ei toimikaan/sovikaan. Toisaalta olen huomannut myös miten paljon helpompi on olla kun on antipsykoottia sopivasti kemiassa. Kun Peratsin nostettiin 4mg -annokseen, vointi kohosi vielä voimakkaammin kuin mitä leuka alkoi vetää oikealle. Sain nukuttua. En tuntimääräisesti tarpeeksi, mutta levollisemmin. Äänet helpottaa, mieli rauhoittuu. Harhaluulot lievenee, paranoia lievenee. Mä haluan hetkittäin jopa ihan oikeasti kokea asioita. En vieläkään elää, mutta nyt tuntuu siltä että kuolemaa odottaessa voisi jopa välillä tehdä jotain. Pääsen ylös sängystä. Fakta: mun kohdallla antipsykoottinen lääkitys auttaa. Ja on todella masentavaa huomata se, sillä mun kohdalla sopivaa antipsykoottia ei vain löydy. Mä en aio alistua ja masentua haittavaikutusten alle ja alla. Tää on kaikin puolin monimutkainen ja -tahoinen asia. Ahdistaa hieman edes alkaa ajatella. Ehkä hoitajan kanssa saan ajatuksia selviämään. Toivottavasti.

Tänään ois ohjelmassa hiusten värjäystä. Huomenna fysioterapia kuukauden tauon jälkeen. Hieman hävettää etten ole saamaani kotitehtävää saanut siinä ajassa tehtyä, mutta toisaalta tässä on ollut kaikennäköistä. En mä olisi pystynyt. Sinänsä osui tää fysioterapiakin vähän huonoon aikaan taas. Tuntuu että mulle käy aina näin. Kun jotain kokeillaan, ilmenee samaan aikaan kamalasti kaikenlaista muuta ongelmaa, jotka vie multa kyvyn ja voimat keskittyä siihen uuteen apukeinoon. Sattumaa, vaiko kenties ylirasitusta? Tiedän, että oon jopa parhaimmillani paljon heikommassa kunnossa kuin kukaan uskoisi - kuin itse suostun uskoa. Kokemus opettaa. Mun vointi on todella hauras, ja joskus se hajoaa kun oikeanlaista lusikkaa ei ole puhtaana - ja sitten mennään kuukausi(a) alamäkeen. Keskiviikkona varmaan myös postin kautta. Olen liikaa taas tuhlannut materiaan, ja liian monessa pienessä osassa. Hävettää noutaa sata ja kymmenen pakettia kun postin tädit tuntevat mut varmaan jo nimeltä. Onneksi yksi paketti on osaksi äidille/porukoille (sain uskoteltua niille vihdoin että kyllä se iho kuivuu kun kaupan paskasaippuoilla pesee; Lush pelastaa ♥), vaikka eiväthän ne postitädit sitä mistään tiedä.

Tällä hetkellä mä olen ihan ok. Jopa hieman onnellinen. Tyytyväinen ainakin. Mä olen saanut uusittua vaatekaappia niin, että rytkyt ei enää roiku päällä kuin jätesäkit. Peilistä katsoo suurimman osan ajasta ihminen, jonka koen itsekseni. En ehkä tavoita omaa katsettani, mutta keho on minun. Mun maha on kolme kokoa isompi kuin muu kroppa, mutta siinähän on. Sen voi hoitaa sit kun voitan lotossa, joka tapahtuu sitten joskus sen jälkeen kun alan lottoamaan. Mun uudet maiharit eivät ole vielä kovin tappaneet mun jalkoja kun olen niitä hitaasti yrittänyt kouluttaa jalkaani. Mä olen löytänyt tän kesän aikana itsestäni paljon - tai lähinnä antanut itselleni luvan hyväksyä sen, mitä olen. Ettei tarvi enää niin kovin koko ajan hävetä omaa olemistaan. Mä voin nykyään sanoa olevani älykäs. Se tuntuu kamalalta, sillä sen sanomiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja -odotuksia, ja negatiivisia asenteita. Mutta mulle se on tärkeä ja aika perimmäinen asia mun olemisessa. Ja niinkin mahdollisesti hölmö asia kuin sen oman nelikirjaimisen persoonallisuustyypin löytäminen on ollut kovin suuri helpotus. En välitä jos joidenkin mielestä moinen on turhaa tutkimusta (sillä eihän jotain niin epämääräistä kuin persoonallisuus voi todella koskaan tavoittaai), sillä se on se ja sama. Minä löysin siitä itseni. Minä sain vahvistuksen siitä, etten ole yksin - etten ole ainoa, joka katsoo maailmaa näin. Tietysti mulla on mausteena sairaus, mutta se peruspohja siellä takana. Minä olen INTP ja se tuntuu helvetin omalta ja rauhoittavalta.

Ja ihan oikeasti kieltämättä nyt vain vituttaa niin ankarasti tämä Peratsin -juttu, mutta sille ei voi mitään. Pitää päästää irti, pitää hyväksyä että nyt kävi näin. Pitäisi kai olla iloinen että ainakin todistin itselleni (ja muille?) että antipsykootit auttaa. Ehkä jonain päivänä joku keksii ihmepillerin, joka sopii myös mulle. Ja onhan niitä vielä kokeilematta, todennäköisyydet vain... Mut tänään mä näen taas että mulla on oikeasti suunta, ja se suunta on lievästi nousujohteinen. Ei mitään dramaattista, mutta mä voin tästä jonkun verran nousta. Edes vaikka sille tasolle, että mä jaksaisin hengittää päivästä toiseen ilman suurempia ylimääräisiä tuskia. Mulla on jopa pieni salainen haave siitä, mitä mä voisin tehdä joskus tulevaisuudessa. Miten mä saisin tän kaiken hyötykäyttöön - kokemukset ja kykyni. Mut siihen on vielä niin paljon matkaa, että yritän olla innostumatta liikaa. Tiedän, ettei se mun kohdalla johta kuin hätiköintiin ja romahdukseen. Pitää oppia rauhoittumaan isompien asioiden suhteen - ja vähän kai kyllä niiden pienempienkin päätösten kanssa.

- -


Kävin kuvaamassa hieman. En muista koska olisin viimeksi yrittänyt jotain nopeasti räpsiä. Nyt tein niin. Hiuksetkin on värjätty. Puhuin siinä samalla äidille - sitäkään en ole oikein tehnyt aikoihin. Kerroin miten vituttaa, kun sopivaa lääkitystä ei löydy. Ja miten itken edelleen joka kerta kun vain ajattelinkin sitä hetkeä kun uusi lääkärini sanoi mulle että olen älykäs. Säälittävää ruikutusta ehkä, mutta mulle merkityksellistä säälittävää ruikutusta. On helvetin vaikea oppia hyväksymään että minä saan olla olemassa. Minä saan tuntea mitä tunnen, ja ajatella mitä ajattelen. Ja että se on ok. Minun olemiseni on ihan yhtä hyvä kuin kenen tahansa muunkin. Minun ajatukseni kelpaavat myös. Minun ei tarvitse hävetä jokaista sanaani ja jokaista tuntemustani. Ei muidenkaan tunteet ole aina oikeassa (tunteet loppujen lopuksi todella harvoin ovat), ei muidenkaan ajatukset ole aina täydellisiä. Kukaan ei ole "malli-ihminen" - ihmisen omaa tyhmää ruikutusta moinen. Kai sillä yritetään oikeuttaa omat "vajavaisuudet" verrattuna toisiin? Luodaan mielikuva jostain täydellisestä - jostain, mitä kukaan ei voi olla tai saavuttaa - ja sitten tavoitellaan kaikki epätoivoisesti sitä. Osa meistä vain ottaa liian todesta kaiken, ja unohtaa että itsehän me aina kaikki paska täällä saadaan aikaan - tai jos ei ihan aina, niin suurimman osan ajasta kuitenkin. Luulen, että tällä maapallolla elää muutama eläinlaji, joka on ihan samoissa (tai huonommissa) olosuhteissa paljon meitä tyytyväisempi. Ihmisillä on kaikenmoisia asennevammoja, sanonpahan vain... Nyt syön kebabia. Ottakaa (irvi)naama:


" it's a mean world that I've known
never got no good doing what I'm told
it's a mean world that I've known
now you'll find me where the devil don't go
where the devil don't go "

np: Elle King - Where the Devil Don't Go

1 kommentti :

  1. Tuo on täysin totta että saat ajatella ja tuntea mitä nyt ikinä ajattelet tai tunnetkaan! Tuo meidän kaikkien pitäisi aika yrittää muistaa. Omaa olemista ei tarvi pyydetään anteeksi. Tuo gifi on suloinen ja tuli hyvä mieli puolestasi kun tämä postaus vaikutti ehkä jotenkin toiveikkaamalta? Ansaitset paljon kivoja juttuja.💗

    VastaaPoista