Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 5. elokuuta 2016

Pretty little liar kill(ed) me

Sattuu aivan helvetisti. Mä nukuin ensimmäistä kertaa yli kahdeksan tuntia johonkin kuukauteen. Olo ei ole levännyt, vaan levoton. Levoton, ja peloissaan. Eilen oli poli. Näin hoitajaa ensimmäisen kerran viiteen viikkoon. Se sanoi saaneensa mun soittopyynnön, mutta ettei soittanut kun oli lukenut mun sähköpostit ja siitä viimeisimmästä sai kuvan etten sitten lopulta halunnut oikeasti että se soittaa. Mä en jaksa. Liian vaikeaa kaikki. Mä pelkään muistaa. Mä pelkään muistaa, vaikka mä tiedän että se on välttämätöntä jos tahdon itseni takaisin kasaan. Mutta mä en halua edes. Mä tiedän miten pahaa jälkeä saan aikaan jos muistan, ja mä en halua olla pahempi kuin mitä mä jo olen. Mun sisällä huutaa ja itkee ja pelkää ja kuolee, mutta mä hymyilen. Se on sairas hymy. Mä en kykene katsomaan itseäni silmiin. Peilikuva katsoo aina ohi - aina vain ohi. Ja nauraa. Mä en pidä siitä.

Hoitaja kysyy olenko laihtunut sen loman aikana kun näytän niin pienentyneeltä. En ole. Hieman, mutten paljoa. Ei kilo näy, ei sen pitäisi näkyä. Ja en mä kai ole edes kiloakaan. En mä ole kovin paljoa laihtunut koko kesänä. Mua oksettaa, koska ihmiset huomaa vasta kun laihdut. Ihmisarvo on sitä suurempi, mitä laihempi olet. Minulla ei pitäisi olla ihmisarvoa. Olen miettinyt, että pitäisi vain lihoa takaisin. Ahdistaa ja hävettää kun ihmiset huomaavat. En mä ansaitse tätä - mitään. Ja me puhutaan siitä miten mä en tunne nälkää. Miten ruoka ei maistu vaikka tahtoisin syödä. Miten itkettää kun parhaat ruoat ei maistu millekään. Mä syön, mutta se on mekaaninen suoritus. Joskus on pakko. Ja lääkityksestä puhutaan. Miten Venlafaxinin nosto vain pahensi mun oloa. Peratsin nostetaan sovitusti annokseen 4mg. Hoitaja sanoo, että kun lääkäri palaa niin pitää miettiä sitä Venlafaxinin vaihtoa. Mä en jaksaisi, mutta en mä voi muutakaan.

Mä luulin, että se mun nykyisen hoitajan työpari jäi eläkkeelle. Se oli edelleen töissä. Moikkasi. Hämmensi. Mulle valehdeltiin taas - niinkö? Pelkkiä valheita. Mutta itsekin valehtelen. Aina vain ja koko ajan. En mä ansaitse totuuksia takaisin, joten kai parempi näin. Ainakin oikeampi näin. Mä olen pelkkää valhetta ja petosta. Niinhän kaikki on. Maailma. Ihmiset. Minä. Kaikki. Mä en haluaisi aina pettää lupauksiani ja pyörtää sanojani, mutta mä en osaa muuta. Vihaan itseäni sen takia. Mä haluan räjäyttää pääni ja mä haluan kuolla ja kadota. Mä käännän musiikkia kovemmalle, jotta mä kuulisin sen. Mikään ei auta. Mikään ei kosketa. Mikään ei tavoita. Mua väsyttää. Ihan kamalasti. Fyysiset kivut ja säryt ja epämukavuudet, joita väsymys aiheuttaa (silmiä särkee enkä näe kunnolla; päätä särkee eikä siihen auta särkylääke; lihaksia särkee ja kolottaa), eivät ole mitään verrattuna sisäiseen väsymykseen ja sen aiheuttamaan kipuun. Mä haluan pois.

Mä en halua kuulla enää yhtään ystävällistä sanaa. En yhtään epätoivoista yritystä saada mut uskomaan, että minäkin kelpaan. Tuntuu niin kamalalta pettää ihmiset uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Unohtakaa mut. Unohtakaa mut, ja mun huomiohakuisuus, Mä en ole teidän ajan arvoinen. Mua ei voi auttaa, enkä mä voi välittää takaisin. Mä vien teistä kaiken, ja kun teissä ei ole enää mitään, mä siirryn seuraavaan. Mä olen paha. Paha ja epätoivoinen. Ja kamalan väsynyt. Mä haluan vain pahoja asioita, mutta mä pelkään liikaa. Mä en jaksa enää pelätä. Mun mieli yrittää piilottaa mun todellisen olemuksen, ja se oksettaa mua. Aina vain lisää valheita. Kerrostuneita valheita, jotka puen päälleni - uudestaan ja uudestaan.

Joskus toivoin voivani kertoa onnistumistarinan. Miten noustaan helvetistä vahvempana, voittajana. Nyt mua oksettaa jokainen vastaavantyyppinen tarina. Ne eivät ole nähneet mun helvettiä. Ne eivät tiedä, millaista mun helvetissäni on. Mun helvetti on tyhjä ja yksinäinen. Täällä ei pala ne helvetin tulet, eikä sielua polta tuliset raudat. Täällä mikään ei kosketa. Täällä kenelläkään ei ole olemassa sielua. Täällä jokainen kituu omassa pahuudessaan, kunnes järki lähtee - ja sitten uudestaan. Täällä ei ole katumusta, sillä täällä olevat eivät osaa katua. Täältä ei ole pelastusta, sillä tämä on viimeinen rangaistus. Ikuinen kärsimys. Täällä ei voi paeta kuolemalla, eikä täältä pääse pois vaikka rukoilisi jokaista jumalaa. Olen yrittänyt. Tämä on valehtelijoiden taivas, sillä täällä kaikki on valhetta. Tämä on valehtelijoiden helvetti, sillä täällä kaikki on valhetta. Tämä on ikuinen, olematon kehä. Tämä on neulaniskuja, joita et tunne. Tämä on sanoja, jotka eivät liikuta. Tämä on murtunut keho ja murtunut mieli, joista et välitä. Tämä on näytelmä, ja vihdoin sait pääroolin - vihaat itseäsi sen takia. Ja sitten aloitetaan alusta.


please give me something to convince me that I am not a monster.
please give me something to convince me that I am not a monster.
please give me something to convince me that I am not a monster.

p l e a s e
g i v e   m e
s o m e t h i n g
t o   c o n v i n c e
m e   t h a t   I   a m
n o t   a   m o n s t e r  .

np: Banks - Warm Water

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti