Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 12. elokuuta 2016

This is not the first time when I'm in this condition


Keskiviikkona fysioterapiassa saan unipäiväkirjan ja paperilla listauksen uniongelmista, joita voi esiintyä dissosiaatiohäiriön yhteydessä. Lueskelen ne kotona. On hankala löytää mitään sopivia ongelmia siitä listasta - ainakaan tällä hetkellä. Kuukausia sitten olisi ollut helpompaa. Ainoa selkeä on häiriintynyt uni-valve -rytmi, mutta sekin on hieman kyseenalainen, sillä mä olen päivätkin hereillä. Lähinnä nukun vain liian vähän verrattuna keskiarvoon ja suositukseen. Näytän listaa torstaina polilla hoitajalle, ja sekin skippailee suurimman osan kohdista. Sanoo kuitenkin, että vaikeus pysyä unessa ois se, jonka takia en nuku tarpeeksi kauan. Mietin vähän itse, sillä usein en koe aamulla väsymystä, ja olo on ihan kohtuullisen levännyt? Väsymys tulee aktiivisina (minulle aktiivisina) päivinä iltapäivästä - jolloin otan päiväunet, ja jaksan taas. Hoitaja ehdottelee myös dissosiatiivisten osien toimeliaisuutta yöaikaan, johon totean ettenhän mä voi sitä merkitä jos en itse sitä tunnista? Muutenhan voisin laittaa joka kohdan, varmuuden vuoksi kun en voi olla varma koska mistä sitä ikinä tietää. Tällä hetkellä mun uniongelmat on kuitenkin aika vähäisiä - tai ainakaan ne eivät häiritse mua enää kuten ennen. Kaikkeen tottuu. Välillä väsyttää, mutta mikä sen sitten aiheuttaa... unenpuute, masennus, ahdistus, dissosiaatio? Sen kun vielä tietäisi.

Oon voinut muutaman päivän nyt todella hyvin. Ei ole ollut vainoharhaisuutta, ei harhaluuloja. Ei niistä aiheutuvia pelkoja, ei sekavuutta. Selvä pää ja toimintakykyä. Elämä on tuntunut ihan siedettävältä. Mä olen katsonut oikein pitkään peiliin, ja todennut sen ihan kunnolla: minä näen peilissä taas Elinan. Peilissä olen minä - minun kuvajaiseni. Voisin hokea sitä loputtomiin. Niin hyvältä se tuntuu - tuntea omaksi se keho, jossa elää. Vitut pudotettujen kilojen määrästä - vitut vaikka tiedän että vanhat tavat huutavat vaa'an luvuista valheellista mielenrauhaa. Vitut muiden sanoista. Vitut kaikesta. Minä olen terveempi. Minä tunnen oloni paremmaksi. Minä näen peilissä jotain, mitä en uskonut enää koskaan näkeväni. Minä näen ihmisen. Ihmisen, jonka kehoa en vihaa niin paljon että oksettaa. Näen kehoni, jossa on vikoja, mutta joka näyttää omalta. Tuntuu omalta. Minä olen laihtunut. Minä en ole enää painoindeksiltäni päälle neljäkymmentäkaksi. Minä pystyn liikkua. Minä löydän vaatteita kaupoista. Minusta tuntuu hyvältä näin. Minusta tuntuu ihmiseltä näin. Minun on hyvä näin. Minua hymyilyttää, ja minä meinasin itkeä onnesta Sokoksen kahvilassa kun katsoin omaa kuvaani.


1 3 0 9 2 0 1 5    v s .   1 2 0 8 2 0 1 6

Silti tuntuu väärältä, sillä en ole tehnyt mitään muuta kuin sairastanut saavuttaakseni tämän laihemman olemukseni. Mun olo on ollut sanoinkuvaamattoman kamala. Mä olen odottanut kuolemaa, suunnitellut kuolemaa, päättänyt kuolla, luovuttanut kuolemasta, luopunut toivosta. Ollut epätoivoinen. Ollut epäuskoinen. Pelännyt. Eristäytynyt. Menettänyt paljon kaikenlaista hyvää, jonka tilalle en ole saanut kuin sairautta. Uponnut syvälle, kadonnut. Kipuillut. Huutanut. Itkenyt. Pyörinyt. Maannut. Tuijottanut pimeydessä huutavia ääniä silmiin. Harhaisia ajatuksia kasvoihin. Vainoajieni mieleen näkemättä mitään. Kuollut sisältä. Kuollut sisältä. Kuollut sisältä. Kuollut niin monta kertaa, ettei minusta jäänyt enää mitään jäljelle. Ollut kuori. Tahtonut tappaa. Tahtonut tappaa lisää, enemmän. Pelännyt itseäni. Pelännyt muita. Pelännyt tuntematonta. Vihannut. Pelännyt taas; valoja, ääniä, tyhjyyttä, kaikkea. Mennyttä, tulevaa. Mä olen ollut niin huonona, etten ole maistanut ruokaani kuukausiin. Mä olen ollut niin pohjalla, etten ole tuntenut nälkää - enkä aina edes janoa. Mä olen pakottanut alas ruokaa ja juomaa tuntematta vatsani täyttyvän. Ja mä olen täyttynyt yhdestä leivästä. Mitä sain palkinnoksi? Oman kehoni takaisin. Vielä en voi sanoa, oliko se sen arvoista varmasti, mutta juuri nyt tuntuu siltä että oli. Olisin voinut kärsiä myös ilman minkäänlaista vastapainoa; mitään aihetta minkäänlaiseen iloon. Tuntuu silti väärältä iloita, kun niin moni kärsii. Miksi minä? Vaikka kyllä tiedän, kyllä minä tiedän...

Ja vaikka mulla on paras hoitokontakti ikinä näiden vuosien aikana, musta tuntuu ajoittain ettei mua kuulla - tai ainakaan oikein. Mä yritän kertoa, että mua pelottaa mun harhaiset ajatukset. Vainoaminen. Pelot. Ja se, miten se kaikki kietoutuu jokaiseen hetkeen, jokaiseen tapahtumaan. Kaikkialle. Jos järjestelmästä löytyy aukko, se kurotaan umpeen. Mutta en minä ole harhainen. Se on normaalia. Ihan normaalia minulle. Pitää tottua, pitää oppia ymmärtämään. Ja se on ehkä pahinta, sillä jos mä yritän ystävystyä harhaisen maailman kanssa, mä ojennan sille käden ja se vetää mut mukanaan syliinsä - tiukasti, tiukasti. Mutta eihän se ole harhaa - se on totta. Sitäkö ne sanoo? Sitäkö ne tahtoo? Ne puhuvat harhojen pussiin koko ajan, ja verkko ympärilläni kiristyy. Kohta ne saavat mut. En jaksaisi. Ja vaikka nää päivät on olleet helppoja - nämä muutamat - mä tunnen taas sen levottomuuden. Mä en muutamaan päivään kunnolla edes muistanut harhoja - tai ehkä olisi parempi sanoa etten tuntenut, mutta muistin? Mun on loputtoman vaikea hyväksyä että harha ei ole harhaa. Mä en halua uskoa siihen. Mä en halua uskoa siihen. En halua. Mä en halua upota taas. Mä yritän roikkua, sillä haluaisin viedä isoäidin ensi viikolla Ateneumiin, jos se vain ehtii ja haluaa. Oon luvannut jo viime syksynä, ja nyt siellä on vielä näyttely josta tiedän sen innostuvan erityisen paljon. Jos mä vajoan, ties koska seuraavan kerran pystyn. Yritän imeä itseeni syksyä; jos se kannattelisi?

Lääkäri palaa ensi viikolla töihin. Ei kai maanantaina, kuten luulin, vaan torstaina. En ole varma. Ensi viikolla kuitenkin. Hoitaja lupasi soittaa keskusteltuaan lääkärin kanssa mun lääkityksestä, sillä meillä on seuraava aika vasta 25. päivä. Tuntuu vähän, että mulle ei tarjota mitään uutta. Ehkä jotain masennuslääkettä, mutta mitä? Psykoosilääkkeet taitaa olla käyty jo läpi. Unohdin sanoa hoitajalle että pohtisivat myös lääkkeettömyyttä, mutta uskon että ne sitäkin pohtivat jos aiheelliseksi näkevät. Vaikka en aina tunne tulevani kuulluksi, niin ainakin nämä yrittää. Eivätkä ole tyhmiä. Ne on ihan hyviä ominaisuuksia myös psykiatriassa - varsinkin psykiatriassa. Ensi viikolla mulla alkaa myös hampaiden urakointi yksityisellä hammaslääkärillä - kyllä, hankin itseni velkavankeuteen. Sain osamaksu/lainahakemuksen läpi, ja nyt sitten katsotaan mitä tehdään ja paljonko se lopulta maksaa. Mulla ei todellakaan olisi varaa laittaa (vähintään) satasta kuussa suuhuni seuraavan about vuoden ajan, mutta mä en aio julkiselle mennä jos siellä jopa mun hoidon tarve kyseenalaistetaan mielenterveysongelmien perusteella. Mä en halua itkeä lähtiessäni hammaslääkäristä kotiin. Mielummin itken sitten kotona kun ei ole rahaa mihinkään.

En tiedä. Nyt tuntuu huonolta. Yritin piilotella sitä - pitää kauempana - kirjoittamalla tätä tekstiä, mutta näköjään paha olo saa kiinni aina. Parempi kai lopettaa tähän. Mä yritän... jotain. Mutta tuntuu että kohta mennään alas ja lupaa. Hissistä katkes just jarruvaijeri. Moro >>


" forevermore
hollow men on hollow ground
crushed bones and bruising souls
multiple substance abusers "

np: Ghost Brigade - Elämä on tulta

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti