Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 25. elokuuta 2016

Uneton unennäkijä uneksii unista


Hämmentäviä aikoja. Uutta tietoa, vanhoja asioita. Autopilotti on päällä, ja mä ahdistun kun tiedän miten mua väsyttää mutten kykene tuntemaan sitä. Tänään polilla kerroin, että tää on ollut aika jokasyksyistä. Hoitaja ei ensin uskonut, mutta kaivoi vanhoja potilastietomerkintöjä esiin ja hupsista! sama kaava toistuu, vuodesta toiseen. Elokuussa vauhti kasvaa. Kohti syyskuuta epävakaus ja vaihtelut nopeutuvat ja voimistuvat. Syyskuun lopussa viimeistään romahdan. Viime syksyn romahduksesta en ehtinyt edes kunnolla toipua ennen kuin sykli alkoi alusta. Kymmenen kuukautta yritin toipua. Ei tullut vittuakaan oikein. Hoitaja kysyi, miten mua voisi mielestäni auttaa tän suhteen. Vastasin etten tiedä. Tiedostaminen ei auta. Olen yrittänyt tietoisesti hillitä tekemisvimmaani; rauhoittua. Mä haluaisin aina että tää jatkuisi kauan, mutta samalla pelkään sillä mä en tunne olevani läsnä kun voin näin "hyvin" - se en ole minä joka tekee, se en ole minä joka nauraa ja toimii. Mutta mä en osaa rajata tätä - tasata sopivaksi. Aina menee yli ja aina mä väsyn ja vajoan koomaamaan tyhjyydessä vähintään puoleksi vuodeksi. Ja hoitaja sanoo ettei se osaa tarjota mitään avuksi tähän. Oon jo kokeillut vähän kaikkea.

Puhutaan vaikeista asioista, mutta ei ne mulle oikeastaan ole niin vaikeita kuin voisi kuvitella. Mun normaali eroaa muiden normaalista; mun normaali on muille sairasta ja epänormaalia. Hoitaja sanoo olevansa pahoillaan että mun elämä on ollut mitä on. Mä sanon, että musta se on tavallaan huvittavaa, sillä mä en tiedä muusta. Hämmennyn kun joku on pahoillaan. En jotenkin pysty sanoa siinä, että en koe hyötyväni neljänkymmenenviiden minuutin keskusteluista kaksi kertaa kuussa. En mä niissä oikein voi... puhua. Aika loppuu kesken. Ei samasta voi jatkaa kahden viikon tauon jälkeen. Syyskuun yhdeksäntenä on seuraava tapaaminen. Siihen tulee lääkärikin, ja pohditaan mun lääkitystä - ainakin. Pitäisi kai puhua tuostakin asiasta, sillä voisin yhtä hyvin käydä vaikka kerran kuussa tai kahdessa - saman hyödyn (tai hyödyttömyyden) mä saisin kuitenkin. Lääkityksen suhteen oon vähän sitä mieltä, että kaikki pois vaan. Ainakin voisi kokeilla, varsinkin jos Venlafaxin laskettaisiin muutenkin pois vaihdon takia. Mä en koe saavani lääkkeistä suurta hyötyä. Olot tulee ja menee, eikä niihin lääkkeet juuri vaikuta. Korkeintaan niistä katoaa kokemus tunnesisällöstä jos on kourallinen tai kaks antipsykootteja ja mielialantasaajia veressä. Mut ei ne mua auta. Mä aaltoilen ja mä harhailen, mutta sille ei ns. voi mitään - ei lääkityksen keinoin. Valitettavasti ei. Mun pitää oppia elämään sen kanssa, että mä saatan olla puoli päivää ok ja sitten vajota kahdeksi viikoksi harhaiseen lamaannukseen.

Et... jotenkin on vain tunne että kyllä mä tän psykiatrian ja sen tarjoaman avun mulle oon jo nähnyt. On ihmisiä, jotka taistelee vaikeiden ongelmien kanssa, ja ne on paljon mua nuorempia - mut sit kun ajattelee niin silloin kun mä päädyin itselleni vaarallisena ensimmäisen kerran sairaalaan suoraan arviointipolilta niin ne ihmiset on olleet ensimmäisillä luokilla alakoulussa! Siitä on vittu kahdeksan vuotta. Ihmiset, joista on tullut/tulee tänä vuonna täysi-ikäisiä on olleet silloin 10-vuotiaita. Absurdia jotenkin; mä olen jumittanut kahdeksan vuotta samassa paskassa etenemättä mihinkään. Jalat on uponneet syvemmälle mut pintakerros samalla kuivahtanut sen verran että se on painunut kasaan ja edelleen pystyn hengittämään - vaikka keuhkoja puristaakin. Vielä absurdimpaa on ajatella miten kauan on niistä ajoista, kun mä ensimmäisen kerran haaveilin sairaista asioista ja nauroin muiden kivulle. Kuusitoista vuotta on aika pitkä aika elää ilman uskoa mihinkään hyvään. Silti mä olen elossa. Se on uskomatonta, se on surullista. Mut se on tavallaan osoitus myös siitä et ihminen on helvetin outo eläin ja sen ansiosta selviää sairaistakin asioista. Ei järjissään, mut elossa.

En tiedä. Kaikki on aika kamalaa, mutta kaikkeen tottuu. Ennen seuraavaa tapaamista ei taas tapahdu hoidon suhteen mitään. Hammaslääkärissä oon käynyt nyt kahdesti, ja viimeksi melkein nukahdin siihen tuoliin kun oli jotenkin niin rentouttavaa vain olla - vielä kun sain kysyttyä että miksi helvetissä ne puuduttivat viimeksi kun paikkasivat reiän että en mä sitä puudutushelvettiä mielelläni ota jos ei ole aivan pakko. Onneksi syy ei ollut jäätävän kokoiset reiät hampaissa (ne on kuulemma pieniä) vaan se, ettei kukaan nykyään suostu ilman puudutusta paikkauttamaan hampaitaan niin siitä on tullut niille rutiini. Järkytyin hieman kun omasta mielestäni on paljon kamalampaa olla puoli naamaa puuduksissa puoli päivää kuin... no. Eihän se edes tunnu miltään? Eri asia jos tekee kipeää, mutta tavallinen hampaiden paikkaus (ilman pelkotiloja jne.) on erittäin ... helppo juttu - minusta. Yhden hampaan juurihoitokin kokeillaan nyt tehdä ilman puudutusta ja mä tuuletin ilosta. Puudutus on suoraan saatanasta - varsinkin alaleuan. Laulutunnistakin selvisin jokseenkin elossa, ja jäi vähän fiilis että se hämmentyi mun en ymmärrä tästä mitään, mutta tässä tarkka lista ongelmistani -selostuksesta. Ehkä moni ei kykene samanlaiseen objektiiviseen ja kylmäänkin itsetarkasteluun? Tämäkin on niitä asioita, joiden luulin olevan kaikille helppoja ja itsestäänselviä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut huomata ettei se niin taidakaan olla. Fysioterapiassa keskiviikkona oli hirveää ja piti taistella etten katoa kokonaan, mutta taisin jäädä henkiin (ja mua rasittaa kun aina huomautetaan etten kuollut johonkin vaikka ongelma ei ole se että pelkäisin että kuolen vaan lähinnä että olen edelleen elossa?).

Mulla on uutta Murakamia ja Ukonvaaja -dokkari. Ehkä suostuttelen isovanhemmat katsomaan sen mun kanssa (kun täällä heillä nyt olen). Löysin itselleni H&M:ltä kynähameita, jotka eivät maksaneet miljoonia mutta eivät olleet niitä halvimpia trikoopaskoja, jotka rullaantuvat ja kääntyvät omituisesti. Koko L oli jäätävän suuri ja koko M vähän siinä ja siinä, sillä on vaikea löytää sopivia vaatteita kun esimerkiksi H&M:n mittataulukon mukaan lantioni ois kokoa 40/42 (M), mutta maha/vyötärö tahtoisi kokoon 52 (2XL). Etsi siinä sitten sopivia vaatteita. Ja tähän voin vielä itkeä, että olen surrut mun rintoja taas viime päivinä, ja surettaa vielä enemmän kun tiedän että niiden saaminen suht normaaleiksi/siedettäviksi maksaisi melkein kymppitonnin. Kai se on vain parempi tottua elämään näin; nännit navassa ja tyhjien ihosäkkien kanssa rintojen sijaan. Onneksi sentään vain vanhenen tästä kun lapset ei kuulu suunnitelmiin, joten eivät veny vanhenemisen lisäksi vielä imettämisestäkin. Pitäisi kohta hankkia niille omat pussihousut. Ja ei, mua ei naurata vaan oksettaa. Kuvittele omalle kohdallesi kakskutosena kasikutosen tissit potenssiin tuhat ja mieti sitten naurattaako enää :----D ... Ehkä nyt sitä Ukonvaajaa, jos nuo tahtoo.

np: nothing

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti